Herrat Ankka, Barks ja Rosa

Matkalaukkua pakatessaan Dessu juoksi vielä kirjakauppaan ostamaan tekijän nimikirjoituksella varustettua kirjaa - tai useampaakin. Joulu on jo ovella ja lahjoja on syytä hankkia.

Kirjojen ja nimikirjoitusten kerääjänä Dessu on ollut tehokas jo vuosikymmeniä. Tällä kertaa haussa oli Don Rosa, Aku Ankan piirtäjä.

Dessu lukee Aku Ankkaa puolisäännöllisesti, vaikka ei erityisemmin osaa arvostaakaan lehden nykytasoa. Toista oli Carl Barksin aikoihin. Niistä ankkareista Dessu kuten huomattava osa Suomen lapsista oppi lukemaan. Parhaat tarinat jäivät koko elämän kestävinä kuvina mieleen. Niitä parhaita tarinoita on paljon.

Dessu muistaa olleensa parikymmentä vuotta sitten Kauppatorin laidalla yleisön seassa tervehtimässä Barksia, joka oli tullut vierailulle. Hän oli jo ikämies, yli 90-vuotias. Muistaakseni hän oli kuitenkin ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalla. Hänet tuotiin hienolla avoautolla kaupungintalon eteen, jossa hänelle oli järjestetty vastaanotto kuin valtiovieraalle.

Nimikirjoituksella varustettu Barks-kirja jäi kuitenkin haaveeksi.

¤

Dessu epäilee usein jääneensä muistojensa vangiksi. Olenko ikääntynyt hapannaama, joka ei suostu hyväksymään, ettei kaikki ole kuin ennen? Eivät Aku Ankatkaan.

Dessu tuntee Don Rosan piirtämiä Ankkoja mutta ei ole erityisen innostunut. Kuitenkin Rosa on laajalti arvostettu ja jo nyt klassikon asemaan nostettu.

 Dessun mielestä Barksin sarjat olivat ja ovat edelleen aivan toista luokkaa. Niissä oli kertomisen iloa, mielikuvitusta ja huumoria, niissä oli lapsenmielistä hassuutta. Kuvat olivat ilmeikkäitä ja sommittelultaan väljiä.
Rosan kuvat ovat kyllä taitavia, mutta niissä häiritsee tavaton ahtaus ja yksityiskohtien runsaus. Näkee, että niitä varten on nähty vaivaa ja tehty paljon taustatutkimusta. Samalla ne ovat kuitenkin muuttuneet jonkinlaisiksi vanhojen myyttien ja maantieteellisten faktojen näyttämöksi, johon on sitten sijoitettu ankkahenkilöitä seikkailemaan supersankareiden elkein. Tarinat ja kuvat ovat kireitä, rentous ja sydämellinen hassuus puuttuu.

Suomalaista lukijaa tietenkin hivelee, että Suomikin on päässyt esille Rosan tuotannossa. ”Sammon tarina” tuo ankat Helsingin kaduille kalevalaiseen aiheeseen väljästi liittyvässä seikkailussa. Mikäpä siinä, tarina on vauhdikas ja melskettä riittää, mutta barksilainen ilmapiiri on siitä kaukana.

Dessu, vanha kääkkä, toivoisi, että ankat pysyisivät Ankkalinnassa Iineksen, Mummon, Hannu Hanhen, Pelle Pelottoman, Karhukoplan ja Teppo Tulpun seurassa Roopen rahasäiliön lähimaisemissa eivätkä rymyäisi ympäri maailmaa seikkailemassa kuin mitkäkin teräsmiehet.

¤ ¤ ¤ 

Dessu on nyt pakannut matkalaukkunsa ja lähtee perjantaina illalla Siljan laivalla Tukholmaan ystäviä tervehtimään ja katsomaan, miten kuningaskunta on toipunut prinsessahäistä ja katastrofivaaleista. Tukholmasta Dessu lentää maanantaina työmatkalle Roomaan yhdessä ruotsalaisen ja norjalaisen kollegansa kanssa. Tavoitteena Italiassa on auttaa paikallista vuoronvarausorganisatiota kehittämään toimintojaan, jotka Berlusconin hallituskaudella ovat auttamattomasti jääneet jälkeen eurooppalaisesta kehityksestä. 

Matkalukemisena ei ole Aku Ankka vaan uusi Harjunpää, jonka myös ostin kirjakaupassa käydessäni. Palaan kyllä Töölöntorille, kunhan ehdin.

Kuva: Carl Barks: Roope-setä, maailman rikkain mies (Aku Ankka 2 / 1953)

Puute ja kurjuus

Dessutom kävelee päivittäin työmatkansa Töölöntorilta Kruununhakaan. Matka kulkee ydinkeskustan läpi - Elielinaukio, rautatieaseman edusta ja Ateneumin ympäristö ovat vakituinen osa reittiä. Reitillä ei voi välttää näkemästä kerjäläisiä.

Näky pistää mietteliääksi. Dessutom on lukenut monenlaista kannanottoa siihen, pitäisikö kerjäläisten kuppiin antaa rahaa. Useimmat kannanotot ovat antamista vastaan, ja asiallisia perusteluja on esitetty. Kerjäläisongelmaan kerrotaan liittyvän rikollisuutta, ehkä ihmiskauppaakin. Ongelma pitäisi hoitaa kerjäläisten kotimaassa, Romaniassa.

Dessutom ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole antanut kerjäläisille kolikkoaan, mutta asia vaivaa. Kadulla ryysyissään istuvat ihmiset näyttävät oikeasti köyhiltä. Useimmiten he ovat iäkkäitä naisia. On vaikea uskoa, että nämä ihmiset henkilökohtaisesti ovat huijareita tai rikollisia. Systeemin taustoista on vaikea sanoa mitään.

 Dessutom on oikeasti ymmällään. En osaa ratkaista kantaani. Tämä on niitä toisaalta- ja toisaalta-asioita.

On selvää, että olisi parempi, jos ongelma hoidettaisiin Romaniassa. Mutta niin ei näytä tapahtuvan, ei ainakaan nopeasti. En täysin ymmärrä mistä kiikastaa. Eikö EU pysty pakottamaan jäsenmaataan? Puuttuuko poliittinen tahto? Maksaisiko liikaa?

Dessu kunnioittaa suuresti vapaaehtoisihmisiä ja -järjestöjä, jotka ovat tulleet apuun. Mutta vapaaehtoistyöhön liittyy periaatteellinen ongelma.

Äskettäin luin lehdestä, että joukko amerikkalaisia miljardöörejä on luvannut lahjoittaa puolet omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Microsoftin omistaja Bill Gates taisi olla aloitteentekijä. 

Hyvä niin, oikein hyvä. Mutta toisaalta…

Kaikkialla länsimaissa on vahva poliittinen trendi alentaa veroja. Britannian uusi konservatiivinen pääministeri on tässä erityisen aloitteellinen. Ruotsin vaalitulos ennakoi samaa asennetta. Gallupit lupailevat samaa Suomeenkin ensi kevään vaaleissa. 

Verojen alentamisen kääntöpuoli on, että valtio selviäisi vähemmällä rahalla, kun vapaaehtoiset - toivottavasti - alkaisivat yhä enemmän hoitaa valtiolle perinteisesti kuuluvia asioita.

Ei nykyäänkään valtio kaikkea hoida. On uskonnollisia yhteisöjä, vapaaehtoistyötä tekeviä järjestöjä ja monenlaisia idealisteja ja filantrooppeja, jopa yksityisiä yrityksiä ja armeija, jotka osallistuvat avun keräämiseen. Tarvitsijoita riittää Suomessakin leipäjonoista sotaveteraaneihin, lastenkodeista yksinäisiin vanhuksiin.

Sekö on tavoite, että yhä suurempi osa Suomen ja maailman inhimillisestä hädästä hoidettaisiin hyväntekeväisyyden kautta niin, että avun saisivat ne, joille lahjoittaja haluaa avun antaa? Valtioille nämä miljardöörit eivät rahojaan lahjoita, vaikka se olisi ainoa, joka pysyisi demokraattiseen harkintaan avun suuntaamisessa. 

Yhteiskunnan rakenteet saavat heikentyä ja tuottaa uusia köyhiä ihmisiä niin, että yhä enemmän kurjuutta syntyy filantrooppien autettavaksi.

Verorahoja miljardimäärin säästyy näin pelastamaan vaikkapa kriiseihin itsensä pelaavia pankkeja. Eikö voisi ajatella, että pankkisutkit menisivät kuppi kädessä rautatieaseman nurkalle kerjuulle ja valtiot hoitaisivat ihmisten hätää?

Enkö enää osaa?

Dessu kuului lukiovuosinaan siihen porukkaan, jota opettajat kutsuivat nimellä ”takanurkan pojat”. Siis opettajien mieliharmit, joilla riitti häsläystä keskenään tunnit kaiket. Opiskelulle ei siinä huomiota riittänyt.

Vakavan opiskelun Dessu aloitti noin kuukautta ennen ylioppilaskirjoitusten alkua. Onneksi ei jäänyt viime tinkaan.

Niinpä kirjoitukset menivät varsin hyvin. Tuli useita laudatureja, ja paikka yliopistossa avautui ensi yrittämällä.

¤ ¤ ¤ 

Vielä varttuneessakin iässä kouluajat muistuvat mieleen kirkkaasti. Viime vuosina koulu on ilmestynyt usein uniin, myös painajaisiin. Toistuva kauhukokemus on ollut uni, jossa joudun yllättäen uudestaan ylioppilaskirjoituksiin. Pitäisi ikään kuin kylmiltään puolustaa laudatureitani.

Paniikki iskee, kun en osaa mitään, en sanan sanaa kielen kokeessa. Ruotsin kieli näyttää aivan vieraalta, se ei ole ruotsia ollenkaan. Tulen perusteellisesti nolatuksi.

¤ ¤ ¤ 

 Samantapaisia nolouden kokemuksia tulee joskus valveillakin. Dessu selaili äskettäin laajasta arkistostaan sitä mappia, johon olen säilönyt yliopisto-opintojeni tenttipapereita. Tuli vastaan useita sellaisia papereita, joissa kysytään aivan hämäriä juttuja. Kuvassa yksi sellainen. 

Nyt kylmiltään pistesaalis taitaisi jäädä niukaksi, ellen sitten kokeneen ja varttuneen kirjoittajan kyvyllä onnistuisi pyörittelemään näennäistietoja sen verran, että tentin tarkastaja vakuuttuisi.

Täytyy vain ihmetellä, mihin katosivat ne tiedot, joita ei koskaan ollutkaan.

Niin vähän on aikaa

Dessutom sättii välillä itseään holtittomista elintavoista. Sättiminen on onneksi pysynyt lempeänä ja ymmärtäväisenä, joten tapojen muuttumisesta ei ole juurikaan pelkoa.

Dessu on joissakin asioissa - ei kaikissa - kiitollinen siitä, että vanha ”kunnon” elämäntapa on jäänyt pois käytöstä, erityisesti kaupungeissa. Vanhassa agraariyhteiskunnassa noudatettiin sananlaskuihin kiteytyneitä viisauksia. Yksi niistä oli ”Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää”.

Dessu ei pärjäisi, jos sellaista normia pitäisi noudattaa. Talo häviäisi.

Dessu ei pääse illalla nukkumaan eikä aamulla sängystä ylös. Olen ns. yökukkuja. Maalla Längelmäveden kesässä se taipumus saavuttaa huippunsa. Kesäyössä Dessu jää kuljeskelemaan, katselemaan, kuuntelemaan, istuskelemaan, mietiskelemään, haaveilemaan, suunnittelemaan, aikomaan ja joskus harvoin jopa ryhtymään. Aamusta ei ole väliä.

Työkauden aikana Töölöntorin kulmalla pitää ryhdistäytyä, mutta vain hieman. Totinen yritys on päästä sänkyyn klo 02.00 mennessä. Dessu kiittää kaikkia tuntemiaan ja outojakin henkiolentoja siitä, on keksitty joustava työaika. Dessulla se joustaa joka aamu. Työpaikalla Vuoronvarausvirastossa asiasta ei ole tullut ongelmaa. Ovat varmaan tyytyväisiä kun välttyvät kärttyisältä äijältä.

Pysyvä epäilyni on, mahtaako maailmassa olla yhtään ihmistä joka nousee halukkaasti aikaisin lähteäkseen  töihin. Miten ihanaa onkaan kääntyä vuoteessa ja käydä nukkumaan toisella kyljellä ”vielä viideksi minuutiksi”. Varmistaakseni miellyttävän olotilan jatkumisen olen askarrellut yöpöytäni herätyskelloon erään pienen mutta tärkeän rakenteellisen innovaation.

Joutenolo on muutenkin aina ollut vahva puoleni. Se ilmenee mm. johdonmukaisena pyrkimyksenä hoitaa asiat vähällä vaivalla. ”Vie mennessäs, tuo tullessas” -periaate säästää monta turhaa askelta. On vanhan kansan viisauksissa hyviäkin.

Toisaalta ei ole mitenkään hohdokasta olla tekemättä mitään, jos ei oikeasti ole mitään tekemistä. Joutilaisuus maistuu hyvältä vain silloin, kun se on kiellettyä. Iltapäivätorkut kesken työpäivän - siinä on nautintoa.

Toisaalta Dessu väittää olevansa aika täsmällinen. Kun on jostain sovittu, Dessu ei myöhästy. En ole kuin se tunnettu kestoministeri, jonka sanotaan aina olevan äärimmäisen täsmällisesti puoli tuntia myöhässä joka paikasta, vaikka näyttääkin kulkevan aina puolijuoksua.

Mannapuuroa ja mansikkaa

Pirkanmaa on perinteisesti rauhallista seutua, mutta jopa siellä saattaa kesäisin esiintyä ukkosmyrskyjä. Tuli elokuun alun pimeä yö, kun salamointi valaisi etelänpuolisen taivaanrannan. Ukkonen nousi jostakin Roineen suunnalta. Sieltä se aina nousee, siitä minulla on vuosikymmenien kokemus.

Dessu oli saunonut ja istunut iltaa vanhan kaverinsa Hermusen kanssa. Hermunen on peto heittämään löylyä mutta silti ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri. 

Kylässä oli myös Sohvi, Brysselistä vaarilaan lomalle tullut kahdeksanvuotias tyttärentytär. Hän kuitenkin meni aikaisin nukkumaan eikä tiennyt mitään ukkosesta.

Hermunen ymmärsi heti salamoinnin huomattuaan, että nyt pitää hakea taskulamppu tai kynttilöitä esille. Insinöörin epäluottamus tekniikkaan taitaa olla suurempi kuin meidän tavallisten tallaajien. Oli syytä varautua sähkökatkoon. Umpipimeässä olisi vaikea löytää sisälle tupaan saati sitten oikeaa huonetta ja omaa sänkyään.

Dessu haki taskulampun mutta patterit olivat lopussa. Kynttilä löytyi mutta vain yksi. Lisäksi hain tulitikkuaskin ja kynttilänjalan. Se on kolmihaarainen, itse koulun veistotunnilla noin kymmenvuotiaana valmistamani. Pistin ne porstuan ovensuun hyllylle, sen löytää käsikopelolla, tulipa kuinka pimeää tahansa. 

 Ja pimeys tuli.

Ukkonen riehui aikansa ja meni sitten matkoihinsa. Jossain idempänä se aiheutti pahaa tuhoa, mutta meillä päin ei tullut suurempaa vahinkoa. Mutta siitä emme vielä yön pimeydessä tienneet.

Tuli aika mennä nukkumaan. Sähkö oli edelleen poikki. Vattenfallin miehet olivat varmaan metsissä etsimässä linjoille kaatuneita puita. Työ on varmasti vaikeaa pimeässä kaatosateessa.

Aamuyöstä muutaman tunnin nukkumisen jälkeen tuli äkkiherätys. Iso ääni. Ensimmäinen unensekaisen säikähdyksen isku oli, että nyt salama osui mökkiin. Mutta heti perään tajunta löysi vaihtoehdon. Ei ukkonen tuota tällaista ääntä. Jotain muuta on tapahtunut.

Sähkö oli palannut. Vattenfallin asentajat olivat löytäneet vikapaikan. Radio tuvan nurkassa oli pamahtanut päälle. Volyymi oli suurella, Sohvi oli sitä illalla kuunnellut ja sähkön katketessa se oli jäänyt päälle.

Joku lauloi radiossa ”Mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa…”

Aarretta etsimässä

Längelmäveden hellekesän vieraiden virrassa yksi oli erityisen odotettu. Hän tuli Brysselistä. Hänen nimensä on Sofia (”Sohvi”) ja ikää hänellä on kahdeksan vuotta.

Sohvi oli ensimmäistä kertaa yksin matkustanut vanhempiensa kotimaahan. Ennen Längelmävedelle saapumistaan Sohvi oli kaksi viikkoa toisen isoisänsä luona Kallaveden rannalla. Sieltä Roope-vaari haki tyttärentyttärensä juuri niinä päivinä, jolloin helleaalto laskeutui yllemme täydellä tehollaan.

Ilman hellettäkin Sohvilla oli julki lausuttu tavoite: hän haluaa uida Suomen jokaisessa järvessä. Kolmenkymmenen asteen paahde antoi idealle perusteita, vaikka Roope-vaarin Toyotassa onkin kelpo tuuletus.

Roope-vaari, joka on kaikkea kiirettä inhoava mies, hyväksyi toiveen. Matkareitti Kuopiosta Längelmäelle suunniteltiin niin, että ajetaan pikkuteitä ja pysähdytään jokaisella uimarannalla, joita reittimme varrella näkyviin tulee. Monta niitä tulikin, kun Kuopiosta köröteltiin kohti Jyväskylää. Uimapuvut eivät ehtineet kuivua ennen kuin kastuivat taas. Roope-vaari itsekin - vanha uimamaisteri - ui jokaisella pysähdysspaikalla.

Kuopion torilta oli molemmille ostettu hellehattu. Se johdatti matkalaiset kaksiääniseen yhteislauluun uimarantojen välitaipaleilla. ”Isoisän olkihattu” on niitä lauluja, jotka Roope-vaari osaa ulkoa ja Sohvi oli nopea oppimaan.

Jyväskylässä syötiin ja käytiin taas uimassa. Tuomiojärvi on Roope-vaarin kotijärvi, jossa hän ui jo pikkupoikana. Kerroin Sohville juttuja niiltä ajoilta. Sitten matka jatkui. Poikkesimme uimarantojen lisäksi kahteen vanhaan puukirkkoon - Petäjävesi ja Keuruu - katsomaan, olisiko ovella vaivaisukko. 

Perille saavuttiin iltahämärissä. Vaikka monessa järvessä olimmekin uineet, totesimme, että muutama Suomen järvi jäi vielä uimatta. Ensi kesänä sitten.

Längelmäveden kaksiviikkoisen merkittävin tapahtuma oli yöretki saareen. Roope-vaari toimi soutuveneen kapteenina virka-aseman mukainen virkalakki päässä. Matkasimme veden yli pienelle saarelle teltta ja ylenpalttiset eväät mukanamme. Lisäksi mukanamme oli salaperäinen aarrekartta, joka antoi aiheen olettaa, että saarella on muinaisten merirosvojen piilottama aarre.

 Teltta pystytettiin, nuotio sytytettiin, herkullisia eväitä syötiin ja sitten alettiin tutkia karttaa. Se oli vaikeaselkoinen, mutta vähitellen pääsimme oivallukseen, mistä kannattaa etsiä. Vaivalloisten etsintöjen tuloksena aarre todella löytyi saaren rannan kivenkolosta. Ja sattui niin onnellisesti, että siellä oli juuri sellainen kaulakoru, jollaista Sohvi oli aina toivonut.

Sen kunniaksi syötiin lisää herkullisia eväitä. Sitten mentiin telttaan nukkumaan.

¤ ¤ ¤ 

Kun loman lopussa ajoin Sohvin Vantaan lentokentälle, lauloimme taas ”Isoisän olkihattua” mutta uimassa emme poikenneet. Päätimme soutaa saareen taas ensi kesänä. Siellähän saattaa olla enemmänkin aarteita.

Urkki 110 v

Katsoin äsken Teemalta arkisto-ohjelmia Kekkosesta, nyt kun syntymästä on 110 vuotta. Mies ehti moneksi. Minäkin tapasin kaksi kertaa

 Dessu on Kekkosen ajan lapsia. Ei ole muita oikeita presidenttejä. Kekkonen hoiti asiat, miehessä oli munaa, suksi luisti ja homma sujui - uskoakseni myös rock´n roll.

Hautajaispäivänä seisoin suuren väkijoukon seassa presidentinlinnan edessä, kun hautajaissaatto pysähtyi hetkeksi. Siitä kuva.

¤ ¤ ¤ 



Aikakausi on nyt toinen. Kaikki muuttuu. Tuttu historianopettaja näytti kopion oppilaansa koepaperista.
Oli historian koe. Kysyttiin Kekkosen aikakautta.

” Urho Kekkonen oli Suomen presidenttinä melkein koko Jää-kauden ajan, mutta hän tuli vanhaksi ja tukka oli lähtenyt päästä. Hän suojeli Suomea itäänpäin ja katsoi uteliaasti länteenpäin mutta ei voinut mitään, vaikka oli reipas mies ja hiihti ja kävi saunassa muiden presidenttien kanssa. Jää-kausi suli pois Neuvos-liiton ja USAn väliltä aika pian kun Kekkonen oli kuollut ja ne ovat taas ystävällisissä väleissä."

Hyviä päiviä

Dessu on jälleen töölöytynyt kahdeksan längelmävetisen päivän jälkeen. En saata kauniimmin sanoa: olivat hyviä päiviä.

Päivänkulussa oli kolme elementtiä: liiterityöt, kirjoitustyöt ja saunominen.

Liiterityöt tarkoittivat ensin viimekesäisten koivuklapujen pilkkomista ja pinoamista liiteriin. Ensi kesää varten kaadoin rannan lepikkoa ja pajukkoa, karsin oksat, raahasin rangat liiterin eteen, sahasin metrin pätkiksi ja pistin pinoon. Muutama paksumpi koivukin tuli mukaan.

Kirjoitushommat sijoittuivat siihen hetkeen, jolloin hämärä jo maille hiipi. Nettikirjoittelusta pysyin visusti poissa, sen sijaan sepittelin perusteita Vuoronvarausviraston ensi vuoden budjettiin ja laadin kansainvälisen projektiemme tavoitteita. Dessu myöntää olevansa etuoikeutetussa asemassa, sillä hän voi tehdä merkittävän osan virkatyöstään ilman velvollisuutta olla paikalla virastossa. Kunhan valmista tulee, mies voi sijaita missä tahtoo tekstejä kirjoittaessaan. Ja valmista tuli, vaikka mies sijaitsi kaukana Pirkanmaalla.

Saunominen sijoittui yön pimeyteen, myrskylyhty vain valaisi pihaa. Vilvoittelu tapahtui laiturilla istuen - pitkään ja hartaasti pimeyttä yksinäisyydessä aistien. Siinä on pyhyyden häivähdys sellaisena kuin minä sen ymmärrän. 

Kahtena iltana saunomaan tuli myös naapurin isäntä. Silloin jäähdyttelyyn kuului myös kuulantyöntö - se on vanha perinteemme. Pimeys tietenkin häiritsi: kuulan löytäminen heinikosta oli vaikeaa ja putoamiskohdan löytäminen mahdotonta. Kisan voittajaa ei saatu selville, mutta väliäkö sillä. Dopingtesteistä ei kuitenkaan ollut pelkoa.

¤

Laiturilla yksin yössä istuessaan Dessu taas kerran mietiskeli elämänsä kulkua. Miten ihmeessä hänestä on tullut päällikkö stressaavaan helsinkiläisvirastoon? Nuorena haaveet veivät aivan toisaalle. Dessu halusi tulla tukkijätkäksi.

Suomi-filmit selvästikin ohjasivat ammattihaaveita. Niissä laulu raikui ja haitari soi ja romantiikkaa riitti rannoilla. Oli Humu-Pekkaa ja riiustelua. Helismaa ja kumppanit taisivat olla sukupolveni vaikuttajayksilöitä.

 Ei tullut Dessusta tukkijätkää, mutta läheltä liippasi taas Längelmäveden liiterissäni. Syntyi puupino. Virastossa istumisen vastapainoksi sellaisen työn kokemus on lähellä taiteen tekemisen kokemusta.

Andrej Tarkovski sanoi jossain, että ihminen on onneton, jos luovuus puuttuu. Vahvistan ajatuksen.

Kun puupino syntyi ja kasvoi, siinä on luovuutta, omilla käsillä tekemistä, valmiiksi saattamista. Tuli tyrnevä olo, kun valmista katselin.

Ketsuppikepponen

Dessulla oli hiljattain ilo osallistua työkavereiden kanssa juhlaan, jossa yhdistyivät laidunkauden päättäjäiset ja tilaisuuden viehättävän emännän läksiäiset Vuoronvarausvirastosta. Hän siirtyi syyskuun alusta merkittävään yliopistovirkaan.

Juhla vietettiin pienellä porukalla emäntämme kesäpaikassa Etelä-Savossa. Oli vielä helle, mutta jo pimeä yö. Oli suunnilleen täysikuun aika. Tilaisuuden huipentuma oli kylpeminen ikivanhassa savusaunassa ja sen jälkeinen kuutamouinti.

Saunan jälkeinen tarjoilu tapahtui tunnelmallisessa huvimajassa myrskylyhtyjen loisteessa. Tarjoilu oli tyylikkäästi salaattipitoinen, olihan joukko naisvaltainen, kuten virastommekin. Mutta meille kahdelle mukana olevalle äijälle oli huomaavaisesti varattu äijäruokaa, sitä suomalaisperinteellistä. Sitä nimitettiin Rosvo-Roopen dieetiksi (”…söivät mitä saivat ja joivat tuutingin…”) 

Dessu otti Rosvo-Roopen ruokaa vain vähän ja paljon salaattia, aivan niin kuin Eeva-lääkäri on ohjeistanut. Ja santsauskierroksellakin aivan vähän, pikkiriikkisen verran. Mutta silloin Dessulle tapahtui pieni vahinko. Hänhän on tunnettu rähmäkäpälä, kuten joissakin viime talven blogikirjoituksissani olen tunnustanut.

 Äijäruokaa sisältävälle lautaselle oli tietenkin syytä lisätä mausteita, mm. ketsuppia. Dessu otti ketsuppipullon, avasi korkin, käänsi alassuin, ravisteli ja pusersi. Ei tullut mitään.

Dessu ravisti kovemmin ja pusersi. Ei tullut vieläkään mitään. Jotenkin tukossa?

Dessu ravisteli oikein voimalla ja pusersi. Nyt tuli. Äänikin tuli, se tuttu ketsuppipullon ääni, aika kiusallinen.

Tähtäin oli ravistelussa mennyt sentin pari harhaan. Pullo pruikkasi suoraan syliin, vaaleille kesähousuille. Sekös nauratti seuralaisia. 

Emäntämme kiirehti ottamaan rullasta talouspaperia pyyhkiäkseen tahran. Viime hetkellä hän kuitenkin jarrutti, kun tajusi, missä kohdassa tahra oli. - Autanko…?

Seurueesta joku yllytti: ”Joo joo, käy kiinni, kyllä Dessu tykkää.”

Huonot kengät

Dessu yritti kesällä aloittaa kuntoilun Längelmäveden rantatiellä ja metsäpoluilla. Keväällä tuli Eeva-lääkäriltä sellainen käsky.

Kuntoilu tarkoittaa minulle kävelyä, ei juoksua. Nuorena olen kyllä treenannut juoksuakin, aluksi keskipitkiä matkoja, mutta siitä ei tullut mitään. Vastaan tuli puolen kilometrin kohdalla kuolemaa enteilevä puuskuttaminen, ja matkanteko loppui siihen.

Pikajuoksu sujui paremmin mutta ei loistavasti sekään. Kavereiden kanssa harjoiteltiin, sekuntikellokin oli käytössämme, joten ilmapiiri oli suotuisa suurille saavutuksille. Mutta kun 100 metrin tulokseni juuttui ilmeisen pysyvästi noin kuuden sekunnin päähän lajin maailmanennätyksestä, motivaatio alkoi hiipua. Toisaalta eihän kuusi sekuntia ole ollenkaan paljon. Lähellä maailman huippua oltiin…

Vuonna 1962 tuli uusi laji, seiväshyppy. Suomen pojat innostuivat Pentti Nikulan maailmanennätyksestä ja pystyttivät tellinkejä kotipihoihin. Kasa sahanpuruja toimi pehmusteena. Laji on teknisesti vaikea ja raja tulee siinäkin vastaan aika alhaisissa korkeuksissa, jos ei ole osaavaa valmentajaa ohjaamassa. Luontaista lahjakkuutta se myös vaatii, kuten kaikki lajit. Meillä Jyväskylän pojilla raja tuli vastaan jossain kahden ja puolen metrin paikkeilla, ja niin varmaan kaikkialla muuallakin. Eikä meillä tietenkään ollut lasikuituseivästä niin kuin Nikulalla vaan urheiluliikkeestä ostettu kolmimetrinen bambuseiväs. Tulokseen vaikutti myös sahalta saatu puurima. Se oli pysyvästi keskeltä reilusti notkollaan.

Lahjakkuus, ruumiinrakenne, taipumus - niitä urheilussa pitää olla, muutoin laji ei luonnistu. Suomalaisen miehen perusformaatti on lyhytjalkainen ja tukeva. Tämä päti nuoreen Dessuunkin, ja niinpä juoksu- ja hyppylajit eivät kovin hyvin luonnistuneet. Sellaisella rakenteella taipumus viittaa heittolajeihin.

Keihäänheitto on yhtä helvettiä, sitä tekniikkaa ei opi. Keppi lähtee aina lentoon huonossa asennossa. Tämän sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kuulantyöntö on toista, se sujuu tekniikasta suuremmin piittaamatta, kun riski mies voimalla runttaa. Kuulantyönnöstä onkin tullut vakiolaji kesäasunnollani Hiljaistenmiestenlaakson rantaniityllä. Kun äijien kesken pidämme saunailtoja, jäähdyttelytauolla pulahdamme ensin järveen, sitten otamme dopingia ja työnnämme kuulaa. Hyvä laji, siihen minullakin on luontaisia taipumuksia.

Jos luontaiset taipumukseni kehittyvät edelleen samaan suuntaan, ennen pitkää tulee harkittavaksi, siirtyisinkö harrastamaan sumo-painia.

Mutta miten kävi kesän kävelykuntoilulle? Voinko kertoa Eeva-lääkärille, että tapahtui hänen tahtonsa?

Alkukesä näytti lupaavalta. Olin juhannukseen mennessä kymmenkunta kertaa lenkillä. Mutta jalat alkoivat kipeytyä. Ensin tuli askelluskipua jalkapohjan kaareen, sitten nilkkaan, sitten akillesjänteeseen. Meno muuttui kivuliaaksi. Jatkoin kuitenkin, mutta sitten alkoi tulla kipua pohkeeseen. Penikkatauti?

 Soitin tutulle fysioterapeutille ja selitin oireet. Hän kysyi heti, millaiset kengät minulla oli. Selitin. Tuomio oli yksiselitteinen. Aivan kelvottomat. Ei vanhoilla kävelykengillä pidä lähteä treenaamaan.

Huonot kengät pilasivat vakavan yritykseni. Ostin uudet, ohjeiden mukaiset. Kalliit. Mutta sitten tuli helle eikä helteessä jaksa.