Vaeltajan mietteitä

Dessutom oli taas mielipuuhassaan tihkusateisessa Helsingissä. Mielipuuha tarkoittaa vaeltelemista pitkin katuja ja puistoja Töölön, keskustan ja Punavuoren alueella. 

Mieliala oli kuitenkin harmistunut.

Ensin poikkesin vanhaan pääkirjastoon Rikhardinkadulla. Se on säilyttänyt tunnelmansa läpi vuosikymmenten. Siellä sielu lepää ja voi hyvin. Vaeltelin hyllyjen seassa ja istuin lukemaan lehtiä. Toivottavasti sinne ei koskaan päästetä sisustusarkkitehtejä suunnittelemaan, kuten on päästetty rautatieaseman ravintola Elieliin, Esplanadin Cafe Jugendiin ja ravintola Salutorgetiin ja Bulevardin ravintola Bulevardiaan. Kaikki ne ovat kadottaneet viehätyksensä, kun sisään on kannettu modernia rihkamaa.

Olisin poikennut siinä kirjaston vieressä Ludviginkadulla Päivälehti-museoon katsomaan Muumi-näyttelyä, mutta kello oli liikaa ja museo menossa kohta kiinni. Se talo oli ennen Helsingin Sanomien toimitus.

Jatkoin vaellusta Rööperin suuntaan. Ratakadulla on pelottavan näköinen rakennus, Suojelupoliisi. Sen kohdalla muistui mieleen, että siellä sisällä jossakin on kassakaappi, jonka sisällä on se kuuluisa Tiitiäisen lista. Mahdankohan minä olla sillä listalla? Minähän kävin nuorena harppisaksassa kaksi kertaa ja tapasin paikallisia ihmisiäkin. Yhtä tyttöäkin yritin vokotella - huonolla menestyksellä. Vähemmästäkin kuulemma on ihmisiä pistetty listoille.

Vinosti vieressä on Norssi, laatukoulu, monen merkkihenkilön opinahjo. Viimeksi luin prof. Matti Kuusen muistoja koulusta. Myös blogiystäväni Kari Rydmanin postauksissa on ollut kiinnostavia muistoja ja kuvia. Sellaisten vaikutus pistää kulkijan pysähtymään ja miettimään. Ketkä kaikki ovatkaan kouluikäisinä viettäneet välitunteja tuolla pihalla, kulkeneet noista ovista, urheilleet tuolla vastapäisellä kentällä…

Radioarkistosta joskus kauan sitten kuulemani muisto nousi mieleen. Pekka Tiilikainen selosti ”kaunoluistelukilpailua” sillä kentällä joskus ennen sotia. Kankeakielinen Pekka oli vaikeuksissa välittäessään näkemäänsä kuuntelijoille: ”Ohhoh, nyt hän hyppäsi ilmaan ja kiepsahti samalla kierroksen tai pari
ympäri … ” (sitaatti on muistikuvaa luonnehtiva, ei tarkka!).

 Norssin nurkilta jatkoin kahden suuren kustantamon (Otava ja WSOY) vieritse kohti keskustaa. Suomalaisessa kirjakaupassa oli alkamassa tilaisuus, jota varten oikeastaan olin lähtenyt liikkeelle. Vieraana oli kirjailija John Irving. Väkeä oli paljon ja jouduin sen verran etäälle, etten oikein kuullut haastattelusta mitään. Asetuin jonoon, joka kiemurteli hyllyjen välissä tarkoituksena saada kirjailijan nimikirjoitus uuteen teokseen (Viimeinen yö Twisted Riverillä).
¤ 

Mistä se alussa mainitsemani harmistus?

Tänään varmistui, että ensi viikolla toteutuu pari vuotta jonottamani leikkaus. Oikeassa kyynärpäässä on vuosia ollut häiritsevä kipupiste, joka nyt poistetaan. Leikkaus sinänsä on pikkujuttu, mutta sen seurauksena joudun elämään 1 - 2 viikkoa käsi lepositeessä. Ei toimi hiirikäsi, ei onnistu autolla ajo (ellen sitten väännä vaihdetta vaikka hampaillani lähtiessä ykköselle ja aja sillä koko matkan perille saakka).

Menee elämä vaikeaksi. Ruokailukin pitää hoitaa vasemmalla kädellä. Kukapa ei sellaisesta harmistuisi.

Tuskaa ja vaivaa

Dessutom yritti äskettäin lukea ranskalaisen Nobel-kirjailijan Claude Simonin kirjaa ”Ruoho” (L´Herbe - 1983). Ei lähtenyt nytkään vetämään.

Olen siis yrittänyt ennenkin. Aina yhtä huono tulos, vaikka kirja on maineikas ja kirjailija arvostettu. Ei auta, vaikka Dessutomilla on kirjansa nimiösivulla kirjailijan omakätinen omistuskirjoitus. Ei auta edes kirjan alkusivulla oleva Boris Pasternakilta lainattu motto:

”Kukaan ei voi määrätä historiaa, se on näkymätöntä, yhtä näkymätöntä kuin ruohon kasvu.”

¤ 

Mikä siinä on, että jotkut kirjat (ja muut taideteokset) imaisevat mukaansa, toiset eivät?

Joskus olen ajatellut, että takkuava lukemiskokemus aiheutuu lukijan väsymyksestä tai muusta tilapäisestä häiriöstä. Voi olla niinkin, mutta ei aina. Nyt pidin erityisesti varani - vanhat epäonnistumiset muistissani. Aloitin mitä suurimman pirteyden vallitessa - jos nyt kuuttakymppiä lähestyvä lukija koskaan voi olla erityisen pirteä.

Kummassa on vika, teoksessa vai lukijassa? Dessutom pitää itseään taiteiden ystävänä ja suurkuluttajana. Erityisasemassa ovat kirjallisuus ja elokuva, joihin kosketus alkoi jo kouluikäisenä.

¤ 
Joskus motivaatio syntyy raadollisesta pätemisen tarpeesta. Jälkiviisaasti on myönnettävä, että 60 - 70-luvun vaihteen elokuvakerholaisten innostuksessa taisi olla mukana pieni ripaus poseerausta. Siellä me kirjallisuuden opiskelijat istuimme kynttilänvalossa kommuunimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä ja keskustelimme ja analysoimme Godardin elokuvia. Olihan hänellä loistaviakin teoksia, mutta täytyy myöntää, että ”Kiinatar” ja muut taiteellisesti yliviritetyt elokuvat olisivat ansainneet rehellisemmän tarkastelun. Mutta väliäkö sillä, kunhan onnistui antamaan intellektuellin vaikutelman tyttöjen suuntaan.

Ensiyrityksellä muutamat kirjallisuuden jättiläisteokset kuten ”Mies vailla ominaisuuksia” (Musil) ja ”Odysseus” (Joyce) ovat tuntuneet toivottomilta, mutta kirjallisuuden opiskelija ei mitenkään voinut niitä välttää, ja esseekin oli pakko kirjoittaa. Virginia Woolfin onnistuin jotenkin jättämään väliin. En tiedä, olisiko niitä koskaan tullut luetuksi ilman opiskelijan pakkoa. Tahdonvoimalla ne menivät, mutta rankkaa se oli.

¤ 

Isäni kuului sukupolveen, joka ei paljon lukenut. Ainoa poikkeus oli Väinö Linna. Pikkupojan muistiini jäi ainutlaatuinen kokemus kotona. Perjantai-iltana töistä tultuaan otti käteensä äidin ostaman kirjan, istui olohuoneen nojatuoliin ja alkoi lukea. Äiti määräsi taloon täyden hiljaisuuden. Siinä isä istui varmaankin koko yön, ehkä torkahti välillä, jatkoi lukemista lauantain ja sunnuntain, mitä nyt kiireesti välillä tuli syömään eikä puhunut mitään. Sunnuntaina myöhään urakka tuli valmiiksi, isä nousi tuolista, pisti kirjan pois kädestään, sanoi ”Joo-o” ja meni ulos.

Kirja oli Pohjantähden kakkososa.

Näitä miehiä on Suomessa ollut paljon. Sodan käyneitä miehiä. Lukeminen ei kuulunut elämän menoon, paitsi sanomalehti. Meillä se oli Keskisuomalainen, vaikka Maalaisliiton meininki ei kannatusta saanutkaan.

 ¤ 

Joillakin kirjoilla on vaikea maine ihan syyttä. Minulle tällainen ennakolta pelottavamaineinen kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa. Pitkähähän se on ja hitaasti etenevä, mutta oikein mainio lukukokemus. Vai olenkohan ollut poikkeuksellisen pirteä ottaessani sen käteeni? Monet valittavat uupuneensa sen kanssa.

Ei kaiken lukemisen (ja muun taiteen) pitäisi liian helppoakaan olla, muuten juututaan heppoisimpaan viihteeseen. Elmer Diktonius sen ilmaisi osuvasti:

”Jos taiteen tarkoitus olisi huumata, saada meidät unohtamaan elämä, niin vasaranisku kalloon olisi mutkattominta ja parasta taidetta.”

Luvattomissa puuhissa

Jotkut muistikuvat liittyvät tiettyyn paikkaan. Juuri tällä paikalla sattui kerran kauan sitten niin ja niin.

Dessutomilla kävi äskettäisellä mökkireissulla taas kerran näin. Ajoin ostoksille lähikaupunkiin Orivedelle ja taas pulpahti mieleen eräs vähäpätöinen tapaus kesältä 1969 keskellä tätä pirkanmaalaista kirkonkylää.

Olin silloin 40 vuotta sitten menossa Oriveden Alkoon ostamaan viinejä. Olin kutsunut ystäviä kesämökille Längelmäveden rannalle juhlimaan kesäloman päättymistä. Edessä oli viimeinen lukiovuosi. Ikäni riitti juuri ja juuri Alkossa asioimiseen.

Siinä entisen Alkon (se on eri paikassa kuin nykyinen) portaiden edessä se muistikuva aina iskee, kun ohi kävelen. 

Olin juuri kääntynyt kadulta Alkon portaille, kun tajuntaan iski hätkähdys, joka pisti sekunnin puolikkaassa kääntymään takaisin. Näin sivusilmällä vieressäni uskonnonopettajani.

Siihen maailmanaikaan lukiolainen ei noin vain voinut asioida Alkossa, eikä varsinkaan opettajansa nähden. Siinä oli toisenlainen moraalikoodi. Jos Alkossa ylipäätään asioi, se piti tehdä huomaamatta.

Poistuin siis muina miehinä kohti vastapäistä Valintataloa. Vasta hetken kuluttua tajusin, että opettaja oli reagoinut samoin kuin minä. Hänkin oli menossa Alkoon. Hänkin kääntyi pois huomattuaan tutun.

Tarkkailin tilannetta syrjemmältä. Hetken kuluttua opettaja ilmestyi nurkan takaa ja kuikuili ympärilleen. Kun reitti näytti vapaalta, hän livahti sisään Alkoon. Ulos tullessaan hän taas kurkisteli ympärilleen ennen kuin rohkeni tulla kadulle. Hänellä oli oma kassi, ei Alkon.

Odottelin rauhassa ennen kuin menin tekemään omat ostokseni.

Koulussa muutaman päivän kuluttua tunsin kiusallisia hetkiä kohdatessani hänet. Luulen, että hän tunsi vielä kiusallisempia. Hymyssä näkyi kiusaantuneisuus, se oli enemmänkin irvistys: ”No hei hei, mitäpä sinulle kuuluu?” 

Tajusin silloin, että moraalikoodi taisi olla opettajalle vähintään yhtä vaikea kuin oppilaalle, erityisesti uskonnon opettajalle, pastorille, tulevalle rehtorille. Joutuiko hän raukka asioimaan tällaiset intiimit ostoksensa kaukana kotoa, ettei kukaan nähnyt? Jyväskylän Alkossa pastorin olisi varmasti joku tunnistanut, ja ties mitä huhuja olisi lähtenyt pikkukaupungissa kiertämään. Ja sitten kaiken harmin huipuksi oma oppilas ja rippilapsi sattui ponkeamaan viereen vieraalla paikkakunnallakin juuri sillä hetkellä kun olisi pitänyt olla tunnistamaton. Irvistyshymylle oli perusteita. 

¤ 

90-luvulla suosioon nousi elokuva ”Housut pois”. Siinä joukko työttömiä miehiä perustaa show-porukan, joka strippaa naisyleisölle. Elokuvan pohjalta suomalainen miesryhmä valmisti oman live-esityksensä. Esitys herätti melkoista huomiota.

Eräs naispuolinen tuttavani, luokanopettaja, matkusti Helsinkiin katsomaan esitystä. Pahaksi onneksi televisiokamerat sattuivat paikalle samaan esitykseen tekemään raporttia uudenlaisesta sensaatiomaisesta show-ohjelmasta. Jossakin ajankohtaisohjelmassa näin sitten tutun naaman, joka säikähti kunnolla huomatessaan joutuneensa kameran eteen. Siinäkin tuli hymyirvistys ennen kuin käsi ehti peittämään kasvot.

Pienellä kotipaikkakunnalla tuli kuulemma jälkeenpäin puhetta opettajaneidin harrastuksista. Kulkee vapaa-aikanaan katselemassa alastomia miehiä. Onko se nyt sopivaa lasten opettajalle? 

 ¤

Paras tuntemani irvistyshymy on Chaplinin elokuvassa Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux - 1947). Siinäkin ollaan luvattomissa puuhissa. Päähenkilö pyydystää rikkaita naisia ja tappaa heidät saadakseen rahat. Erään akan hän houkuttelee soutuveneessä järvelle ja aikoo selän takaa sujauttaa köyden kaulaan ja hukuttaa. Akka kuitenkin sattuu vilkaisemaan taakseen juuri sekuntia ennen. Chaplinin viattomuutta teeskentelevä hymyirvistys on vertaansa vailla. Vielä paljastavampi kuin pastorin tai opettajaneidin.

Jet lag

Dessutom on palannut matkoiltaan Töölöntorin laidalle.

Ensin olin monta hellepäivää Längelmäveden rannalla. Siellä kirjoitin päivät ja saunoin illat. Kirjoitustyö paahteessa (auringon, ei saunan) oli tuskaista, sillä Dessutom ei ole erityisempi auringonpalvoja. Sortsit kuitenkin löytyivät lipaston laatikosta. Kesäkodin hellepäivän sijaintini on lepotuolissa suuren Terijoensalavan varjossa. Nyt kuitenkin puusta puuttuivat lehdet, joten varjoa piti hakea vanhan hirsituvan seinustalta. Siinä naputtelin läppäriin parisenkymmentä sivua tekstiä, jota työselosteessa kutsutaan nimellä Muistio (promemoria). Sen loppusijoituspaikaksi tuli klassinen Mercantil-mappi Vuoronvarausliiton arkistossa.

Pysyvämpi muisto työstä jää Nordea-pankin minulle lähettämään tiliotteeseen. Se ei ole vielä tullut, mutta kun se tulee, sen sijoituspaikaksi tulee mappi, jonka kannessa on oravan kuva ja teksti ”Kansallispankki”. Mappi sijaitsee alahyllyllä Töölöntorin huoneiston kirjastossa Runeberginkadun puoleisella seinällä.

Varotoimista huolimatta paistetta pääsi osumaan valkeaan nahkaani sen verran, että Dessu olisi ihon punotuksen osalta voinut tuntea rantaleijonan itsetuntoista ylemmyyttä, elleivät eräät vartalon muut - pysyvämmät - ominaispiirteet vaikuttaisi päinvastaiseen suuntaan.

¤ 

Sitten matkustin virkamatkalle Amsterdamiin. En ole koskaan suostunut pitämään lentomatkustamisesta. Ei se pelkoa ole vaan yleistä vastenmielisyyttä. Lentäminen on matkustamiselle samaa kuin hampurilaisen syöminen kulinarismille.

Olen nuorempana matkustanut paljon. Mieleen jäävimpiä ovat olleet liftausmatkat. Sillä keinoin matkustimme ystävän kanssa kerran 40 vuotta sitten Amsterdamiinkin. Siitä ei matkustamisen nautinto voi paremmaksi tulla. Amsterdamiin pääsy oli viimeiseen asti epävarmaa, yhtä hyvin olisimme voineet päätyä vaikkapa Berliiniin. Kyllä sekin olisi kelvannut.

Juolahti ohimennen mieleen, että olisinkohan vieläkin voinut mennä Tukholman eteläpuolella E4-moottoritien kiihdytyskaistan laitaan tutulle paikalle peukalo pystyssä. Olisiko näyttänyt omituiselta, jos Suomen edustaja olisi saapunut eurooppalaisten vuoronvarausjärjestöjen yhteistyö- ja suunnittelukokouksen arvovaltaiseen edustajajoukkoon rinkka selässä? Ongelman olisi tuottanut ainakin puvun kuljetus repussa. Liftauskulttuuri on myös muuttunut vuosien varrella. Ei liftareita enää useinkaan näe. Kuuttakymppiä lähestyvä äijä taitaisi jäädä siihen Tukholman moottoritien kiihdytyskaistan laidalle.

Juna on myös Dessun kokemuksessa miellyttävä matkustustapa. Aikoinaan olin muutamana kesänä interrailaamassa. Nuorena sellainen maittoi, enää ei, sillä matkoilla joutui usein yöksi nukkumaan aseman odotushalleissa. Sen sijaan laatumatkustaminen junassa olisi edelleen mukavaa. Muistoissa ovat päällimmäisinä monet yöjunat Moskovaan. Makuuvaunut, teetarjoilut, hilpeät venäläiset seurueet, kohtuulliset yömyssyt… 

Mieliharmi nousee siitä, etten päässyt henkilökohtaisesti kokemaan ”Idän pikajunaa” Pariisista Istanbuliin. Agatha Christie kuvasi sitä unohtumattomasti. Myös Mika Waltari kirjoitti houkuttelevia tekstejä junamatkastaan Istanbuliin.

Tyylikkäin matkustustapa olisi kuitenkin hevosten vetämät vaunut. Tällä en tarkoita sellaisia kyytejä, joita Villin lännen elokuvat esittävät. Niissä intiaanit aina hyökkäävät ilkein aikein matkaajien kimppuun. Ei sellainen meininki sovi Euroopassa. Tarkoitan sellaista matkantekoa, jota Eduard Mörike kuvaa kirjassa ”Mozartin matka Pragiin” (Mozart auf der Reise nach Prag - 1856). Sellainen hyvän matkan pitäisi olla.

Kirjassa Mozart on vuonna 1787 vaimonsa kanssa lähtenyt Wienistä Pragiin johtamaan Don Juanin ensiesityksen. Matkaa tehdään vaunuissa, joita vetää kolme postihevosta.

Elämän huolien ja vaivojen vastapainoksi matkalla pysähdytään viettämään hilpeitä juhlia. Eräänkin kreivin hovissa siro ja koristeellinen hilpeys on päällimmäisenä Mozartin käytöksessä. Hän suutelee daameja kädelle, esittää leikillisiä sutkautuksia ja imartelee laulajatarta, joka esittää hänen säveltämänsä teoksen. Arkipäivää ja huolia ei näy, kaikki on ihanteellista, lähes hurmioitunutta. 
¤ 
Mozartin tavalla matkaa pitäisi nykyisinkin tehdä. Sillä tavalla näkee, kokee ja muistaa matkustaneensa. Lentosuhaaminen ei tuota elämyksiä, tulee vain tympääntyminen.

Väsymys on vaivannut Dessua jo kaksi päivää matkan jälkeen. Sen nimi on kai jet lag?

Harmeja ja kieroutumia

Dessutom tunnustaa kuuluvansa siihen vanhakantaiseen joukkoon, joka ei isommin innostu ryhmätöistä. Sellainen asenne ei ole kunniaksi nykyaikaisessa nuorekkaan dynaamiseksi julistautuneessa työyhteisössä, joka arvostaa yli kaiken vuorovaikutustaitoja.

Dessutomin mielestä dynaamisuuttakin arvokkaampaa on saada työt valmiiksi. Ryhmätyöllä se ei onnistu, ei ainakaan laajahko paperityö, kuten muistio. Kokemukseni mukaan ensin pitää olla yksi, joka kirjoittaa kaikessa rauhassa muistion valmiiksi. Muut sitten lukevat kriittisin silmin ja korjaavat ja täydentävät. Niin tulee valmista. 

Jos sen sijaan porukalla ruvetaan kirjoittamaan, juututaan yleensä jo ensimmäisen virkkeen muotoiluun. Sitten eksytään asiasta, keskustellaan ehkä hyvinkin syvällisiä, mutta muistio ei siinä etene ensimmäistä virkettä pidemmälle. Seuraavassa kokouksessa sitten huomataan, että se ensimmäinen virke kaipaa muutoksia. 
¤ 
Työpaikkani keskeisiin menetelmiin kuuluu pitää kokouksia. Kokouksissa tehdään päätöksiä, ja siinä syntyy paljon tekstiä ja paljon papereita. Tulee pöytäkirjoja, lausuntoja, muistioita, suunnitelmia, kannanottoja, taustaselvityksiä. Mapit täyttyvät.

Joudun usein olemaan kokousten puheenjohtaja. Puheenjohtajan tavoitteena on tietysti päästä järkeviin päätöksiin kohtuullisessa ajassa. Onnistuminen riippuu siitä, kuinka hyvin taustatyöt on tehty. Usein tuntuu, että kokousväen perimmäinen tarkoitus on seurustelu ja tunteiden tuulettelu. Kokouksista tulee näin terapiaistuntoja.

Viime syksynä tein kyynisen kokeilun. Laadimme kokousta edeltävänä iltana sihteerin kanssa tärkeän kokouksen esityslistan, ja sitten laadin koiruuttani myös saman kokouksen pöytäkirjan. Siis ihan täydellisen pöytäkirjan, jossa olivat tehdyt päätökset, aloitteet, jopa kaksi äänestystulosta ja maininta yhteen päätökseen ilmoitetusta eriävästä mielipiteestä. Minä sanelin, mitä pöytäkirjaan kirjoitetaan, sihteeri tuli juoneen mukaan ja kirjoitti.

Pöytäkirja oli siis valmis ennen kuin kokous oli pidetty. Sellaista puheenjohtaja ei tietenkään voinut mainita kokousväelle.

Kokous kesti kolmisen tuntia ja keskustelu oli vilkasta, yhdessä kohdassa jopa kiihtynyttä. Pöytäkirjaamme ei kuitenkaan tarvinnut muuttaa yhdessäkään kohdassa. Valmis mikä valmis, ei siihen kokousta olisi tarvittu.

Tuli kyllä mieleen syvällisiä mietteitä kaiken työn ja tohinan mielekkyydestä. Ehkä kokoustohinan syvällisin anti on terapia.

¤

 Useimmat ihmiset kai piirtelevät papereihinsa ajatuksissaan kaikenlaista, kun istuvat kokouksissa, puhelimessa, luennoilla tms. Jostain muistan lukeneeni, että tällaisista töherryksistä paljastuu psykiatrien mielestä piirtäjän persoonallisuus. Freudilainen sielutiede pääsee niissä ihmisen luonteenpiirteiden salaisimpiin sopukoihin, erityisesti seksuaalisiin kieroutumiin. Kaikenpuolisen avoimuuden puolestapuhujana Dessutom liittää tähän joitakin suttutöherryksiään viime aikojen kokouksista. Jos lukijoiden joukossa on psykiatreja tai muita asiaa ymmärtäviä, pyytäisin kommentteja (paitsi siinä tapauksessa, että näistä näkyy sellaisia kammottavia asioita, jotka saattaisivat säikyttää herkkämielistä lukijaa  tai aiheuttaa Dessulle itselleen järkytyksen).

¤

Työtä vieroksuvana luonteena Dessu on kehittänyt itselleen taidon vältellä rasittavia työtehtäviä. Joskus kuitenkin viisaskin käy vipuhun, ja niin on käynyt Dessulle nyt. Kävin itse virittämääni ansaan. Kirjoituksen alussa julistamani ryhmätyötä vastustava oppi koitui vahingokseni, sillä joudun nyt laatimaan laajan muistion ihan yksin. Siitä en selviä piirustelemalla kiemuroita freudilaisten psykiatrien tarpeisiin.

Työ tulee vaatimaan näppäimistön ja kymmenen sormeani usean päivän ajaksi (näppäilen kylläkin vain viisisormisysteemillä, mutta niitä vapaana olevia sormia on vaikea vapauttaa muihin, mukavampiin tehtäviin, kuten blogin kirjoittamiseen). Vetäydyn lähipäivinä läppäri ja aineistotekstit mukanani kesäkotiini Hiljaistenmiestenlaakson suunnalle Längelmäveden rannoille. Säätiedotus lupailee lämmintä, joten uskon voivani työskennellä pihanurmikolla.

Heti Längelmäveden perään on tulossa työmatka Amsterdamiin eurooppalaisten vuoronvarausjärjestöjen yhteistyö- ja suunnittelukokoukseen. Yritän järjestää pidennetyn työmatkan, jotta ehdin kokousasioiden lisäksi kierrellä katselemassa Amsterdamin kulttuurikohteita. Niitähän siellä riittää. Kaupunki on minulle vanhastaan tuttu.

Näin ollen Dessun blogi on kohta jäämässä tauolle. Palaan kyllä, mutta siihen menee jonkin verran aikaa.

King

Dessutom ei ole koskaan lukenut ainuttakaan Stephen Kingin kirjoittamaa kirjaa. Syynä on ennakkoluulo, joka syntyi vuosikymmeniä sitten jostakin Kingin kirjaan perustuvasta elokuvasta. Haamujutut ja yliluonnolliset tarinat eivät ole kolahtaneet.

Ennakkoluulojen kanssa on syytä olla varovainen. Ei pitäisi sanoa ääneen arviointia teoksesta, jota ei tunne. Voi nimittäin käydä niin kuin eräälle suomalaiselle pääministerille, joka antoi tuomitsevan lausunnon Kristian Smedsin ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta (Kansallisteatteri) näkemättä esitystä, kun oli kuullut siinä olevan perinteisestä tulkintatraditiosta poikkeavia ideoita. Esimerkiksi näytelmän lopussa ammutaan Suomi-ikoneita presidentistä, Muumista ja Katri Helenasta alkaen. Kritiikkiä tuli muiltakin poliitikoilta - syyksi joku ilmoitti ”isänmaallisuuden rienaaminen”. Moni kriittinen ilmoitti, ettei missään tapauksessa suostu menemään katsomaan esitystä.

Dessutom meni ja piti. Vuosikymmenen tärkein teatteriteos.

Stephen Kingin kirjojen suhteen Dessun olisi ilmeisesti syytä harkita uudestaan. Tällaiseen takinkääntöön johdatti viimeistään toissapäivänä televisiosta tullut elokuva Stand by me - viimeinen kesä (Rob Reiner 1986). Se oli varsin onnistunut ja tyylikäs. Olen nähnyt sen joskus aikaisemminkin mutta en muistanut, että se pohjautuu Kingin kirjaan. Ei kai kirja voi aivan huono olla, jos siitä saa näinkin onnistuneen elokuvan?

 Mystiikkaa siinä ei ollut ollenkaan, ei myöskään amerikkalaisen elokuvan muita perussyntejä. Sen sijaan siinä jopa huomattiin yhteiskunnassa pinnan alla piileviä epätasa-arvoisuuksia ja lasten kokemia kipupisteitä.

Oli neljä poikaa, 12-vuotiaita, aika oli 1950-luku, kesäloma koulusta. Pojilla oli seikkailut mielessä ja lapsenomaista fantasiaa sielu vielä täynnä. Toisaalta oli myös aikuisuuden teeskentelyä: tupakka huulessa ja tyttöjen tissit jutuissa. Pätemisen malli tuli isoveljiltä, joilla oli jo autoja ja naisia.

Poikien perhetaustat olivat erilaiset: yhdellä on alkoholistikoti, yhdellä on lapsen kuolemasta ahdistunut koti, yksi on sivistyneestä perheestä, yksi kärsii lihavuudestaan. Pojat tajuavat taustansa vaikutukset tulevaisuuteensa. Kaveriporukka on kuitenkin tiivis ja lämminhenkinen, vaikka härnäilevä suunsoitto kuuluu elämänmenoon, niin kuin kaikilla poikaporukoilla aina ja kaikkialla.

Keskellä jännityshakuista seikkailuaan pojat tiedostavat kipeältä tuntuvan väistämättömän muutoksen: on menossa viimeinen yhteinen kesä. Lapsuus loppuu tähän. Ollaan siirtymässä yläasteelle, ja siinä kohdassa elämä vie eri suuntiin. Jako tapahtuu sosiaalisen taustan perusteella. Vain yhdellä näyttäisi olevan tie auki koulutukseen ja sivistykseen.

”Ensi kesänä ei olla enää kavereita. Kaikki on sitten toisin. Sinä valmistaudut collegeen, me muut rakentelemme linnunpönttöjä muiden ääliöiden kanssa. Sinä tapaat uusia, fiksuja kavereita. - - Jos pyörit vielä meidän kanssa, päädyt vain ääliöksi ääliöiden joukkoon.”

¤
Samanlainen jako kahteen ryhmään oli Suomessakin ennen peruskoulua. Dessu muistaa hyvin tunnelman kansakoulun neljännellä luokalla. Sen lopussa osa lapsista pyrki oppikouluun, osa jäi kansakouluun ja sen jälkeen tulevaan kansalaiskouluun. Näillä kahdella oli selvä arvostus- ja luokkaero. 

Oppikouluun pyrittiin pääsykokeissa. Osaamista testattiin matematiikassa ja äidinkielessä. Matematiikassa oli päässälaskutehtäviä ja sanallisia tehtäviä. Äidinkielessä oli ainekirjoitustehtävä ja sanelutehtävä. Oli erityinen ”Oppikouluun pyrkivän opas”, jossa oli edellisten vuosien pääsykokeiden tehtävät. Harjoittelu oli pääosin itsenäistä kotityötä. 

Oppikoulussa opittiin vieraita kieliä ja teoreettisia aineita. Se oli luonteeltaan herrasväen koulu, siellä oli lukukausimaksutkin. Dessu pääsi oppikouluun, vaikkei herrasväkeen kuulunutkaan. Kansalaiskoulussa sen sijaan oli käytännöllisiä aineita. Sinne menivät ne, jotka eivät oppikouluun päässeet tai pyrkineet.

Niin kävi kuin elokuvassa: lapsuuden kaverisuhteet menivät rikki. Vaikka koulut olivat lähellä toisiaan, jokin asenneraja kulki niiden välissä. Me oppikoululaiset tunsimme ylemmyyttä. Kansalaiskoulua kutsuttiin nimellä ”jatkokoulu” ja sen oppilaat olivat ”jatkopötköjä”. Dessun lapsuuden paras kaveri Veijo T. ei saanut pyrkiä oppikouluun, yksinhuoltajaäiti kielsi, oli liian kallis. Dessun ja Veijon kontakti katkesi siihen.
 ¤

En siis julista, etten koskaan aio lukea Stephen Kingin kirjaa. Ehkä joskus.

Kuvia menneisyydestä

Dessutom kävi jo kevään toisessa hienossa valokuvanäyttelyssä. Pääsiäisen alla katsoin Signe Branderin vanhat Helsinki-kuvat. Nyt oli vuorossa Caj Bremerin sanomalehtikuvien näyttely Ateneumissa.

Bremer on oman lajinsa suuria mestareita. Näyttelyssä tuli kuin virtana vastaan tuttuja kuvia menneiden vuosikymmenten uutisista. Lehtivalokuvaajat ovat aivan oma ihmisrotunsa. Heidän ammattitaitonsa ydin on siinä, että he osaavat olla paikalla ja suunnata kameransa valmiiksi oikeaan suuntaan juuri sillä hetkellä kun siinä jotain merkittävää tapahtuu. Me normaalit ihmiset ehdimme paikalle kanssa sitten, kun kaikki on jo ohi.

Bremerin kuvat eivät ole niitä poseeraavia pönötyksiä, joita jokaisesta valtiovierastapaamisesta jää jäljelle. Bremer on onnistunut tallettamaan ainutkertaisia sekunnin murto-osia, joita hän ei mitenkään ole voinut aavistaa etukäteen. Kuten se kuuluisa kuva Napoleonin kodin ikkunassa, jossa Kekkonen hetkeksi sattuu pistämään kätensä povitaskuun.

Oli hienoja henkilökuvia, muutamasta kirjailijastakin. Vanha F. E. Sillanpää kädet levällään Herttoniemen metsässä kuin olisi lentoon lähdössä, Pentti Saarikoski suu auki hörppäämässä vettä suihkulähteestä, Paavo Haavikko maha pystyssä nojaamassa puutarhansa Stalin-patsaaseen. Parhaassa henkilökuvassa ikäloppu Paasikivi nauraa röhöttää viinilasi kourassaan rillit huurussa saatuaan Lenin-kunniamerkin.

Oli pysähdyttäviä kuvia köyhyyden riivaamista savupirtin lapsista, oli kuvia äijäporukasta katsoa killistelemässä uimapukuisia missityttöjä, oli kuvia Tulilahden epäiltyä murhamiestä suu auki töllistelevistä lapsista, kun tätä tuodaan kahleissa käräjille.

Näyttelyn keskeisin tähti oli kuitenkin Urho Kekkonen, kukapa muukaan.
Kekkonen hallitsi karismallaan kaikkea julkisuutta. Bremer onnistui tallettamaan monta herkullista hetkeä. (Toinen tärkeä Kekkosta lehtiin kuvannut oli Kalle Kultala. Toivottavasti joskus saamme näyttelyn hänenkin kuvistaan)
¤

Dessulle tulee välillä epäily, että Helsingin Sanomat seuraa häntä metrin tai pari perässä. Kun pääsiäisenä kävin Signe Brander -näyttelyssä Hakasalmen huvilassa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Timo Mäkelän ”Minun elämäni” -sarjakuvan, jossa Vanha Herra käy samassa näyttelyssä (ks. blogi 9. huhtikuuta 2010 ”Vanha Herra ja minä”)

Kun Dessu nyt kävi vapun aatonaattona Caj Bremer -näyttelyssä Ateneumissa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Heikki Hellmanin kirjoituksen ”Tässä ovat savupirtin lapset nyt” (1. toukokuuta 2010). Siinä toimittaja on katsonut Ateneumin näyttelyn ja lähtenyt Bremerin kanssa etsimään niitä ihmisiä, jotka esiintyvät Ateneumin Savupirtti-kuvissa. Artikkeli kyselee, miten heidän elämänsä on sujunut.

Artikkeli on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on Bremerin kuvasarja savupirtin kolmesta lapsesta vuonna 1960. Paikka on Joutsan syrjäkylä, eikä alkuperäistä savupirttiä enää ole. Valokuvaaja kuitenkin kohtaa 50 vuoden takaiset mallinsa aidossa pihapiirissä, josta on vain aitta jäljellä.

Hesarilta harvinaisen onnistunut juttuoivallus.
¤

Ateneumin ylemmissä kerroksissa on ”Kaupungin naiset” -näyttely. Dessu ehti vain juosta sen läpi, sillä aika kului valokuvien osastolla. Dessu nyt vaan on tällainen slow. Menen ehdottomasti paremmalla ajalla sinne uudestaan. Siinä katsellaan 1910-luvun naisten Helsinkiä kirjailija L. Onervan silmin. Dessu on aina ollut kovasti innostunut Onervan dekadenssista.

Bremer-näyttely loppuu kohta. Viimeinen päivä on 16. toukokuuta. Kiirehtikää siis.
Kaupungin naiset -näyttely jatkuu elokuun loppuun.

Sommaren med Sandra

(Seikkailukertomus jatkuu. Lue ensin eilinen ”Ranskan rajalla”)

Dessun toinen kirjeenvaihtotoveri löytyi Ruotsista. Hän oli Sandra Sigtunasta, ruotsalaisesta pikkukaupungista Tukholman vierestä. Tämä kontakti oli käynnissä suunnilleen samaan aikaan kuin ranskalaisen Catherinen kanssa. Aika oli 1960-luvun loppua. Oltiin 16 - 17-vuotiaita.

Kirjeenvaihto oli sen ajan kansainvälisyyttä ja kieliharjoittelua, mutta kyllä siihen siinä sivussa henkilökohtaista flirtti-intressiä sisältyi. Catherinen kanssa kirjeet kulkivat englanniksi, kun ranskaa en osannut. Sandralle kirjoitin ruotsiksi. Sitä opin koulussa, ja kielitaitoa oli tullut myös isomummolta ja hänen sisaruksiltaan, jotka olivat suomenruotsalaisia. Pikkupoikana olin isomummolassa oppinut kaikenlaista hyödyllistä, jopa ruoka- ja iltarukouksen ruotsiksi.

Sandran kanssa en rukouksille kuitenkaan uskonut olevan käyttöä. Pikemminkin snapsilaulut olisivat olleet tarpeen.

Sandra oli toista maata kuin ranskalainen Catherine, fraasin kaikissa merkityksissä. Ruotsista alkoi tulla Jyväskylään kirjeitä, jotka sisälsivät värikkäillä huopakynillä tekstattuja sekalaisia lappuja ja papereita, jotka olivat täyttä ajatuksenvirtaa, viimeistelemättömiä, suttuisia, teksti sikin sokin. Tekstien aiheina olivat enimmäkseen selostukset bailaamisesta ja bändeistä. Svensktoppen-hittilista tuli tutuksi. Valokuvassa Sandralla oli vaalea pitkä pörröinen tukka, silmissä vahvat kajalit, vaaleanpunaisiksi maalatut huulet törröllä ja paidannapit auki napaan asti.

Kyllä Ruotsin neito kiinnostavuudessa ranskalaisen voitti, ainakin jos kuvasta katsoi.
¤ 

Ruotsalainen ”vapaamielisyys” oli siihen maailmanaikaan kaikkialla kuuluisaa. Maine oli kasvanut ennen kaikkea elokuvien myötä. Vilgot Sjöman oli kuuluisin ja sensaatiomaisin ohjaaja. Elokuvat Syskonbädd, 491 ja Jag är nyfiken gul olivat herättäneet huomiota seksuaalisella suoruudellaan. Dessu oli jotain näistä nähnyt, ja siksi Sandran kirjeet ja kuvat saivat lisää merkityksiä nuoren miehen mielessä.

 Kesällä Dessu matkusti Ruotsiin Sandraa tapaamaan. Matka Jyväskylästä Turkuun sujui junalla ja sieltä Bore III -nimisellä laivalla Tukholmaan. Se oli Dessun ensimmäinen yksin suoritettu ulkomaanmatka. Siinä oltiin aika täpinöissä, kun oltiin naisiin menossa. Laivan tax freesta Sandra oli toivonut tuliaisiksi pullon Bacardia ja pullon Cinzanoa. Lisäksi Dessu ostaa umpimähkään jonkun hienonnäköisen hajuvesipullon. Ja nipun paksuja Marabou-suklaalevyjä. Niillä tuliaisilla pitäisi pärjätä.
¤

Dessutom katsoi äskettäin elokuvan ”Kesä Monikan kanssa” (Sommaren med Monika - Ingmar Bergman 1953). Sen alkukohtaus on aina tuonut elämyksellisen muistikuvan Dessun saapumisesta Tukholmaan. Elokuvan nuori mies tumpeloi pahasti kohdatessaan viehättävän naisen, joka pyytää tulta tupakkaan. Mies ei meinaa onnistua: tulitikku sammuu, tulitikku katkeaa, käsi vapisee… 

Dessu tumpeloi Tukholman Skeppsbron satamassa kohdatessaan vastaan tulleen Sandran. Tupakansytytin putoaa vesilammikkoon eikä enää syty, kassi kaatuu ja Cinzano-pullo lähtee pyörimään pitkin mukulakivistä katua. Ei oikein tiedä, olisiko halaus tai kättely paikallaan.

Nuoret miehet ovat sellaisia sählääjiä stressitilanteessa. Vanhat miehet ovat varmempia - hiukan.
¤

Ei Sandra mikään villikissa todellisuudessa ollut, vaikka valokuva ja kirjeet ja Vilgot Sjömanin elokuvat olivat sellaisia odotuksia aiheuttaneet. Hyvinkin asiallinen ja järkevä nuori nainen. Sommaren med Sandra kesti viikon verran ja siinä ajassa kehittyi normaali teiniromanssi. Kotiin Dessu palasi peitellen fritsuja kaulalta. Tai ei niitä kavereilta peitelty, ainoastaan äidiltä. Kavereille leuhkittiin, että tuli käydyksi Ruotsissa…

Lukio-opinnoissa Sandran tuttavuus aiheutti tehostuneen asenteen ruotsin kielen opiskeluun. Opettajakin sen huomasi ja antoi palautetta. Ruotsi alkoi maittaa. Opettajan vakiovitsit alkoivat oikeasti naurattaa. Mieleen jäivät opettajan käännöslohkaisut ”Aikoihinpas on eletty - Till tidernapas har man levat” ja ”Jopas nyt jotakin - Redanpas nu någonting”.

Dessu sai ylioppilaskokeesta laudaturin ruotsin kielestä. Opiskelun motivaatio on pienestä kiinni. Vihjeeksi vaan pedagogeille. 

Ystävyys Sandran kanssa on säilynyt läpi vuosikymmenten, ja olen tavannut hänet usein, viimeksi äskettäin Tukholmassa käydessäni (ks. blogi ”Kotiin kuningaskunnasta” 6. huhtikuuta 2010). Hän työskentelee korkeassa virka-asemassa paikallisessa ministeriössä. 
Aina käydessäni vien tuliaisiksi Bacardi-pullon. Cuba Libre on ystävyytemme drinkki, ja Sandran aviomies skoolaa mukana.

Ranskan rajoilla

”En tiedä mitään seksikkäämpää kuin kaunis nainen tilaamassa ravintolassa ruokaa ranskaksi.”

Näin sanoo Nick Nolten esittämä jalkapallovalmentaja elokuvassa ”Vuorovetten prinssi” (The Prince of Tides). Hän on onnistunut pääsemään hienoon ravintolaan päivälliselle kahden kesken tyylikkään psykiatrinsa kanssa. Barbra Streisandin esittämä psykiatri Susan Lowenstein hoitaa elegantisti tilaukset, ja siihen tarvitaan ranskan kieltä.

Dessutom ymmärtää hyvin Nick Nolten repliikin ajatuksen, sillä ranskan kielessä todellakin on jotakin salaperäistä vetovoimaa. Viimeksi Dessutom oli vappuna samassa tilanteessa kuin Nick Nolte elokuvassa. Oli tasokkaan hotellin ravintola Helsingissä, oli ranskasta tulleita vieraita, oli ruokalista. Taas kerran Dessutom joutui harmittelemaan, ettei ole koskaan ottanut asiakseen opiskella ranskaa. On synti ja häpeä olla kanssakäymisissä ranskalaisten kanssa englannin kielellä. On myös synti ja häpeä, että en osaa lukea ranskalaista kirjallisuutta alkukielellä enkä ymmärrä suuresti arvostamieni ranskalaisen uuden aallon elokuvien dialogia.

¤ 

Ensimmäisen aavistuksen ranskan kielen kvaliteetista Dessu sai lukion äidinkielen tunnilla. Ystäväni ja luokkatoverini Tapio P. oli saanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseen lukea Albert Camus´n romaanin ”Rutto” ja pitää siitä esitelmän. Tapio lukea posotti papereistaan esitelmänsä ja äänsi kirjailijan nimen täsmälleen niin kuin se kirjoitetaan. Kamus sanoo sitä ja tätä ja Kamussille annettiin noopelin palkinto…

Opettaja, hentoinen eteerisen oloinen naisihminen, keskeytti jossakin kohdassa posottamisen ja ohjasi ääntämistä. Hän nousi tuoliltaan seisomaan, otti arvokkaan ilmeen, veti ilmaa keuhkoihinsa, avasi suunsa. Ensitavu tuli vielä normaalisti: ”ka-”. Sitten pää kääntyi takakenoon, silmät sulkeutuivat nautinnollisesti, huulet suipistuivat vihellysasentoon: ”-MYYYY”. Kaikki tämä moneen kertaan: ”ka´MYYY”, ka´MYYY”…

Tällaisesta sivistyksen tietoiskusta ei pikkukaupungin finninaamainen nulikka voi muuta kuin tyrmistyä. Tapio P kuitenkin tokeni nopeasti ja matki opettajaa. Siinä YYY muuttui täydeksi vihellykseksi.

Sama kuvio toistui myöhemmin jonkun toisen pitämässä esitelmässä. Siinä kirjailijan nimi Huuko ei kelvannut. Piti olla ”y´GOOO”. 

Jostain käsittämättömästä syystä kolmas ranskalainen kirjailija ohitettiin kokonaan, vaikka hän oli voittanut ”noopelinkin” vuonna 1960 - siis ei mikään turha kirjailija. Saint-John Perse ohitettiin, häntä opettaja ei koskaan maininnut eikä opettanut nimen eleganttia ääntämistä.

¤ 

1960-luvulla lukiolaisilla oli tapana hankkia kirjeenvaihtotovereita ulkomailta. Dessukin löysi ilmoituksia jostakin nuortenlehdestä ja vastasi niihin, tietenkin vain tytöille. Yksi löytyi Ranskasta, Catherine-neiti eräästä pikkukaupungista Pariisin läheltä. Dessulle alkoi tulla Jyväskylään lentoposti-kirjetä. Ne olivat höyhenenkeveitä, kirjekuoren laitoja kiersi värikäs sini-puna-kelta-vihreä laitareunus. 

Sisällä oli silkkistä paperia ja ne olivat keveitä ja lähes läpinäkyviä. Catherine kirjoitti pitkiä englanninkielisiä kirjeitä. Rivit olivat täysin suoria, vaikka apuviivoja ei ollut. Marginaalit olivat puhtaat, kirjoituksessa ei ollut minkäänlaisia suttuja, mikä kertoi, että kyseessä oli muille papereille kirjoitettujen luonnosten puhtaaksikirjoitus. Käsiala oli kuin kalligrafiaa - aivan erilaista kuin Suomessa kouluissa opetettu. Se oli pienikokoista, pystyä, säännöllistä ja jotenkin taiteellista. Siinä oli koristeellisia kiemuroita. Kirjeet oli kirjoitettu mustekynällä.

Sisällöt kertoivat perheestä ja suvusta. Sain pitkiä kuvauksia enoista ja tädeistä ja heidän originelleista piirteistään. Oli kuvauksia koulunkäynnistä ja paikallisen tyttökoulun opettajista. Mitään kosketusta 60-luvun rock-musiikkiin tai nuorisokulttuuriin niissä ei ollut. Valokuvassa hymyili pyhämekossaan nätti, hentoinen, kammattu ja hammasrautainen neiti isänsä, äitinsä ja sisarensa kanssa kodin pihassa.

¤ 

Tapasin Catherinen myöhemmin liftausreissullani. Hammasraudat olivat poissa. Hän esitteli kotikaupunkiaan. Kirkot, museot ja muut nähtävyydet katsottiin, ja kotiinsa hän minut myös vei. Tunsin itseni varsinaiseksi Junttilan Eemeliksi, kun reppureissussa rähjääntyneenä jouduin ranskalaisen eleganssin keskelle. Päivällispöydässä muut olivat tyylikkäästi pukeutuneita, minä rikkinäisissä farkuissa ja lenkkareissa. Vanhemmat eivät osanneet englantia, joten Catherine tulkitsi. Suomesta he eivät tienneet muuta kuin kommunistihallinnon ja pingviinit. Yöksi minulle oli valmisteltu vierashuone yläkertaan. Siellä oli kannussa vettä ja pesuvati, molemmat vanhanaikaista koristeellista emalia. Sängyn alla oli potta.

Vähäisintäkään vihjettä henkilökohtaisempaan tuttavuuteen ei Catherinelta ollut saatavissa. Kaikki pysyi kohteliaan muodollisena. Pitkiä kirjeitä saapui edelleen, mutta vähitellen kontakti hiipui.

Siinä katosi Dessulta Ranska ja ranskattaret. Onneksi samaan aikaan oli toinenkin kirjeenvaihtotoveri.

(Seikkailukertomus jatkuu huomenna)