En pudonnut katolta

Dessutom vietti pitkän viikonlopun kesäkodissaan Pirkanmaalla lumikinosten seassa. Reissusta tuli pidempi kuin lähtiessä suunnittelin, mutta mikäpä kiire tässä on.

Työt Helsingissä ehtii kyllä tehdä myöhemminkin tai sitten jättää kokonaan tekemättä. Ei sitä luultavasti kukaan huomaa. Ei maailma yhteen venähtäneeseen viikonloppuun kaadu - ja jos kaatuu, joutaa mennäkin. Työhuolia en mukaan ottanut. Miten se menikään se tunnettu renkutus: ”Älä sinä huoli tyttö nuori / paljonkos kyyneleet hyödyttää / eivät ne surut suremalla lopu / on tanssi ja laulu tärkeämpää.”

Saisikohan tuohon riimiteltyä rytmin säilyttäen kahteen kohtaan uudet sanat: ”setä vanha” ja ”lumityöt ja saunominen” tai jotain vastaavaa? Tällaisena travestiana se kuvaisi onnistuneesti matkaani.

¤
Perjantaiaamusta maanantai-iltaan olin täydellisessä uutispimennossa, joten pääsin helpolla olympialaisten aiheuttamasta ähkystä. Uskon vakaasti, että television, radion ja sanomalehden puuttuminen urheilukilpailujen aikana edistää terveyttä. Jälkeenpäin selatut viikonlopun sanomalehdet sen sijaan antavat mahdollisuuden jälkiviisastelulle, ja sekin on tunnetusti terveellistä.

Ihan täydellistä vapautusta urheilumediasta en kuitenkaan itselleni sallinut. Kesäkodin ullakolle on varastoitu menneen maailman aikakauslehtiä. Pinoista sattui käteen Urheilun Kuva-aitta -niminen lehti vuodelta 1960. Aiheena oli Rooman olympialaiset. Tätä ruskeasävyistä aviisia luin kiinnostuneena aamiaispöydässä, tuoreen sanomalehden puuttuessa.

Suomalaissankareita olivat mm. Eugen Ekman voimistelussa ja Eeles Landström seiväshypyssä. Maailmantähtiä olivat Wilma Rudolph, Abebe Bikila ja Armin Hary. - Mielenkiintoinen lehti, voitti takuulla päivän uutistarjonnan eikä pieni 50 vuoden viive tuntunut miltään.

¤

 Naapurin Eero oli aurannut traktorilla tien, joten pääsin autolla lähelle pihaa. Samoin polku rantasaunalle oli aurattu. Lapiohommia tarvittiin sekä päärakennuksen että saunan portailla. Ovia ei olisi muutoin saanut auki, sillä lunta oli portailla paljon. Onneksi olen jo vuosikymmeniä sitten hoksannut jättää syksyisin lumilapion kiikkumaan naulaan saunan seinälle. Jos se olisi sisällä varastossa, sitä ei saisi sieltä esiin ja ovet jäisivät avaamatta.
Lapiota tarvitsin myös polun avaamiseen pihan perälle käymälään. Sinne ei traktorilla pääse rikkomatta omenapuita ja marjapensaita. Se on iso urakka, sillä mainittu rakennus on tullut pystytetyksi kauas. Lumityön merkitystä ei tainnut tulla otetuksi huomioon rakennuksen paikkaa päätettäessä.

Lumien lapioiminen katoilta oli sekin rankkaa tällaiselle kaupungin velttoon elämään tottuneelle laiskimukselle. Rakennuksia oli kolme, muut saivat jäädä. Putoamisvaaraa torjuin savupiippuun kiinnitetyllä köydellä, mutta sekin tuntui liioittelulta. Rakennukset ovat sen verran matalia ja lumikinos sen verran paksua ja pehmeää, että kyllä sieltä olisi voinut vaikka hypätä.

Iltaisin saunottiin, maisteltiin mallasjuomia ja puhuttiin levottomia. Tai siis Eero puhui, hän on niitä miehiä. Pari muutakin naapurin äijää tuli mukaan saunaan lauantai-iltana. Eero hakkasi tuuralla avannon ja niinpä minunkin tuli taas harrastetuksi avantouintia, tällä kerralla Längelmävesi-nimisessä järvessä. Edellinen oli Näsijärvessä, kuten aiemmassa blogissani kuvasin.

Avantouinti on rankka laji. Näsijärvessä tammikuussa uin polvia myöten. Tällä kerralla edistyin vieläkin syvemmälle. Lopetin uimisen vasta, kun eräs tuntoaistiltaan erityisen herkkä vartalonosa, jonka nimen jätän tässä häveliäisyyssyistä mainitsematta, uhkasi kastua. - Mihin vielä etenenkään, jos avantouintirohkeuteni tätä vauhtia kehittyy! Ensi kerralla ehkä jo napaa myöten.