perjantai 10. marraskuuta 2023

Naurattavaa


"Onnea, iloa - oi!" 1

Rupesin lukemaan kirjaa nimeltä Suomen parhaat vitsit 2010. Saamani tiedon mukaan vitseistä tulee iloiseksi – parhaimmillaan niistä alkaa suorastaan nauraa ääneen. Ilo ja nauru ovat onnellisuuden tuntomerkkejä.

Olen kysynyt aikaisemminkin: tunteeko joku henkilön, jolla on huono huumorintaju? (siis joka itse myöntää tämän!) Kysymykseeni ei tullut yhtään myönteistä vastausta.

Minä myönnän. Minua ei naurata mikään, paitsi kutittaminen. Vitsejä en muista koskaan kertoneeni. Luonne on totinen murjottaja.

Nyt siihen on luvassa muutos, jos vitsikirja tepsii. Luulisi tepsivän – siinä on 342 sivua. Epäröintiä aiheuttaa kirjan ikä. Ovatko vitsit 13 vuodessa jotenkin vanhentuneet, mädäntyneet, ruostuneet, hapantuneet? Pitäisikö olla uutta ja tuoretta tavaraa?

---

Seuraavana päivänä:

Nyt olen lukenut nelisenkymmentä sivua ja lisäksi selaillut sieltä täältä. Kyllä taitaa kesken jäädä. Ei ole huumorintajuttomuuteni parantunut.

Tätä kyllä sietää ihan hyvin muutaman sivun, mutta sitten alkaa tympiä. Meno on yllätyksetöntä, luovuus puuttuu. Vitsin ensimmäisen rivin jälkeen arvaa loput.

Aihepiirit ovat suppeat: seksi, viina, rasismi, politiikka, julkisuuden henkilöt. Ymmärrän kyllä, että huumorin yksi ikiaikaisista ideoista on sorkkia ns. tabuaiheita, joten en siitä närkästy.  Mutta onko vitsi lajityyppinä täysin uusiutumaton? - Ja tämä kirja pysyy tabujen sorkkimisessa maltillisena – törkeyksiä ei osunut silmään.

Kun nyt olen alkuun päässyt, täytyy jatkaa samaa teemaa. Kuvassa moni-ilmeisen kirjahyllyni kätköistä löytyneitä välineitä huumorintajun parantamiseksi.

[jatkuu myöhemmin]



maanantai 6. marraskuuta 2023

Täynnä yllätyksiä

 

Voiko olla mielenkiintoisempaa tekstiä kuin päiväkirja? Varsinkin jos se on minun itseni vuosikymmeniä sitten kirjoittama päiväkirja. Sellainen näyttää olevan täynnä yllätyksiä.

Olen edennyt uudenvuodenpäivään 1978.  On kuulkaa käänteitä, draamaa, mutkikkaita juonenkulkuja, paljastuksia, aatteita, juonikkaita aikeita. Paikoin tulee epäily, olenko oikeasti tällaisessa ollut mukana. Vai olenko kirjoittanut fiktiota.

Luen innostuksen vallassa kuvausta sekasortoisesta poikamieselämästä kapakkakäynteineen ja tyttöjuttuineen, opiskelusta, luetuista kirjoista, katsotuista elokuvista, päivän uutistapahtumista, politiikasta. On elämä ja meininki ollut virkeää. Ei uskoisi, että minusta on ollut sellaiseen.

Päiväkirjani ovat 80-luvun loppuun mustekynällä kirjoitettuja. Sen jälkeen digi vei mennessään. Kirjoissa riittäisi luettavaa koko talveksi.

Päiväkirjojen perusolemus on yltiösubjektiivisuus. Niissä on joka sivu täynnä minä minä -juttua. Ne ovat häpeilemättömiä. Niitä ei kehtaisi muille näyttää.

Oscar Wilde taisi kaivata suurempaa objektiivisuutta päiväkirjoihin, kun hän lausui: "Kaikkien tulisi pitää jonkun toisen päiväkirjaa".

Unohtuneita muistoja palaa. Ällistelin uudenvuodentekstissäni ihmisen muuttuvaisuutta. Olin sattumalta tavannut luokkatoverini, jonka muistin kouluajoilta kovin vastahankaisena tyyppinä. Hän ei suostunut koskaan ottamaan lakkia pois päästään, ei edes ruokailussa. Jumppatunneilla urheilukentällä hän suostui juoksemaan rataa ympäri ainoastaan myötäpäivään. Ja nyt tämä opettajien mieliharmi oli valmistunut reserviupseerikoulusta! Ja minä, tottelevainen ja kuuliainen koululainen, olin juuri valmistunut siviilipalveluksesta.

Näissä teksteissä olisi aineksia isoonkin romaaniin tai draamaan ja komediaan, ettei peräti autofiktioon.





perjantai 3. marraskuuta 2023

Liian iso

Kirjoitin blogitekstiä. Aiheena oli tutkimus, jonka mukaan Suomi on maailman onnellisin maa. Tekstiä tuli vuolaana virtana, kuten aina.

Kolmannen sivun kohdalla aloin oivaltaa, että tekstiä on liikaa. Ei kukaan jaksa lukea sivukaupalla höpinääni.

Seuraavana iltana vaihdoin aihetta. Ei uudesta sen lyhyempi tullut. Tällaisia ylipitkiä aloituksia minulla on vuosien mittaan kertynyt mittava määrä. Tallella ne kaikki ovat Hylättyjä aloituksia -kansiossa. Sinne hautautuvat, tuskin tulevat käyttöön.

                                                            (Leonid Pasternak 1880)

Minun ikiaikainen ongelmani kirjoittajana on liikasanaisuus ja keskittämisen puute. Jos kirjoittaisin romaanin, siitä tulisi tuhatsivuinen. Täällä julkaisemani tekstit ovat olleet tiukkaa harjoitusta pois pahoilta tavoilta. Tiivistämisen varaa on silti jäänyt.

Erityistä tahdonvoimaa vaati toinen blogini (linkki tuossa oikealla alempana). Perustin sen nimenomaan lyhyiden tekstien foorumiksi. Jotenkuten se onnistuikin. Nyt blogi on ollut pitkään tauolla, sata tiivistä kirjoitusideaa sinne valmistui. Uskon, että palaan sinne vielä.

Kirjoitusideoiden pitäisi olla pieniä. Vähäinen yksityiskohta riittää, kun idea syttyy. Isommista aiheista -  kuten tuosta Suomen onnellisuudesta -  syntyy essee. Blogi ei ole sellaisille oikea paikka.

Mistä löytyy sopivia ideoita kirjoituksille?

Yllättävä ideaimpulssi osuu sattumalta silmään runosta. Vanha mestari, nuorena kuollut runoilija Harri Kaasalainen tekee luetteloa hyvistä aiheista, sopivan pienistä.