tiistai 29. maaliskuuta 2022

Osaatko pilkkusäännöt?

Arvaan, että blogin lukija tietää kirjoittavansa varsin virheetöntä tekstiä. Yhdyssanat sujuvat, isot ja pienet alkukirjaimet ovat hallinnassa, et kirjoita enään, sydämmessä, olumpialaiset, viirus, elämänkerta tai aijon reijittää. Tämmöisten kohdalla olet varma, mutta pilkkujen kohdalla joudut vähän arvailemaan. Usein arvaus osuu kyllä kohdalleen mutta jonkinlainen epävarmuuden tunne jää häiritsemään mieltä.

Tuo pätee tietenkin vain tärkeään asiakirjoitukseen. Yksityiset tekstiviestit, facebook, blogit ja muu sellainen on kokonaan eri asia. Niitä on lupa näpytellä rennosti.

Väitän tuntevani aiheen, sillä olen sen parissa tehnyt koko työurani. Monet ihmiset hieman arastelevat näyttää minulle tekstejään, kun tietävät ammattini ja arvaavat, että minä osaan jopa ne pilkkusäännöt. Luulevat, että minun intohimoni on kytätä virheitä ja tehdä havaintojeni perusteella ikäviä päätelmiä kirjoittajasta. Olen jopa saanut kuulla, että joku jättää kommentoimatta blogiani siinä pelossa että kommenttiin lipsahtaa virhe.

Kyllä virheiden pelko aiheuttaa tähän ammattiin ja koulutukseen pienen stigman. Luultavasti jotain samantapaista liittyy moneen muuhunkin ammattiin. Piilottelevatko ihmiset huoletonta liikennekäyttäytymistään poliisituttaviltaan, epäterveitä elämäntapojaan lääkärituttaviltaan jne.

Kielioppinatsiksi jossain vitsissä meitä nimitettiin. Minä olen koko lailla väsynyt ja turhautunut koko asiaan. En viitsi enkä jaksa osallistua mihinkään vänkäykseen oikeakielisyysasioista, joita esim. Aristoteleen kantapää on täynnä. Aihepiiri näyttää kiinnostavan monia. Kahdessa tätä edeltävässä blogikirjoituksessani on kieleen liittyviä havaintoja ja mielenkiintoisia kommentteja.

Muutamassa asiassa olen kuitenkin tarkka ja annan helposti ärtynyttä palautetta. Tiedotusvälineiden ja viranomaisten pitää käyttää korrektia kieltä. Ei sovi, että urheilutoimittaja puhuu olumppialaisista tai uutistoimittaja Pelkiasta. Toinen kotimainenkin kuuluu näissä yhteyksissä osata, se ruotsalainen runoilija ei ole Karl Maikl Belmän. Siitäkin olen ilkeillyt, kun suomalainen pankki otti nimensä Kalevalasta mutta ei suostunut edes logossaan kirjoittamaan nimeään sääntöjen mukaiseen asuun. Kyllä tällaisilta voi mielestäni vaatia kielenkäytön laatua, samoin kovin kansallismielisiltä poliittisilta aatesuunnilta. Mitä se heidän korkealle korotettu suomalaisuutensa sitten on, jos ei kansallisen kielen edes kohtuullista oikeaa käyttöä hallitse, eikä kansalliskirjallisuuden perusteoksia, kuten Kalevalaa tai Seitsemää veljestä tunne? Vaikuttaa huijaukselta.

Mutta vielä ne pilkkusäännöt.

Osaatko ne? Ne ovat suoraan sanottuna aika monimutkaiset. Olen itsekin ollut joskus keskustelemassa, voitaisiinko niitä yksinkertaistaa. Ei ole kohtuullista odottaa, että tavallinen kielenkäyttäjä tunnistaisi tuosta vain päälauseet, sivulauseet, lauseenvastikkeet, epäsuorat kysymyslauseet, kaikki lauseenjäsenet ja lisäksi pitkät listat rinnastus- ja alistuskonjunktioita.

Yleinen käsitys on, että joidenkin sanojen eteen tulee aina pilkku. Ei se ihan loppuun asti niin mene. Se menee niin, että tunnistaa nuo edellä mainitut ja sitten muistelee, millainen sääntö koskee kahden päälauseen rajaa, millainen kahden sivulauseen rajaa jne.

Haluatko testata osaamisesi? Olen tähän tekstiin tahallani kätkenyt kolme pilkkuvirhettä. Löydätkö ne? (Annan vastaukset kommenteissa muutaman päivän kuluttua.)


 

 

 

torstai 24. maaliskuuta 2022

Hillitöntä menoa

  (Jalmari Finne, Kiljusten vallankumous 1921 / kuva Rudolf Koivu / "Pojat heittelivät koiranpommeja opettajien tielle)

Tunnistatko tämän sitaatin? Tiedätkö, kuka sen on kirjoittanut?

"Mitä on tapahtumassa meidän nuorisollemme? He eivät kunnioita vanhempia ihmisiä, he rikkovat vanhempiensa käskyjä. He eivät piittaa laeista. He mellakoivat kaduilla, kiihottuneina villeistä päähänpistoista. Heidän moraalinsa on rapistunut."

Entä minä itse? Olen itsekin ollut nuori, vaikka sitä ei ehkä ole helppo uskoa. Olinko minäkin tuollainen? Mikä on "villein päähänpisto", jossa olen ollut mukana?

Aika helppo vastata nyt, kun rikos on aikoja sitten vanhentunut. Se oli viuhahdus julkisella paikalla joskus 1970-luvun alussa. Tapahtumapaikka oli eräs suurehko pirkanmaalainen kaupunki ja sen keskellä oleva kuuluisien patsaiden reunustama silta. Pienellä porukalla (kolme poikaa ja yksi tyttö) päätimme suorittaa tuon aikakauden uroteko-villityksen eräänä elokuisena yönä. Tukijoukkona oli kaksi polkupyöräilevää tyttöä, jotka huolehtivat vaatteiden kuljetuksesta ja valokuvauksesta.

Olikohan tuo nyt niin kauhean kamalaa? Kyllä viuhahdusvillitystä paheksuttiin ja kai siitä sakkoja olisi tullut, jos poliisi olisi paikalle sattunut. Mutta olen muistavinani, että harvalukuiset vastaantulijat antoivat iloisia kannustushuutoja ja aplodeja. Ihan kuin muutama olisi halunnut liittyä joukkoon, jos olisimme malttaneet pysähtyä odottamaan.

Tuon pahempaa "laeista piittaamattomuutta" ei nyt mieleeni muistu. Kai voin luokitella itseni melko kunnolliseksi kansalaiseksi.

Ja kenen onkaan tuo alun sitaatti? Vastaus: Platon 427–347 eaa.

Nykyaika on toisenlaista, koulu varsinkin. En ole enää asiantuntija, sillä kosketuksestani koulumaalimaan on jo aikaa, mutta vaikutelma on, että jokin on perinpohjin muuttunut. On vaikea arvioida, kuinka hyvin minun ja ikäpolveni koululaisten tiedot ja osaaminen olisivat riittäneet, jos olisimme eri luokka-asteilla joutuneet arvioitavaksi nykykoulun kriteerein.

Kielitaidossa olisimme epäilemättä huonoja, ainakin suullisessa ilmaisussa, sillä sitä ei harjoiteltu lainkaan. Mutta entä yleistieto?

Varsin uskottavalta taholta luin äskettäin, kun perheenisä kertoi tapauksesta kotonaan. Ruokapöydässä perheen 16-vuotias järkyttyi pois tolaltaan, kun tuli ymmärtämään, että ruokapöydän liha on peräisin eläimestä.

Toinen tapaus.  Uimahallin pukuhuoneessa pojat pohtivat, paljonko kello mahtaa olla. Seinällä oli viisarikello. Ihmettelivät, miksei ole selkokelloa, että saisi selvän.

Onko todella niin, ettei missään vaiheessa enää opita viisarikelloa? Onko teoria unohtanut tosielämän niin, ettei ruokapöydän antimien tausta tule ymmärretyksi? Vai onko kyse vain yksilötason lipsahduksista?

Pisa-tutkimukset näyttävät vakuuttavasti, että äidinkielen käyttötaidot ovat heikentyneet. Tämä ainakin on laajasti ilmenevä ongelma. Kouluun kohdistuneet säästöt ja resurssien leikkaukset näkyvät kyllä murrosikäisten kielenkäyttötaidoissa laajemminkin.


 

perjantai 18. maaliskuuta 2022

Laatu ratkaisee

Volter Kilven Alastalon salissa on julkaistu saksaksi. Kääntäjä on nimeltään Stefan Moster. Käännöstä on kehuttu ja siitä odotetaan kohtalaista myyntimenestystä.

Tapaus on merkittävä, sillä teoksen kääntämistä alkuperäisen tason säilyttäen pidetään mahdottomana. Sen verran vahvaa kieltä, murretta, uudissanoja, vanhaa kieltä ja mutkikkaita lauserakenteita se sisältää. Teos on silkkaa kieltä, sillä siinä ei tapahdu oikeastaan mitään.

Saksankielinen kirja pitäisi hankkia ja lukea. Epäröin kuitenkin, sillä kielitaitoni ei taida riittää. Pärjään kohtuullisen hyvin arkikielellä, luen sanomalehteä ja hätätilassa nykykielistä kirjallisuuttakin, mutta ei se aivan sujuvaa ole. Alastalon lukeminen suomeksikin on vaativa urakka. Siihen olisi tarpeen saada sivustatukea Suomen murteiden sanakirjasta tai murrearkiston miljoonamääräistä sanalipuista. Miten sitten onnistuisi lukeminen saksaksi?

Murteiden ja puhekielen kääntäminen on hankala haaste. Se nähtiin aikoinaan esim. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan käännöksissä. Ruotsinkielistä käännöstä kehuttiin ja siitä tuli valtava myyntimenestys. Englanninkielistä ei kehunut kukaan ja se unohdettiin heti. Saksankielien oli jotain siltä väliltä. 

Ero syntyi nimenomaan murteiden puhumisesta - tapahtumien kuvaus yleiskielellä kyllä sujui kaikissa käännöksissä. Miltä tuntuu, jos Rokka ja Hietanen ja kumppanit puhuvat kirjakieltä, niin kuin englantilaisessa käännöksessä. Ruotsiksi jokaiselle löytyi oma murre: Hietanen puhuu Pohjanmaan suomenruotsia, Rokka Porvoon seudun suomenruotsia (sillä mitään Karjalan suomenruotsiahan ei ole olemassa).

Mehevä kiroilu taitaa onnistua vain suomeksi. Ei tuo ruotsiksikaan ihan lällyä ole mutta miten on saksa ja englanti? Niissä hypätään yli tällaiset kohdat. Kyse ei varmaankaan ole moraalisesta ahdasmielisyydestä vaan siitä, että sanastoa ei vaan ole.

Minulla on hyllyssäni Tuntematon sotilas (myöhemmin Sotaromaani) ruotsiksi (Okänd soldat, käantänyt Nils-Börje Stormbom 1955), saksaksi (Kreuze in Karelien, käännös Karl-Heinz Bolay & Rolf Schroers 1955) ja englanniksi (The Unknown Soldier, kääntäjää ei ole mainittu, 1957).

Liitän tähän kolme näytettä, jotta blogin lukija voi itse arvioida käännöksiä. 1) Rokka 2) Hietanen 3) kiroilu.