V-sana

Nuori apulaiseni on välillä vähän harkitsematon. Kun hän otti puhelimitse vastaan kauppatilaustani, hän käytti ohimennen rumaa v-alkuista sanaa.

Sellainen kielenkäyttö tuottaa kuulijalle pahan mielen. Tätä en tietenkään sanonut ääneen vaan pidin harmistuksen sisälläni ja olin niin kuin en olisi kuullut rumaa sanaa.

Hän siis sanoi käyvänsä kaupassa hoitamassa ostokset kahdelle muullekin vanhukselle.

Siis minäkö olen hänen mielestään vanhus? Omasta mielestäni olen pikemminkin melko nuori.

Loukkausta ehkä voi armollisessa katsannossa loiventaa puhujan oma ikä ja sen tuoma näkökulma. Hän on hädin tuskin kaksikymppinen. Olen tainnut joskus sanoa häntä keskenkasvuiseksi. Se oli silloin kun kysyin, onko hänellä ikää riittävästi siiderin ostamiseen.

Vanhus? Ikääntynyt?  Ikäihminen? Seniori? Eläkeläinen? Miten sen nyt sitten ilmaisisi? Itse olen näissä kirjoituksissa käyttänyt ilmaisua varttuneessa iässä.

Kaunistelevia kiertoilmaisuja, eufemismeja, en oikein keksi. Onhan sanalla toki myönteisiäkin merkitysyhteyksiä: vanha kettu, vanha mestari, vanhempi konstaapeli / lehtori, vanhakaupunki. Vanhus ja meri? Olisiko Hemingwayn The Old Man and the Sea voinut saada suomennoksen Ikäihminen ja meri /Seniorikansalainen ja meri / Varttuneessa iässä oleva mies ja meri?

Radiossa oli ohjelma nimeltä Entisten nuorten sävellahja. Se oli aika hyvä oivallus.

Jotkut nuoret osaavat puhutella. Juuri ennen pandemiaa kävin Aleksi 13:ssa ostamassa mustat farkut. Vahvameikkinen myyjätyttö kihersi nää sopii sulle tosi makeesti. Siinä entinen nuori tunsi itsensä nykyiseksi nuoreksi.

 

 

Aina ajan tasalla

Minäkö muka ajastani jäljessä?

Tällaisenkin väitteen olen saanut kuulla, kun en suostunut vaihtamaan Yaris-autoani (vuosimalli 2004) uudempaan, jossa olisi sentään ollut automaattivaihteet ja peruutustutka. Enkä suostunut edes asentamaan Yarikseeni navigaattoria, sillä minä löydän kyllä perille ilmankin, ja jos en löydä, eksyminen on oikeastaan aika hauskaa.

Tuollaiset väitteet ovat pelkkää pahaa puhetta ja panettelua. Sen todistaakseni kirjoitan tällä kerralla pelkästään ajankohtaisista asioista.

1) Sote. En saanut äänestää aluevaaleissa, koska Helsingissä ei äänestetty. Seurasin silti tuloslaskentaa. Olisin kyllä halunnut nostaa äänestysprosenttia, jos olisin saanut, sillä sote on tärkeä. Ydinkysymys näytti olevan, pitäisikö budjetista riittää rahaa myös yksityisten terveysfirmojen osakkeenomistajille.

- Mieluummin ohjaisin rahat julkisen terveydenhuollon työolojen ja palkkojen kohentamiseen, mutta niin ei nyt näytä käyvän.

2) Korona. Rajoituksia vähennetään vaikka tartuntaluvut huitelevat pilvissä. Parin viikon päästä rajoitukset luvataan lopettaa kokonaan. Näin tehtiin myös puolisen vuotta sitten,  ja huonosti siinä kävi.

- Olisin pidättyväisempi, mutta ymmärrän, että hallitukselle on elinkeinoelämän taholta pahoja paineita. Tukea kyllä pitäisi lisätä pahimmin kärsineille, kuten esiintyville taiteille ja ravintoloille. Pahaa pelkään, että viimeistään syksyllä tauti lähtee taas lentoon, ja sitten kadutaan.

3) Hymypoika. Rehdin hymypojan / -tytön patsaalle on suunniteltu sukupuolineutraali versio. En kannata. Pikemminkin tämmöinen kilpailu ja patsaiden jako pitäisi lopettaa kokonaan.

Minä voitin hymypojan kansakoulun 4. luokalla, varmaankin ihan ansaitusti. Ei siihen minun kohdallani mitään kiusaamista liittynyt. Mutta 10-vuotiaan pojan imagoposeeraukselle tyttöjen suuntaan se ei tehnyt hyvää. Nolotti hirmuisesti tulla valituksi mammanpojaksi. Olisin halunnut olla aivan toisenlainen, villimpi, karskimpi. Siitä eteenpäin olinkin

4) Olympialaiset. Taitavat kisat mennä pahasti pilalle koronan vuoksi. En seuraa, kiinnostukseni loppui johonkin Mäntyrantaan ja Kankkoseen.

- Kiinnostavia ulkourheilullisia yksityiskohtia: Leikistähän urheilussa kuulemma on kysymys - ihanko totta, penkkiurheilijat ja toimittajat?  // Löytyykö mistään rohkeutta protestointiin isäntävaltion ihmisoikeustilannetta kohtaan? // Miten onnistuu vokaaliharmonian poikkeus selostajilta, haastatelluilta? 

 

 

Liekehtivä, sammunut

Ensimmäisen kerran törmäsin nimeen Olavi Paavolainen lukion äidinkielen tunnilla, kun puolisattumalta valitsin esitelmäni aiheeksi Tulenkantajat. Kuulijoita selvästi huvitti, kun kerroin eläytyen Paavolaisen eksoottisista juhlista, joissa nuoret kirjailijat käyttivät itämaisia huumeita ja kirmaillivat alastomina. Oli kaukokaipuuta ja koneromantiikkaa, oli vitalismia ja ikkunoita auki Eurooppaan.

Sen jälkeen olen törmäillyt Paavolaiseen vaikka missä. Vastaan on tullut melkoinen määrä tutkimuksia ja muisteluksia, fiktiotakin. Ja tärkeimpänä tietysti Paavolaisen oma tuotanto. Kuvassa joitakin asiaan liittyviä teoksia.

Kuvaan tuli myös aivan uusi teos, Heidi Köngäksen biofiktio Siivet kantapäissä. Sen päähenkilö ei ole Paavolainen vaan Marja Rankkala, mutta kyllä Paavolainen tässäkin vahvasti esiin nousee.

Nimi Marja Rankkala on ikäpolvelleni hyvin tuttu, sillä lapsuuteni ja nuoruuteni radiossa se lausuttiin usein. Hän oli Radioteatterin pitkäaikainen ohjaaja ja dramaturgi sekä suomentaja. Yleisradion kuunnelmat olivat siihen aikaan todellinen koko kansan kulttuuriharrastus, niitä tuli paljon ja ne olivat nykypäivän näkökulmasta katsoen hämmentävän korkeatasoisen kirjallisuuden pohjalta dramatisoituja. Rankkalan nimi oli tuttu mutta henkilö ei, ei edes sen vertaa että olisin kasvot tunnistanut. Nyt uutuuskirjan myötä henkilö tuli tutuksi ja kasvot löytyivät googlettamalla.

Paavolainen oli radiotetaaerin päällikkö ja Rankkala hänen alaisensa. Ja suhdehan näille kahdelle tuli. Sen kuvaus naisen näkökulmasta minä-muodossa on kirjan pääteema. Eroottinen lataus, puolijulkinen salasuhde, kertomus rakastamisen vaikeudesta.

Paavolaisen hehkuvin voima oli jo mennyt Synkkä yksinpuhelu -teoksen aiheuttaman skandaalin ja etenevän alkoholismin myötä, mutta vanhasta lumovoimasta oli vielä jotain jäljellä, niin naisiin kuin miehiinkin. Nousuhumalassa saattoi vielä säkenöidä.

Iäkkäämmän miehen ja nuoren alaisen romanssi kukoistaa aikansa mutta lopulta Marja saa kyllikseen, sillä toinenkin nainen on ja pysyy kuvioissa, nainen politiikan huipulta, Hertta Kuusinen. Tuttuja nimiä teatterin ja kirjallisuuden huipulta vilisee muutenkin kirjassa.

Miehiä Marjalla riittää Paavolaisen jälkeenkin, teos on matka naisen näkökulmasta kuvattuun seksuaalisuuteen. Huomion arvoista on, että Marja rakastui kerta toisensa jälkeen miehiin, jotka olivat "kaksineuvoisia", jotka Paavolaisen tapaan olivat yhtä kiinnostuneita naisista kuin miehistäkin. Viimeisimpänä näistä huomattavasti Marjaa nuorempi valtakunnan tunnetuin televisio- ja teatterikriitikko.  Vaikka nimeä ei mainita, henkilön tunnistaminen ei jää arvoitukseksi. 

Kirjan yksi keskeinen tapahtumapaikka on Paavolaisen huvila Keuruulla. Sen hän rakennutti heti sodan jälkeen jonkinlaiseksi korvikkeeksi Karjalaan jääneelle Vienola-huvilalleen, tuolle Tulenkantajien eksoottisten menojen foorumille.

Paavolaisen villa Keuruulla tuli minulle jo lapsena tietoisuuteen, sillä minulla oli sukulaisia sillä seudulla. Talo näkyi tielle, jota pitkin ajoimme. Sillä kohdalla hiljennettiin vauhtia ja katsottiin, näkyisikö kuuluisuuksia.

Pari kesää sitten talo avattiin yleisölle. Minä tietysti kävin tutustumassa. Yllättävän pieni rakennus, mutta kauniilla paikalla järven rannalla. Pihassa edelleen merkkejä alkuperäisistä kasveista. Nyt Köngäksen kirja kertoi, että juuri näiden vuorenkilpien, kurjenmiekkojen, saniaisten ja ruttojuurien keskellä elettiin kuin paratiisissa. Pihan patsaan vieressä otettiin eroottisesti virittyneitä valokuvia.

Tuskinpa tämäkään kirja jää viimeiseksi, jonka aiheena on Olavi Paavolainen. Marjankaan muistoista Olavi ei katoa. Kun Paavolainen on kuollut, Marja muistelee haikeana. Tällainen hän oli: Janus. Ikoni. Saippua. Sokeritoppa. Innostaja. Läpimurtaja. Petturi. Tulisoihtu. Egoisti. Jonglööri. Turhamainen. Palveltavaksi asettuva. Viinaan menevä. Hieno mies. Pirullinen mies. Liekehtivä. Sammunut. Kaivattu.

Siitä miehestä oli moneksi!  Ja oli kyllä tästä naisestakin. Harvinaisen vahvatahtoinen oman tiensä kulkija.

Loppuun vielä linkit Marja Rankkalan sanoittamaan lauluun Joka pojalla on siivet kantapäissä, josta kirjan nimi on peräisin. Laulajina 1)  Vesa-Matti Loiri   2) Susanna Haavisto   .