Sen vanhana oppii

Äskettäin tuli tilanne, jossa perinteen mukaisesti piti tanssia julkisesti. Se aiheutti etukäteispaineita, sillä tanssi on minulta jäänyt vähälle harjoitukselle sen jälkeen kun twist meni muodista.

Nyt piti tanssia oikein paritanssia yleisön katseiden kohteena. Onneksi tiesin varautua jo kuukausia etukäteen. Ymmärsin pyytää osaavaa yksityisopetusta. Opettaja ymmärsi syvällisesti stressaavan tilanteeni, ja taitavana pedagogina hän eteni kärsivällisesti odottamatta liikoja.

Vanhoina hyvinä aikoina kaltaiseni rokkijätkät eivät tanssineet valsseja, tangoja ja sen sellaisia (paitsi erään E:n kanssa Vehkakosken tai Hartun tai Rönnin rantalavoilla kesäisin, mutta E:n kanssa se oli aina hidasta, hyvin hidasta. Ei siinä paljon askelkuvioita opittu.)

Yksityisopetuksesta huolimatta pelotti, mutta karkuun ei päässyt eikä humalaan voinut juoda. Kasvomaski hieman helpotti, sillä punotus pysyi piilossa.

Hyvin se kuitenkin sujui. En tallannut kenenkään varpaille enkä edes morsiamen laahukselle. Videotallennukselta olen tarkalla katseella tutkinut suoritustani ja kelvolliseksi havainnut. Tallennukselta on lisäksi herännyt epäilyjä, että paikalla oli muitakin entisiä rokkijätkiä. Miten lie sulhanenkin - -

*   *   *

Ihan aasinsillan käyttökelpoisuutta osoittaen liitän loppuun vanhan mestarin Nils Ferlinin valssirunon (1930 - suom. Leena Krohn). Se ei mitenkään muuten kuin tanssin nimen osalta liity edellä kuvattuun juhlaan, mutta hieman ehkä siihen ilmapiiriin E:n kanssa siellä entisillä rantalavoilla.

(Kuva:   Beryl Cook)

 

Tolkun ihminen

 Tarkoitus oli, että aloitan kesällä polkupyöräilyn vuosien tauon jälkeen. Olin nimittäin huomannut, että uuden kesäkotini piharakennuksen tallissa on kaksi ihan kelvollisen näköistä polkupyörää. Ja lähiseudun kylätiet olivat oivallisessa kunnossa.

 Ei tullut mitään. Kummankaan polkupyörän takarenkaassa ei pysynyt ilma.

Nyt tietysti joku näppärä lukija voi ajatella, että korjasin renkaat  En korjannut, en uskaltanut. Minulla on siitä touhusta huono kokemus muutaman vuosikymmenen takaa. Korjaukseni rikkoi silloin myös päällysrenkaan, kun en osannut hellävaraisesti irrottaa sitä

Nuori sukulainen oli kyllä luvannut korjata renkaat, mutta hänelle löytyi joka käynnillä kiireellisempääkin korjaamista. Siinä ne pyörät sitten seisoivat somasti vierekkäin pihassa koko kesän. Satulat sentään ymmärsin suojata sateelta sinisillä roskapusseilla.

Lohdutin itseäni poliittisesta viestinnästä kuulemallani tiedolla. Viime eduskuntavaalien alla eräs nyt jo entinen ministeri kertoi  vastustavansa maahanmuuton ja naisten oikeuksien lisäksi polkupyöräilyä, sillä se on moraaliposeerausta, hyvesignalointia ja fillarikommunismia. Tolkun ihminen ei moiseen sorru.

Kävelyretket yöllä pitkin kyläteitä pääsivät sen sijaan kesän mittaan kohtalaisen hyvin käyntiin. Siinä on jotain lumoavaa.

Kävelyt pitää tehdä viipyillen, usein pysähtyen, ympäristöä havainnoiden. Kiirettä ei kannata pitää. Uutuudenviehätys teki kävelyihin lisäviehätyksen: oli ensimmäinen kesä näillä kyläteillä. Entisen kesäkodin rantatiet Längelmävedellä olivat 40 vuodessa käyneet vähän liian tutuiksi. Mikään ei koskaan muuttunut. Nyt kaikki oli uutta, linnunlaulukin.

Längelmävedellä kylän väki oli vuosikymmenien mittaan tottunut tapoihini, kuten yökävelyihini. Aina silloin tällöin joku kyläläinen ajoi autolla ohi ja näki minut tallustelemassa tai seisoskelemassa tien varressa. Nyt autoja kulki ehkä hieman enemmän, sillä tien varrella on enemmän asutusta. Jäin miettimään, mitähän ne miettivät huomatessaan oudon kulkijan kylätiellä aamuyöstä.

Kävelyyni on vähitellen tullut omituinen piirre. Huomaan yhä useammin  kääntäväni kädet selän taakse ranteesta kiinni pitäen. Vähän kuin Aku Ankan isovatsaiset rahakroisokset arvovaltaa lisäämään. Minulla se tuntuu tarpeelliselta pitämään selän ryhtiä suoremmassa. Ryhdillä tuntuu olevan kummallinen pyrkimys etukumaraan, mikä tekee askelista painavia. Selkä väsyy kovasti, kun se joutuu joka askeleella punnertamaan ryhtiä suoraksi. Siihen kädet selän takana tuovat kevennystä. Huomasin saman ilmiön iäkkäässä Jörn Donnerissa, kun hän sattui kadulla tai kapakassa vastaan tulemaan - lyhyilläkin matkoilla aina kädet selän takana ja ryhti kumara. Onkohan tämä jokin iän lisääntymisen myötä ilmenevä ongelma?

 

Nähdä nurkan taakse

Ruotsalaisen Leif G. W. Perssonin rikosromaaneissa poliisipäällikkö Lars Martin Johansson mainitsee usein yhden ominaisuuden, joka tekee poliisista hyvän. Hyvä poliisi "näkee nurkan taakse".

Sitä minäkin alkukesästä yritin, vaikka en poliisi olekaan. Arvelin näkeväni nurkan takana sellaisen syksyn, jolloin koronatilanne estää taas isojen yleisötilaisuuksien järjestämisen. Olihan keväälläkin kielto, että kymmentä suurempien porukoiden kokoontuminen ei ole sallittua.

Niinpä en ryhtynyt erityisimpiin valmisteluihin puheen valmistelemiseksi, kun tiedossa oli suunnilleen sadan ihmisen juhla. Näin nurkan taakse, että sellainen juhla joudutaan siirtämään pois lokakuulta jonnekin valoisampaan tulevaisuuteen. Ehtii sen puheen valmistella sitten myöhemmin.

Nyt alkaa näyttää huonolta (tai toisesta näkökulmasta hyvältä). Juhlaan on aikaa kolmisen viikkoa, eikä kiellosta ole merkkiäkään. Eikä minulla ole juhlapuhetta yhtään riviä.

Nyt alkaa hermo pettää. Taitaa olla pakko ruveta miettimään puhetta. Huomenna aloitan. Tai viimeistään viikonloppuna. Kiire tulee.

En siis taida nähdä nurkan taakse - onneksi en ole poliisi. Tosin on tässä vielä aikaa, mutta ei se nyt aivan korrektia taida olla pelkästään minun puuttuvan puheeni vuoksi ruveta toivomaan, että tautitilanteessa tapahtuisi äkillinen käänne huonompaan.

Puhuihan tästä samasta nurkan taakse näkemisen kyvystä jo Havukka-ahon ajattelijakin. Veikko Huovisen luoma Konsta Pylkkänen käytti siitä nimeä Kaukoviisaus. Nuo sitaatin viimeiset rivit kertovat harmillisen totuuden, että minä en ainakaan tämän tapauksen valossa ole kaukoviisas.