Eläkeläinen
ei tietenkään tarvitse kelloa. Eikä kalenteria. Mitä sellaisilla tekisi, kun ei
ole aikatauluja eikä kiire minnekään?
Valitettavasti
minun on kuitenkin tunnustettava, että tässä asiassa en ole vieläkään oppinut
elämään niin kuin huolettoman eläkeläisen kuuluisi. Minulla on kello
puhelimessa ja toinen keittiön seinällä ja kolmas tietokoneen alapalkissa.
Minulla on kalenteri työhuoneen kirjoituspöydällä, tässä tietokoneen vieressä.
Minkäpä sille voin, että Akava lähettää minulle aina vaan joka vuosi uuden
kalenterin, sillä kuulun seniorijärjestöön. Jäsenet saavat vakuutusmaksuista
alennuksen, siinä ainoa syy jäsenyydelle.
Kelloa
en juurikaan tarvitse, sillä menen ja tulen, nukun ja herään niin kuin hyvältä
tuntuu, en aikataulun mukaan. Kalenteriin merkitsen enemmänkin menneet kuin
tulevat asiat. Kirjoitan muistiin luetut kirjat, nähdyt elokuvat, katsotut
näyttelyt ja muut merkittävät tapaukset.
Mutta
on siellä jotain merkintöjä tulevistakin tapahtumista. On teattereihin ja
konsertteihin tehdyt lippuostokset, on hammaslääkäriajat, on kavereiden
merkkipäivät.
Jotkut
tärkeätkin jutut jäävät aina viime tinkaan. Sellaisissa kalenteri on
hyödyllinen, ettei juttu pääse menemään kokonaan ohi.
Sellainen
oli eilen. Kalenterissa oli punakynällä kirjoitettu hälytys, että Ateneumin
František Kupka -näyttely on
loppumassa. Sinne piti siis suunnistaa ja lykätä myöhemmäksi muutama muu
vähemmän kiireellinen puuha.
Toinen punakynähälytys on vielä toteuttamatta. Se on
jäähyväiskäynti Corona-baarissa. Tämä Kaurismäen ja kumppaneiden
kulttuurilaitos Eerikinkadulla suljetaan lopullisesti. Uutta tilaa kyllä
etsitään, mutta se ei ole sama asia.
Ken on kerran tullut tuntemaan Corona-baarin, Kino
Andorran, Dubrovnik lounge & lobbyn ja Cafe Mockban muodostaman
"pysähtyneisyyden ajan viimeisen valuuttabaarin" tarkoituksellisen
töykeän palvelun, ei konsaan sitä unhoittaa voi. Siellä on käytävä heittämässä
haikeat jäähyväiset Matti Pellonpään muotokuvan alla jukeboxin soidessa Georg
Otsia, vielä viimeisen kerran.
Kalenterissa on myös kolmas lähestyvä hälytys.
Alkavalle viikolle on kalenteriin merkitty tiukka komento:
Muista muuttaa Längelmävedelle!
Rohkenen arvella, että kyllä minä tämän
vuosikymmeniä jatkuneen toimenpiteen olisin muistanut, vaikka sitä ei
kalenterissa olisi lukenut. Mutta parempi tietysti varmistaa asia tälläkin
tavalla. Viime tinka tässäkin, sillä kohta kesä on ohi.
Talvisäilössä ollut auto on jo toimitettu
huollettuna pihaan, se sama Yaris edelleen, joka on palvellut jo 15 vuotta.
Aina vähän jännittää, osaanko enää ajaa autoa, sillä edellisestä kerrasta on 8
kuukautta.
Blogin pito on kuluneen talven aikana jäänyt
entistäkin vähemmälle. Lukijamääriin se ei yllättäen ole vaikuttanut mitenkään,
pikemminkin lisäävästi kuin vähentävästi. Se johtaa miettimään, että
kasvaisivatkohan lukijamäärät suorastaan valtaviin mittoihin, jos lopettaisin
kirjoittamisen kokonaan.
Kirjoitusteni määrä ylitti äskettäin maagisen luvun
1000. En huomannut juhlia saavutusta ollenkaan. Yllättävän paljon se on, en
olisi aloittaessani uskonut, että tällaisiin määriin yllän. Toinen, suppeiden
kirjoitusten blogini "Kenkä väärässä jalassa" on sekin saavuttanut
lukijoita, vaikka se on kevään kuluessa jäänyt lähes kokonaan hoitamatta.
En usko, että blogin pito kokonaan loppuu
kesälläkään, harvenee toki. Toivotan silti tässä ja nyt lukijoille hyvää kesää.
Uskon, että vielä palaan tähän Töölöntorin kirjoituspöytäni ääreen näihin
samoihin puuhiin.
Kuva on Ingmar Bergmanin elokuvasta Kesäyön
hymyilyä. Tuollaista kun kesä maalla olisi, haaveilla sopii. Mutta voi olla niinkin, että
kohta on hiki ja hyttyset.
