Meitsie menestyy

Pikakäynti Tampereella. Vanha kaveri täytti 65.

Ei siitä kuitenkaan tullut ihan niin pikainen käynti kuin oli tarkoitus.  Tarkoitus oli ajaa vielä iltaa myöten takaisin Helsinkiin, mutta se ei onnistunut. Tuli nautituksi herkullista boolia. Niinpä jouduin jäämään yöksi.

Väkeä oli paljon, enimmäkseen aivan vieraita. Merkittävin tapaus oli, että muuan nuori neiti halusi ottaa itsestään ja minusta kaverikuvan, sellaisen "selfien" (eli "meitsien". Ennen en ole sellaisessa kuvassa ollut, en vaikka olen huomannut, että omalla kamerallanikin sellaisen voi ottaa. Olen pitänyt sitä teinityttöjen puuhana.

Nyt sitten olen kokenut senkin. Mikäpä siinä. En tiedä, mihin se kuva tuli lähetetyksi, johonkin se kuitenkin heti lähti. Sain sen itsellenikin. Ensimmäiseen kuvaan nuori neiti ei ollut tyytyväinen. Hän pyysi minua hymyilemään, mutta enhän minä nyt ihan mihin tahansa voi suostua.

Yöllä viimeisten vieraiden kesken järjestettiin uudenlainen tietokilpailu. Aikaa oli 10 minuuttia, ja siinä ajassa piti kirjoittaa lapulle mahdollisimman monta suomenkielisten laulujen sanoitusten sellaista kohtaa, jotka ovat kehittyneempiä versioita siitä tutuimmasta "Lal-lal-laasta".

Minä keksin 12:  "Tip-tap-tippetippe-tip-tap /  rati-riti ralla /  hoi laari-laari-laa / sumffaraa-sumffaraa- / rullaati-rullaati / hilipati-pippan / dirlan-dirlan-daa / hiiala-hiiala-hoi / bumtsi-bum-bum  / sula-hopsula-hopsula-hopsassaa / ruma-rilluma-rei / kakkula-rapsis ja hilipata-hoi.

Se oli paras pistemäärä mutta tasatulos erään toisen kilpailijan kanssa. Järjestettiin jatkoerä. Voittaja olisi se, joka ensimmäisenä keksisi yhden lisää.

Paineiden alla olen perinteisesti pärjännyt. Jostakin alitajunnan syövereistä löytyi vielä yksi: "Daiga-daiga-duu-daiga-duu".

Se oli vieras kaikille muille paitsi päivänsankarille. Hän vahvisti, etten keksinyt sitä omasta päästäni. Voitin kilpailun. 

Päätin, että näitä pitää ruveta keräämään lisää. Ties vaikka joskus tulisi uusi kisa. Onko blogin lukijoilla vihjeitä?

Kotona piti ruveta selvittämään, mistä tuo viimeinen on peräisin. Sen muisti, että se on jostakin vanhasta elokuvasta. Löytyihän se kotiarkistosta. Matti Kassilan esikoiselokuva "Isäntä soittaa haitaria (1949). Kuvassa Elsa Turakainen ja Leo Lähteenmäki esittävät tivolin "neekereinä" tämän villin laulunrenkutuksen.

Kun ei suju

Mitä tehdä kun ei keksi mitään kirjoitettavaa?

Kaikki eivät ole sellaisia kuin Kemppinen, jolta tulee uusi blogiteksti joka jumalan päivä, kesät talvet, vuodesta vuoteen. Ja taso säilyy.

Minä pidän hyvänä saavutuksena, jos onnistun kirjoittamaan kymmenkunta kirjoitusta kuukaudessa. Olen onnistunutkin.

Tänäänkin kirjoitin pitkän tekstin. Itse asiassa kirjoitin kaksi tekstiä. Kummastakaan ei tullut kelvollinen. Ei sellaisia kehtaa pistää muiden luettavaksi. Menee maine.

Katsoin äsken Jaakko Pakkasvirran ohjaaman elokuvan Vihreä leski (1968). Se herätti aikoinaan kohua rohkealla aiheellaan. Nyt oli vaikea ymmärtää kohua. Ei siinä ollut edes paljasta pintaa, vaikka seksillä sitä aikoinaan markkinoitiin. Henrik Otto Donnerin musiikki jäi nyt elokuvan parhaaksi osuudeksi. Muu oli aikansa elänyttä.

Kohuelokuvista yritin kirjoittaa, mutta ei lähtenyt lentoon.

Sitten laajensin aihetta. Katsoin eilen Aleksei Fedortsenkon ohjaaman elokuvan Niittymarien taivaalliset vaimot. Siinäkin oli kohun aineksia, mutta kohua en ole havainnut. Onko syynä se, että monikaan ei venäläisiä elokuvia katso?

Ei lähtenyt kirjoitukseni lentoon siitäkään näkökulmasta. Pistin yrityksen poikki.

Kyllä kai kaikilla kirjoittajilla on näitä hämärän hetkiä, jolloin homma ei suju. Ainoa keino on kai vetäytyä tauolle. Muuten käy niin kuin Ressun toivottomalle yritykselle kirjoitta romaani.

"Kello lyö. Kaikki."

"Kello lyö. Kaikki."

Näin väitti kuuluisa puolalainen aforistikko Stanislaw Jerzy Lec. Saattoipa osua oikeaan.

Asia kävi minulla ajankohtaiseksi kahteenkin kertaan. Ensiksi siinä, että en ole vielä(kään) onnistunut siirtymään kesäaikaan. Toiseksi siinä, että kävin katsomassa näytelmän "Luolasto" Kansallisteatterissa. Oikeastaan tähän voisi liittää kolmannenkin kohdan: menin käymään aprillipäivän kemuissa, joita vieteltiin perinteellisin menoin. Kekkerimme tunnetaan myös nimellä Pikkuvappu. Mutta en jaksanut pitkään vaan lähdin pois. Kello löi. Siksi olen jo nyt kotona kirjoittamassa blogia.

Kesäaikaan siirtyminen on minulle vaikeaa, ilmeisesti monelle muullekin. On tämä "biologinen kello", joka ei meinaa siirtyä. Mutta en minä sitä tarkoita vaan ihan mekaanista kelloa. Minun huushollini ainoa kello on sellainen, josta on vuosia sitten kadonnut se ruuvi, josta kellon viisareita käännetään eteen- tai taaksepäin.

Ainoa keino siirtää viisareita tunnin eteenpäin on pysäyttää kello ja odottaa. Pysäytin kellon sunnuntai-iltana näyttämään lukemaa 20.30 (pysäytyshetkellä kello oli oikeasti jo tunnin enemmän, kesäaikaa). Aikomus oli, että käynnistän kellon maanantai-iltana iltauutisten alkaessa. Helppo hetki muistaa asia. Aamuisin klo 8.30 en kuitenkaan olisi hereillä, se on realistinen oletus.

Mutta ei onnistunut maanantai-iltana. En ollut kotona.

Tiistai-ilta. Ei onnistunut, sillä olin teatterissa.

Näyttää siltä, että ei onnistu huomennakaan, keskiviikkona. Kelloni seisoo. Kesäaika virtaa täysillä ohi, mutta minä en pääse siitä osalliseksi. Näin käy aina, joka ikinen vuosi. Talviaikaan siirtyminen sen sijaan sujuu vaikkei niin olisi väliksi. Pysäytän kellon vain yhdeksi tunniksi ja sitten käynnistän uudelleen.

_   _   _ 

Luolasto (kirjoittanut ja ohjannut Laura Ruohonen) kertoi syvästä luolasta, johon aiotaan haudata ydinvoimalan jätteitä. Siellä niiden pitäisi säilyä turvassa satatuhatta vuotta. Ei saa tulla kelloihin tai muihin systeemeihin vikoja. Insinöörit hoitavat, että homma pelaa. Turistioppaita, arkeologeja, vartijoita ja asiantuntijoita touhuaa seassa.

Vanha väite on, että miesten ja naisten ajatusrakenteet poikkeavat toisistaan yhteen sovittamattomasti. Tämä näytelmä esittää toisen, vielä sovittamattomamman ajatusrakenteen poikkeaman. Se on insinöörin ja humanistin välinen ero, sukupuolista riippumatta. Ero kärjistyy, kun arkeologi löytää luolasta ikivanhoja arvokkaita kalliomaalauksia, mutta insinöörin mielestä ne ovat sotkuja, jotka haittaavat rakenteiden mittausmerkkien tekemistä.

Näytelmä oli poikkeuksellisen ansiokas onnistuessaan yhdistämään vakavan ja koomisen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan unohdu, että tässä ollaan todellisuuden jäljillä - juuri tätä on meillä Suomessa juuri nyt suunnitteilla ja tekeillä, ihan oikeasti.

Enpä muista toista taideteosta, jonka aikajänne ulottuisi esihistoriasta huimaavan kaukaiseen tulevaisuuteen. Esityksen kieli ottaa tämän ulottuvuuden hienosti huomioon.

Päällimmäiseksi jää tämä teknologiausko. Kaikki muka toimii, nyt, aina ja iankaikkisesti. Missään vaiheessa ei käy niin kuin minun kellolleni. Ei katoa nuppi, jota tarvittaisiin vääntämään kesäaika päälle.