Vaaroja uhmaten

 

Pitkäaikainen ystäväni ja kollegani Oslosta soitti ja kutsui käymään. Tällä kerralla ei olisi kyse VVV:n toimialaan kuuluvista asioista vaan yksityisestä perhetilaisuudesta. Siellä on tytär on menossa naimisiin ja olisin tervetullut juhlaan.  

Mikäpä siinä, olen joutilas. En ole Oslossa muutamaan vuoteen käynytkään. Sinne on aina mukava mennä. Toisaalta kollegani vähän ilkikurisesti epäili, uskallanko enää Norjaan tulla. Siellä kun ei ole ollenkaan pidetty inhottavista doping-paljastuksista, joita on kohdistettu Norjan maineikkaaseen hiihtourheiluun. Suomalaiset ovat syyllistyneet inhottavaan tekoon: pyhä asia on joutunut epäilyksenalaiseksi.  

Uskallanko mennä? Kyllä varmaankin, ei norjalaisten kanssa voi nyrkkitappeluun joutua, ja muusta kyllä selviän. Pärjään kohtuullisesti kielelläkin. Kaksikymppisenä minulla oli puolen kesän mittainen romanssikin norjalaisen hippitytön kanssa. Olen myös vuosikymmenet aikonut lähteä joskus ajamaan laivalla Hurtigruten-retken rannikkoa pitkin Jäämereltä Bergeniin. Sitä on moni suositellut. Aikomukseksi se on jäänyt, mutta kyllä se vielä joskus toteutuu.  

Myöhemmin keväällä olen lähdössä työmatkalle. Kohteena on Malta. Siellä en ole koskaan käynyt, vaikka Eurooppaa olen työni vuoksi ristiin rastiin vuosikymmenet kiertänyt. Ostin jo Maltaa esitteleviä kirjoja mutta en ole vielä ehtinyt aloittaa. Malta ei liene vaarallinen suomalaiselle matkailijalle, sillä siellä ei tietääkseni harrasteta hiihtourheilua. Tavoitteeni on järjestää matka niin, että voisin viipyä saarella viikon verran työkokousten jälkeen. Sama tavoite on pohjoismaisilla kollegoillani, kuten usein ennenkin, kun olemme pitäneet kokousta etelän kulttuurikohteissa, viimeksi Milanossa.  

Huomaan, että tietoni Maltasta ovat niukan puoleiset. Henkilökohtaiset kontaktini taitavat rajoittua Roomassa Aventino-kukkulalla sijaitsevan korkean muurin avaimenreikään. Siihen reikään kun kurkistaa, näkee kolmen valtakunnan alueelle. Etualalla näkyvä puisto kuuluu Maltan suvereenille ritarikunnalle, sen takana muurin yli näkyy Italian pääkaupunkia ja kaukana taustalla näkyy Pietarinkirkon kupoli, paavi Franciscus I:n toimipiste Vatikaanissa.  

Sitten on vielä yksi matka suunnitteilla. Edellisiäkin vaarallisempi, vaikkakaan ei hiihdon vuoksi. Syksyksi olisi nimittäin kutsu lähteä pienellä porukalla Egyptiin. Täytyy ottaa harkintaan.

 

Nuorin silmin

 

Kävin teatterissa. Kom-teatterin tuore ensi-ilta on vanha kunnon Kolme sisarta. Anton Tšehovin klassikkonäytelmä on niin tuttu, että tietää tarkasti mitä on tulossa.  

Vaan eipä ollut tuttu tällä kerralla. Tosin tiesin kyllä, etten saa sitä mitä luulin. Olin lukenut arvostelut ja tiesin, että tulkinta on aivan uudenlainen. Nuori ohjaaja Lauri Maijala on jo ehtinyt saavuttaa mainetta tabuja rikkovalla tyylillään.  

Tuli villi teatterikokemus. Nämä sisarukset Olga, Masa ja Irina elävät meluisan groteskia elämää - heidän talonsa on kaaosmaisessa tilassa. Kuuluisa tšehovilainen katkeransuloinen kaiho ja kaipuu pois riutuvasta pysähtyneisyyden tilasta saa aivan uudenlaisen merkityksen. Ehkä nämäkin sisarukset uneksuvat, mutta heiltä puuttuu jotakin, mikä ei ole entisellä tavalla ymmärrettävissä: "Voi, minä olen niin uneksunut rakkaudesta, olen uneksinut yötä päivää, mutta sieluni on kuin hieno flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain kadonnut."  

Voin aavistaa, että Kom-teatterin uustulkinta ärsyttää monia klassikoiden tuntijoita. Toisia se miellyttää. Kulttuurikiistan ainekset ovat ilmeiset. Aivan kuin Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa pari vuotta sitten. Monet - varsinkin oikean laidan poliitikot - riensivät tuomitsemaan sen esitystä näkemättä. Kom-Tšehov ei kuitenkaan rienaa kansallisia tuntoja.  

Saako klassikkoja tulkita uudella tavalla? Mielestäni saa, jos tekee sen hyvin. Mielellään pitääkin tulkita uudella tavalla, sillä vanhojen tulkintojen toistaminen uusin miehityksin ei ole kovin perusteltua, joskin usein yleisöä miellyttävää. Kom tekee Tsehovinsa erittäin hyvin. Voi sen näinkin nähdä. Ainoan miinuksen annan esityksen kestosta. Kolme ja puoli tuntia uuvutti. Tunti pois ja kehuisin vielä enemmän.  

Kuvassa uusi tulkinta vielä vanhemmasta klassikosta (Anneli Sipiläinen: Luontoäidin lapset). Esillä Mäntän nykytaidenäyttelyssä 2011.

 

 

 

Jokapäiväinen muovipussileipämme

 

Kutsuin ystäväni pienimuotoiseen syntymäpäiväjuhlaan. Valmistelussa iski taas kerran harmistus, ettei enää ole pieniä kivijalkakauppoja, joista saisi herkkuja. On vain kahden ison ketjun marketteja.  

Töölöntorilla oli vielä muutama vuosi sitten herkkukauppa. Ei ole enää. Kappahalleista saisi vielä laatutuotteita, mutta sellaisia ei enää ole lähellä.  

Erityisen harmillinen esimerkki on leipä. Marketeissa ne ovat enimmäkseen selluloosan makuista tehdastavaraa. Pienten kotileipomoiden aika taitaa olla lopullisesti ohi.  

Vielä Helsinkiin muuttaessani (1970) täälläkin oli laatuleipää. Muistiini jäivät mm. pietarinlimppu, Elannon eloleipä ja Fazerin sämpylät. Niissä oli aromia. Enää ei ole kuin muovipussiin pakattuja nihkeitä, valmiiksi viipaloitua bulkkituotteita, jotka eivät tuoksu miltään. Kesäkotini maisemissakin pohjoisella Pirkanmaalla on parempaa. Siellä on sentään Linkosuon rievää, Leivon vuokaleipää, Pälkäneen perunalimppua  ja Pirjon porkkanasämpylöitä.  

Olen vuosien varrella päässyt maistamaan monia maakuntien perinneleipiä. Joukossa oli varsinaisia herkkuja. Jostain on muistikirjaani tallentunut aiheeseen liittyvä Kanteletarta mukaileva loru (lorun alkuperä on jäänyt merkitsemättä - tietääkö joku?):  

"Oli ennen marjasanki,

marjasangesta sepiikki,

sepiikistä lättäkyrsä,

lättäkyrsästä läpyskä,

läpykästä krällilimppu,

krällilimpusta topakku,

topakusta ristileipä,

ristileivästä pielava.  

Lapsuuteni parhaat leivät sain sukulaispaikassa maalla, jossa emäntä leipoi itse ja kirnusi päälle voita. Jyväskylässä oli muutama pieni kotileipomo ja isompi Ruthin leipomo. Erityisen hyvä muistikuva jäi Kuopiossa sijainneesta Hätisen leipomosta 1970-luvulla. Vietin sillä suunnalla vuoden verran ja tulin asiakkaaksi. Ei taida Hätistäkään enää olla. En ole tullut sen koommin poikenneeksi siellä päin.  

Huonoon suuntaan tässäkin on kehitys mennyt. Tarvittaisiin niitä pieniä kauppapuoteja (sellaisia kuin kuvassa - Elanto) ja niihin tavarantoimittajia. Mutta tiedän kyllä, etteivät sellaiset pärjää jättiläismarketeille.