Henkiin herättelyä

1.

Upea autoni on seisonut koko talven kaverini takapihalla Vantaalla. Nyt on aika herättää se henkiin, sillä lumikasa sen päältä on sulanut ja Töölöntorilta ja lähikaduilta ovat penkat poistuneet. Mahdun siis taas kotioven lähelle. Kesärenkaatkin kelpaavat taas.   

Mutta eipä Yaris startannut. Ei vaikka mitä teki. Apukaapeleilla kyllä, mutta ei ilman. Ei sellaisella voi kaupungissa liikkeelle lähteä. Pitänee hinata huoltoon, ei se siitä kohmeesta muuten henkiin herää. 

2.

Olen kohtapuoliin lähdössä työmatkalle Tallinnaan. Siellä pitäisi valmistella erästä myöhempää kokousta. Pitkäänpä olenkin aivan joutilaana työn rasituksista puolieläkeläispäiviä viettänyt.  

Viron kieltä olen aikoinaan suorittanut yliopistossa peruskurssin ja jatkokurssin. Kun sellaisista on todistukset, voisi olettaa, että osaan myös. Mutta en osaa. Kursseista on vuosikymmeniä, enkä ole missään vaiheessa saanut rutiinia kielen käyttöön. En ole päässyt keskusteluun sillä kielellä. En ole lukenut kirjoja, en lehtiä, en mainittavasti kuunnellut ohjelmia.  

Kummallista. Niistä kielistä, joita oikeasti osaan, minulla ei ole yliopistollisia todistuksia. Tästähän saattaisi joku päätellä jotain yleisempääkin akateemisen koulutuksen olemuksesta.  

Nyt olen ottanut hyllystäni esille vanhat oppikirjat. Ehkäpä pikakertaus herättää henkiin osaamistani sen verran, että en aivan nolaa Helsingin yliopiston todistuksia.  

3.

Poikkesin ohi kulkiessani Ruotsalaiseen teatteriin (kuva). Se on juuri avattu ison remontin jälkeen. Hienolta näyttää, vaikka en saliin päässytkään kurkistamaan. Harmikseni Cafe Kafkaa siellä ei enää ole. Se oli kaupungin parhaita poikkeamispaikkoja.  

Asiaakin minulla oli. Kävin varaamassa liput poikkeuksellisen loistokkaat arvostelut koko pohjoismaisessa mediassa saaneeseen musikaaliin Kristina från Duvemåla.  

Teoksen kiinnostavuutta ovat lisänneet sen kuuluisat tekijät, Abba-miehet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus. Mutta teoksella on myös poikkeuksellisen vahva kirjallinen tausta. Se pohjautuu Vilhelm Mobergin neliosaiseen eepokseen Maastamuuttajat. Sillä on Ruotsissa suunnilleen samanlainen kansalliskirjallinen asema kuin Suomessa Väinö Linnan Pohjantähdellä.  

Olen joskus nuorena lukenut sitä, mutta luinko koko sarjan, sitä en muista. Olen myös nähnyt kaksiosaisen elokuvan Utvandrarna / Nybyggarna (ohj. Jan Troell), jotka ovat tallenteina hyllyssäni. Muistikuvani ovat aika hämärät.  

Teatteriliput sain vasta syksyksi. Sitä ennen pitää herätellä henkiin aiheen tuntemusta. Muistilistani kirjoista, jotka aion lukea kesällä Längelmäveden kesäkodissani suuren vaahteran alla lepotuolissa, sai taas jatkoa.

Kaupalliset katastrofit

Katastrofielokuva ei ole minulle mieluinen lajityyppi. Enimmäkseen välttelen niitä ja muitakin isoja Hollywood-revityksiä. Kaikkein vastenmielisin laji on lentokonekatastrofielokuva. Minulla on tarpeeksi vaivaa hillitä lentoinhoni ilman elokuvan lisäämiä pelkoja. Koko aikuisikäni olen matkustellut työasioissa ympäri maailmaa, mutta koskaan ei vastenmielisyyteni lentämiseen ole kaikonnut.  

Katastrofi- ja Hollywood-asenteestani huolimatta katsoin äsken Titanic-elokuvan (James Cameron - 1997). Olen sen nähnyt uutena ja muistikuvissani se oli katastrofielokuvaksi kohtalaisen siedettävä. Mielikuva vahvistui nyt. Se ei ollut pelkkää revittelyä. Siihen oli onnistuttu saamaan uskottavalla tavalla hivenen verran inhimillisyyttäkin. Sankari ei ollut tyypillinen kovanaama.  

Muutama päivä aikaisemmin tuli elokuva Titanicin kohtalonyö (A Night to Remember - Roy Ward Baker - 1958). Se oli kelpo Brittiläistä tyylitajuista laatutyötä. Se soveltui hyvin Ylen laatutietoisen Teema-kanavan ohjelmistoon.  

Toinen vältettävä  asia katastrofielokuvien lisäksi minulle ovat mainoskanavat. Niitä pyrin välttämään ihan pelkästään mielen tasapainon vuoksi. Huippulaadukkaita ohjelmia niiltä kanavilta on jokseenkin turha odottaa, mutta keskinkertainenkin ohjelma - varsinkin elokuva - menee pilalle mainoskatkojen vuoksi.  

Niin tämäniltainen Titanickin.  

Traagisimmalla hetkellä, silloin kun epätoivoinen ihmisjoukko kamppaili henkiin jäämisestään, saimme mainoskatkon, jossa meille kaupattiin jäätelöä ja kissanruokaa. Lisäksi tuli tyrkkykatkelmia saman kanavan ohjelmista, joita ovat jääkiekko-ottelut ja Duudsonit.   

Tarkemmin ajatellen, taitavat nämä mainitut ohjelmat oikeastaan soveltuvan Titanic-katastrofin aihepiiriin. Olisikohan siinä jokin kätketty viisaus?  

(Kuvassa on katastrofielokuvista ensimmäinen, hauskin ja paras: Tappajahai. Sen jälkeen pelotti mennä uimaan mökkirannassakin Längelmävedellä.)

Me taiteilijat

Muistan ajan, jolloin Yhdysvalloissa oli presidenttinä Ronald Reagan. Muistelen hämärästi, että en ollut erityisen riemastunut hänen toiminnastaan. Elokuvanäyttelijänä hän oli parempi.  

Nyt paljon myöhemmin on tullut esiin uutta tietoa Reaganista. Uusi informaatio on peräisin Britannian pääministeriltä Margaret Thatcherilta, joka istui lukemattomia kertoja samoissa kokouksissa ja neuvotteluissa Reaganin kanssa. Pääministeri huomasi, että presidentillä oli tapana piirustella naamankuvia paperilapuille istuessaan kokouksissa. Reaganin piirustustaidot tekivät niin voimakkaan vaikutuksen pääministeriin, että hän nappasi lappuja haltuunsa kokousten lopussa.  

Nyt näitä Thatcherin arkistoimia lappuja on tullut julkisuuteen. Oheinen näyte on Reaganin muistiinpanoista kokouksessa heinäkuussa 1981. Kokous pidettiin Ottawassa Kanadassa. Koolla olivat teollisuusmaiden G7 johtajat. Tärkeitä päätöksiä varmaankin tehtiin, ja Ronnie piirsi.  

Piirrosten tekijänoikeuksista minulla ei valitettavasti ole tietoa. Silläkin riskillä pistän näytteen tähän. Tietoa ei myöskään ole siitä, keitä piirrokset esittävät. Arvata voi, että ne ovat kokouksen osanottajia.  

Piirrosten ansiosta huomaan tuntevani hitusen sympatiaa tätä republikaanipresidenttiä kohtaan. Meillähän on yhteinen tapa. Minäkin piirtelen naamoja kokouksissa.  

Näyte pitää antaa. Seuraava kuva ei siis ole Reaganin vaan minun, Dessun. Se esittää erään Vuoronvarausvirastossa pidetyn kokouksen läsnäolijoita. Tarkka lukija varmaankin huomaa, että olen hieman manipuloinut kuvaa. Alun perin siinä oli enemmän henkilöitä, mutta olen poistanut siitä erään ehkä tunnistettavan, jolta en tietenkään ole rohjennut pyytänyt julkaisulupaa.  

Reaganin piirroksia tutkinut Lancasterin yliopiston psykologian professori tulkitsi näkevänsä, että presidentti on ollut kokouksessa pitkästynyt. Omasta kuvastani en tietenkään voi väittää samaa.

Kielletyt ja sallitut

Pieni uutinen 50 vuotta vanhassa sanomalehdessä (10. huhtikuuta 1962)  kiinnitti huomion. Otsikkona oli "Neidonlähde kielletty lopullisesti". Mitä hemmettiä! Neidonlähde ei voi tarkoittaa muuta kuin Ingmar Bergmanin elokuvaa (Jungfrukällan 1960). Kielletty lopullisesti? Tätä elokuvaahan pidetään yhtenä eurooppalaisen elokuvan mestariteoksista. Se sai jopa Amerikassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.  

Uutisen mukaan Suomen Lääkintöhallitus on määritellyt, että "elokuvan ääniefektit ovat pornografisia". Lausunnon perusteella Korkein oikeus on päättänyt sensuroida koko elokuvan. Lieventävänä asianhaarana todetaan, että "Neidonlähdettä ei visuaalisessa mielessä voitane pitää pornografisena". Mutta se ei riitä, sillä "elokuvaan on saatu sitä vastaava selvä piirre kuuloefektin avulla".  

Pitipä kaivaa Neidonlähde esille DVD-hyllystä ja tarkistaa itse sekä kuvat että ääniefektit. Bergmania kun minulla hyllyssä riittää.  

Onhan elokuva rankka. Se perustuu 1200-luvulta peräisin olevaan balladiin, jossa nuori neito raiskataan ja surmataan. Aivan oikein, kuvassa ei näy mitään erityisen pahaa, ainoastaan tapahtumien äänet elävät.   

Mutta että pornografiaa? Kyllä pitää ihmetellä. Lääkintöhallitus ja Korkein oikeus ovat katsoneet Neidonlähteen oudolla asenteella. Elokuvan teema on syyllisyys ja kosto. Se on moraliteetti, jossa on vahvoja uskonnollisia painotuksia. Se on vakava taide-elokuva mitä suurimmassa määrin.  

*   *   *  

Vähemmän vakavasti - jotain vinoa tuli Dessulle itselleen mieleen, kun hän pääsiäispyhinä katseli sukulaispoikien kanssa elokuvia. Pojat (8- ja 10-vuotiaita) reagoivat tirskuen, kun näkivät kohtauksen, josta oheinen kuva on kaapattu (jos haluaa, sen saa suuremmaksikin, pitää vain klikata!).  

Kuva ei ole mistään pornografisesta eikä edes aikuisille tarkoitetusta elokuvasta. Se on elokuvasta nimeltä Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957). Siis yksiselitteisesti lapsille suunnatusta elokuvasta. Menisiköhän nykyaikana läpi Pikku-Kakkosessa tai muussa vastaavassa? Epäilen.

Pääsiäispuuhaa

Pääsiäisenä tuli kaksi lasta yökylään, kahdeksi yöksi. Alakouluikäisiä poikia. Poikien vanhemmat olivat lähdössä laivaristeilylle. Piti keksiä puuhaa.  

Totta kai halusin näyttää pedagogiset taitoni käytännön työssä. Siispä menimme keittiöön ja ryhdyimme leipomaan kakkua. Se on bravuurini, jonka opin jo 1970-luvulla. Otin tietysti huomioon kasvatuksellisen näkökohdan. Lasten vanhemmat pitävät arvossa terveellisiä ravintotottumuksia, joten sen mukaisesti mentiin. Valmistimme terveellisen porkkanakakun, emme mitään epäterveellistä sokerikakkua.  

Tulipa menestys, en olisi arvannutkaan. Kakku teki kauppansa. Se syötiin kerralla loppuun. Enemmänkin olisi mennyt.  

Toinen bravuurini on taikatemput. Niitä opettelin jo koulupoikana. Mestaritaikuri Solmu Mäkelällä oli kerran viikossa taikatemppupalsta Helsingin Sanomissa. Niistä opettelin parhaat.  

Paras temppuni on sellainen, että pojat saivat ottaa takastani hiilen ja piirtää sillä mustan täplän keskelle vasemman käteni kämmentä. Sitten panin oikean käteni pöydän alle ja iskin täpläkädelläni lujasti pöydän kanteen. Kun otin pöydän alla olleen käteni pois pöydän alta, siihenkin oli ilmestynyt musta täplä keskelle kämmentä.  

Toinen temppu on sellainen, että pojat näyttävät minulle korttipakasta yhden kortin kerrallaan ja pistävät sen sitten alassuin pöydälle. Lopuksi pöydällä on väärinpäin koko korttipakka hujan hajan, ja minun tehtäväni on muistaa korttien sijainteja. Ja minähän muistan.  

Taitotemppuni on sellainen, että reilun metrin mittainen kapea solmio ripustetaan keskeltä kiikkumaan oikean käteni ranteelle. Sitten heiluttelen ja huiskin solmiota sinne tänne ja sitten yhtäkkiä siinä keskellä on solmu.  

Näitä ja muutamia muita temppuja ratkaistessa ja harjoitellessa meni tuntikausia intensiivistä aikaa. Seuraavaa yökyläilyä varten minun pitää opetella uusia temppuja, sillä tässä olivat suunnilleen kaikki osaamani. Harmittavasti Hesarissa esitellään nykyisin pelkästään finanssiveijareiden tekemiä silmänkääntötemppuja, ei Solmu Mäkelän.   

Kerran päivässä katsoimme elokuvan. Olin viisaasti ottanut talteen televisiosta tulleen Pekka & Pätkä -sarjan. Hyvin maittoivat pojille nämä vanhat lastenklassikot, ne samat, joilla minä itsekin 1950-luvulla oman katsojaurani aloitin. Yllättävän hyviltä ne maistuivat taas minulle itsellenikin.  

Pyssyleikit kuulemma perinteisesti kuuluvat poikien systeemeihin, mutta niitä ei meillä ollut. Enhän minä sellaisia, vanha sivari. Ihan kokonaan emme kuitenkaan pyssyiltä välttyneet. Vein nimittäin pojat muutaman korttelin päähän Kansallismuseon portaille ja näytin ovessa olevan luodinreiän. Sepä kiinnosti. Selitin reiän syntyhistoriaa. Se liittyy vuoden 1918 taisteluihin. Laukaus ammuttiin sen aikaiselta Turun kasarmilta, nykyiseltä vanhalta linja-autoasemalta, ja se osui oveen. Kävimme tähystelemässä ja arvailemassa paikkaa, josta luoti oli ehkä ammuttu. Vaikeaa arvailu oli, sillä ampumispaikan ja museon välimaastoon on kasvanut puita ja rakennettu taloja, mm. Eduskuntatalo.  

Sen jälkeen menimme takaisin kotiin Töölöntorin laidalle ja leivoimme uuden porkkanakakun.  

Kuvassa Kansallismuseon ovi. Reikä on alhaaltapäin laskettuna kolmannessa ruudussa aivan ovenkahvan vieressä oikealla puolella. Toisessa kuvassa reikä läheltä. (Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).

Koukussa?

60-luvun lopulla nuorena poikana juutuin seuraamaan Peyton Place -sarjaa. Sitä katsoivat kaikki. Monta vuotta sitä jatkui, mutta viimeiset vaiheet jäivät minulta näkemättä, sillä muutin pois Jyväskylästä eikä minulla enää ollut televisiota.  

Yksi päähenkilöistä oli Allison MacKenzey (Mia Farrow), lukioikäinenh tyttö, jonka ominaisuuksiin kuului kulkea kaupungilla ison kirjanipun kera. Muistan tunteneeni jonkinlaista etäihastusta. Samansorttisia ihastuttavia runotyttöjä löytyi onneksi Jyväskylästäkin.  

Allisonin äiti oli sitten aivan toista maata, mutta sellaisia räpsysilmiä monet aikuiset naiset taisivat Jyväskylässäkin olla. Tyttärissä ja tytärten äideissä oli osaltaan aineksia sukupolvien ristiriitaan (kuvassa Allison ja äiti)  

Peyton Placen vaikutuksesta ymmärsin, että liiallista sitoutumista pitkiin sarjoihin on syytä välttää. Tässä olen melko hyvin onnistunutkin. Takaa-ajettu oli toinen, johon kiinnyin. Siinä lääkäri Richand Kimble jahtasi epätoivoisesti vaimonsa murhaajaa. Kahdelta muulta tohtorilta, Ben Caseylta ja Kildarelta sen sijaan vältyin.  

Taisi olla Hermann Hesse, joka ivasi matalakulttuurista taipumusta venyttää sarjaksi kaikki, mikä menestyy. Hän tarkoitti kirjallisuutta. On ilmiö sielläkin, mutta elokuva ja televisio ovat kyllä venyttämisen mestarit.  

Myöhempinä vuosina Metsolat taitaa olla ainoa pitkä TV-sarja, johon juutuin. Sitä yleisesti pilkattiin junttien jutuksi. Minusta se oli huomattavasti mainettaan parempi, onnistunut ja oivaltava ajankuva aikakautensa Suomesta. Erikoinen yksityiskohta oli, että Kainuun syrjäkylille sijoittunut sarja oli pääosin suomenruotsalaista tekoa (Carl Mesterton).  

Kauniit ja rohkeat jätin väliin. Sitäkin pilkattiin, minä muiden mukana. Kesäasuntoni naapurin isäntä antoi sonnilleen nimeksi Ridge (ääntäminen "Ritke"). Työpaikallani Vuoronvarausvirastossa sarja hahmottui "akkojen" jutuksi. Ainoa tietämäni mies, joka tunnusti katsovansa sarjaa, oli Johannes Virolainen. Luultavasti Kyllikin määräyksestä.  

Nyt minä olen vaarassa uuteen addiktoitumiseen.  

Monta viikkoa on lööpeissä kohkattu Salaiset elämät -sarjan dramaattisesta jaksosta pitkänäperjantaina. Pitihän se katsoa, vaikka sarjaan en ennen ole koskenut.  

Olihan se dramaattinen, itsemurha keskellä parasta lasten katsomisaikaa. Tosin vain jakkaran keikahdus näkyi, kun Seppo potkaisi tyhjää. Tarina jäi pahaan paikkaan. Lopussa Sepon tuttu mies ja Metsolan pankinjohtajanainen aavistivat pahaa ja lähtivät rynnistämään.  

Melkoista silppua ohjelma oli. Mainoksia tuli suunnilleen viiden minuutin välein. Saimme kaupallista informaatiota tekohampaiden kiinnitysliimasta sekä kanavista, joilla esitetään jääkiekkoa. Seassa oli katkelmia, joissa Vares uhkaili naista raha-asioissa.  

Mutta uteliaisuus jäi. Tänään piti katsoa jatko-osa. Näin se koukuttaminen menee. Mutta tähän lopetan. Kaksi kertaa ei vielä ole koukuttuminen. Kolmas kerta olisi.  

Kuinka sattuikaan. Tarinassa oli jotain tuttua: Seppo kuoli pitkänäperjantaina ja heräsi kolmantena päivänä.

Ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Harmillinen takatalvi muutti suunnitelmani. Pitkälle edistynyt kevät oli jo antanut luvan mieliharrastukseni aloittamiseen. Vaeltelen nimittäin mielelläni ympäri kaupunkia ja pysähdyn katselemaan taloja ja paikkoja. Jatkuvasti löytyy uutta kiinnostavaa. 

Nyt siihen tuli äkkiloppu. Jalkakäytävät ovat lumesta liukkaita. Sellaiseen ei tee mieli lähteä. Pitää odotella uutta kevään alkua ja tyytyä odotellessa lueskelemaan Helsingin historiaa. Työn alla on nyt divarista löytämäni "Näin Helsingin kasvavan" (Väinö Tanner 1947).  

Kotikaupunginosaani Töölöä olen aina tarkkaillut erityisen kiinnostuneena. Helsingin Sanomien uusimmassa kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergin hupaisa artikkeli Töölöstä noin 700 vuotta sitten. Eipä ollut kummoinenkaan paikka tämä Töölöntorin seutu siihen aikaan. (Tässä linkki artikkeliin, vaatinee maksullisen kirjautumisen) 

Nykymuotoisen Töölön rakennushistoriaan ja arkkitehtuuriin sen sijaan löytyy netistä ihan ilmaiseksi hyvää aineistoa. Lisään tähän linkin löytämääni ansiokkaaseen opinnäytetyöhön  - ehkä joku lukijoista on kiinnostunut. Siinä kuvataan Töölön taloja ja kortteleita. Nyt Töölö on jo paljon kummoisempi paikka kuin Malmbergin kuvaama - minäkin olen viihtynyt Töölöntorin nurkalla jo reilusti yli neljännesvuosisadan. Siinä ajassa lähiympäristöni ei ole paljonkaan muuttunut. Liikennejärjestelyt ovat hieman uudistuneet ja torin laidalle ruotsinkielisen koulun yhteyteen on ilmestynyt uusi kulttuurikeskus, Sandels. Ei juuri muuta.  

Kävin asioimassa pääkirjastossa Pasilasa. Siellä pystytettiin näyttelyä, joka uhkasi, että kyllä kaupunki muuttuu, jos sen sallitaan muuttuvan. Ainakin Pasilaa aiotaan muuttaa. Jos muutos toteutuu, se näkynee Töölöntorillekin, sillä ei Pasila kovin kaukana ole, mitä nyt Töölönlahden pohjukan ohi mennään ja siinä se Pasila kohta onkin, kun käännytään vasemmalle. Oheisessa kuvassa läheinen sijainti näkyy - Töölöntori sijaitsee aika lähellä kuvassa näkyvän Stadionin tornin huippua. 

En tiedä, varmaankin olen monen mielestä muutosvastarintainen vanha pieru, joka ei suvaitse maailman muuttumista, mutta tässä kuvassa esitetty suunnitelma ei miellytä minua, ei alkuunkaan. Näitä pilvenpiirtäjiä suunnitellaan nyt joka puolelle Helsinkiä. Meren rannoille rakennettuina ne ovat mielestäni rikollisia suunnitelmia, muuta syvemmälläkään, kuten Pasilassa, ne eivät kuulu Helsingin luonteeseen, vaikka kuinka selitetään, että jokaiselta aikakaudelta kaupunkikuvaan on saatava uusia kerrostumia. Minusta tuollaisessa kerrostumassa haisee raaka bisnes ja arkkitehtuurin hybris. (Havainnekuva: Rakennussuunnitteluvirasto, klikkaamalla suuremmaksi!) 

Liikaa luvattu

Kommentaattori vihjaili äskettäin, että eläkkeellä ne kiireet vasta alkavatkin. Taisi osua oikeaan. Kyläilykutsuja on nyt tullut liian kanssa. Vanhat ja uudemmatkin kaverit ja tuttavat kutsuvat joutomiestä poikkeamaan. Pitää varoa, ettei tule luvatuksi liikoja. Olen enemmänkin kotona viihtyvää sorttia - kahdessa kodissa: Töölöntorilla ja Längelmävedellä. Kylässä nukun aina huonosti.  

Nyt olin kyläreissulla Karjalohjalla. Kuten aina, siellä saunottiin ja nautittiin virvokkeita.  

Saunanautinto on mielestäni täydellinen, kun kolme reunaehtoa täyttyy: kylmä kalja, vihta ja uinti. Ylikuumaa ja pitkää löylyä sen sijaan vierastan. Kohtuullinen riittää.  

Kalja oli kylmää ja sitä oli riittävästi. Uintimahdollisuus oli viereisessä järvessä ja nautin uinnista suuresti, tosin vain vartalonosilla, jotka sijaitsevat polvien alapuolella. Vihta sen sijaan puuttui, ymmärrettävistä syistä.  

Vihdan korvikkeeksi oli järjestetty esine, jonka olemassaolosta olen kauan ollut tietoinen mutta jota en koskaan ennen ole päässyt kokeilemaan (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).  

Täytyy sanoa, että hyvin on vehje tuotteistettu. Pakkauksen (ylempi kuva) kyljessä oleva nimi on nokkela. Sillä nimellä myisi vaikka heinäseipään pätkiä hyvään hintaan. Se tuo vihtomiseen entistäkin miellyttävämpiä mielikuvia. Kuvakin on mitä onnistunein. Kyllä ovat markkinamiehet taas kerran osanneet.  

Mutta se tuote siellä pakkauksen sisällä.  

Yritän ilmaista mielipiteeni hienotunteisesti, koska tämän lukijoina voi olla herkkäsieluisia ihmisiä. Sanon siis vain, että en hirveästi menisi alemmassa kuvassa näkyvää vihdan korviketta kehumaan.

Tilaa ajatella

Menossa on ensimmäinen täysi viikko vapaana työn rasituksista. En ole vuosikausiin ollut näin pitkää aikaa Helsingissä vapaana. Jos olen ollut vapaana, olen aina lähtenyt jonnekin. Tuntuu omituiselta. Totuttelu eläkepäiviin on vielä kesken.  

Lähdin kävelylle ilman päämäärää. Ei tarvitse kauas lähteä kokeakseen meren. Meren rannalla on tilaa ajatella. Kohta keksin kävelylleni päämäärän. Kuusisaaressa Villa Gyllenbergissä on Helene Schjerfbeck -näyttely. Kävelymatka on kohtuullinen, kun oikaisen Seurasaarentietä.  

Matkan varrella on Kekkosen Tamminiemi. Se avataan näinä päivinä pitkän remontin jälkeen. Sinnekin täytyy poiketa, kunhan alkuruuhka hiljenee.   

Rantatietä matka etenee. Kevät on pitkällä, mutta se on vielä rumassa vaiheessa. Lumipenkat ovat likaisia, puiden oksat näyttävät paljailta risuilta. Menee vielä kuukauden verran ennen kuin ne alkavat vihertää. Jostain nousee mieleen muinaisen roomalaisen kirjailijan mietelause, jonka olen joskus kirjoittanut muistivihkooni: "Okainen oksakin on kaunis, jos sen päässä on ruusu" (Publius Syrus). Kunhan nyt ensin pajunkissat.  

Schjerfbeck on aina vaikuttava, mutta ei saa olla kiirettä. Jokaista kuvaa pitää katsoa pitkään. En ole koskaan saanut kunnolla otetta siitä näkemyksestä, joka on taipuvainen näkemään taiteilijassa vain syvästi henkistyneen olennon, likimain pyhimyksen. Esoteerinen näkemys oli tunnetusti Ane ja Signe Gyllenbergille tärkeä peruste, kun he taidekokoelmansa perustivat. Minulle Schjerfbeck on kuitenkin subjektiivisena kokemuksena paljon maallisempi. 

Museossa on upeasti rakennettu videoteos, joka tekee Schjerfbeckin omakuvista liikkuvan sarjan, metamorfoosin, jossa nuori lihallinen nainen muuntuu pelkistetyksi hahmoksi, jossa ihmisyyden hajoaminen on jo melkein valmis. Nopeutettu sarja on omalla tavallaan rankka kokemus. Kaikki yksittäiset kuvat olen nähnyt ennenkin, mutta tällä tavalla yhtenäisenä sarjana katsottuna ne ovat kuin nopeutettu filmi ihmisen elämäkaaresta. Pistää väkisinkin ajattelemaan.  

Kuvassa Schjerfbeckin maalaus Maria (1909). Siinä on oivallettu lukemisen syvempi olemus, sellaisena kuin minäkin sen näen. (Klikkaamalla suuremmaksi!)

Lohdullinen tieto

Suuresti arvostettu The Guardian julkaisi äskettäin artikkelin, joka antoi Dessulle aihetta tyytyväisyyteen ja lisäsi itsetuntoa. Harvoin sellaista saa.   

Artikkelissa kerrottiin amerikkalaisessa Western Illinois Universityssa tehdystä tutkimuksesta. Aiheena oli narsismi. Kaikkihan me pelkäämme olevamme narsisteja, eikö vain? Tai ainakin narsisteilta näyttävämme muitten silmissä. Ei kivaa. 

Tutkimuksen mukaan ne Facebookin käyttäjät, joilla on paljon kavereita ja jotka tekevät usein tilapäivityksiä, osoittautuivat olevan narsisteja. Narsistit myös merkitsevät itsensä Facebookissa julkaistuihin valokuviin muita useammin. 

Tutkijoiden mukaan narsistien tuntomerkki on, että he ovat itsekeskeisiä, turhamaisia ja haluavat olla huomion keskipisteenä ja tulla laajalti huomatuiksi. Monet heistä tekevät itsestään jopa epäasiallisia paljastuksia saadakseen huomiota.  

Tutkimuksessa oli paljon yksityiskohtia, mutta ydinkohta oli, että mitä enemmän henkilön käytöksessä oli narsistisia piirteitä, sitä enemmän heillä oli Facebook-ystäviä. Muita todennäköisemmin narsisti hyväksyy kaverikutsuja myös tuntemattomilta.  

*   *   *    

Miten niin tämä on lohdullinen tieto?  

Viehättävä sihteerini neiti B. yllytti minua noin vuosi sitten liittymään Facebookiin. Olin vähän vastahankainen mutta suostuin kun yllytettiin.   

Meillä on Vuoronvarausvirastossa talon sisäinen sopimus, että toistemme Facebook-kavereiksi emme tarjoudu emmekä suostu. Minulla oli sellainen ennakkoaavistus, että eipä taida kaveriruuhkaa tulla.  

Olin oikeassa. Jonkin aikaa päivitin  profiiliani ilman ainuttakaan kaveria. Vähän tylsää mutta miksei, sujuihan se niinkin. Sitten kuin tyhjästä ilmestyi yksi kaveripyyntö. Aivan tuntematon nimi. Hyväksyin hänet oitis. Nuori mies Kuopiosta, jota en tiedä tavanneeni tai tuntevani. Hänellä näytti olevan valtavasti kavereita.   

Päivitin harvakseltaan sivuani ja sain lukea kaverini kirjoituksia. Sellaista nuoren miehen elämää. Ei tullut peukkuja pystyssä eikä poikittain, ei häneltä eikä minulta. Vähitellen aktiivisuuteni laimeni. Joskus kävin katsomassa, mitä nuorelle kaverilleni kuuluu. Kerran hän lähetti minulle syntymäpäiväonnittelun. Siinä kaikki.  

Lisää kavereita ei ole tullut, on vain tämä yksi.   

Voiko kukaan tämän jälkeen enää epäillä Dessua narsistiksi?

Isien ja poikien pahat teot

Syyllisyydentunto on vahva voima. Sen heräämistä pidetään käännekohtana lapsen kehityskaaressa.  

Asia tuli taas kerran todistetuksi äskeisellä työmatkallani Ruotsiin. Minun varhaisin muistikuvani syyllisyydestä liittyy myös Ruotsin-matkaan. Vuosilukua en muista mutta kauan siitä on. Olin korkeintaan alakouluiässä.  

Teimme vanhempieni kanssa niinä vuosina joka kesä muutaman päivän mittaisen matkan Ruotsiin. Reitti kulki laivalla Vaasasta Uumajaan. Vanhemmilleni matkan päätarkoitus oli varmaankin tehdä Ruotsissa ostoksia. Asuimme teltassa ja kiertelimme Uumajan ja lähikaupunkien kaupoissa.  

Automme oli Vauxhall Victor. Sen perä lastattiin täyteen ostoksia, enimmäkseen elintarvikkeita ja vaatteita. Erityisesti muistan isot kanisterit appelsiinimehua. Minä en siinä iässä ollut hintatietoinen, mutta kai tavarat olivat halvempia kuin Suomessa. Tuontirajoituksista en myöskään ollut tietoinen, mutta niitä selvästi oli muitakin kuin alkoholin ja tupakan osalta. Ainakin kahvi oli sellainen.  

Muistan kun isä oli kontallaan Vauxhallin etulattialla ja tunki kahvipaketteja piiloon alakautta kojelaudan sisälle. Siellä oli tyhjä onkalo, ehkä radiota varten. Sinne isä sai mahtumaan kolme pakettia.  

Minä tajusin, että jotain kiellettyä on tekeillä. Isä ei kuitenkaan selittänyt, sanoi vaan, että tämä ei nyt kuulu lapsille. Mutta kuului se. Koko laivamatkan Korsholm kolmosella minä olin ahdistunut, sillä tiesin, että Vaasan satamassa on tullitarkastus. Ahdistukseen ei auttanut edes lahjonta, laivan suklaalevyt, joita minulle ostettiin. Muistan ahdistuksesta vatsan kouristukset, jotka vain yltyivät sataman lähestyessä.  

Ahdistus muuttui paniikintunteeksi, kun istuin auton takapenkillä sataman tullimiehen lähestyessä. Olin varma, että joudumme vankilaan siitä paikasta, jos kahvipaketit löytyvät. Tiesin, että Vaasassa on vankila, olin nähnyt sen. Punatiilinen, korkeamuurinen. Siellä viettäisimme loppuikämme. Uskoin, että jos ei muu niin minun ilmeeni paljastaa tullimiehelle, että tämä auton matkustajat ovat epäilyttäviä ja siksi auto on tarkastettava kojelaudan tyhjiä onkaloita myöten.   

Mutta ei paljastanut. Tullimies veti käden lippaan ja toivotti hyvää matkaa. Helpotukseni oli suunnaton.  

*    *    *    

Isältään poika oppii.  

Myöhempinä vuosina Tukholmassa asuessani reissasin paljon maiden väliä. Tavaksi tuli usein järjestää laivassa ylimääräinen pullo, parfyymi tai muutama tupakka-aski maihin vietäväksi. Opiskelijan tiukassa budjetissa se tuntui. Kahvi ei enää kuulunut kuvioon. Kiinni en jäänyt, ei kai kukaan jäänyt, se oli maan tapa. Pientä jännitystä siinä aina oli maihin noustessa, mutta ei enää paniikkia eikä varsinkaan syyllisyyden tunnetta.

Toissa iltana taas kerran Ruotsista palatessani taas kerran Vaasan tullin kahvipaketit välähtivät mieleen. Että on se elämä käynyt tässäkin asiassa yksitoikkoiseksi.  

Kuvissa Vauxhall Victor Uumajan leirialueella ja Korsholm III lähdössä matkaan.

Klara

Asuin parikymppisenä vuosikausia Tukholmassa. Kaupunkiin muodostuu siinä iässä erikoislaatuinen tunneside. Tuli tärkeitä paikkoja, tuli tärkeitä reittejä, tuli henkilökohtaisia kokemuksia, jotka liittyivät johonkin tiettyyn osoitteeseen.                                             

Kun sitten vuosia myöhemmin palaa kaupunkiin - kuten minä muutama päivä sitten - tulee jotenkin puoliautomaattisesti hakeutuneeksi kulkemaan niitä vanhoja tuttuja reittejä. Sellaista voisi kutsua nostalgiaksi - tai vaihtoehtoisesti paikoilleenpysähtyneisyydeksi.  

Viivyin Tukholmassa viikonlopun yli, vaikka työtehtäväni tulivat valmiiksi jo perjantaina. Jäin tapaamaan tuttaviani. Kun kuljin vanhan ystäväni kanssa keskikaupungilla. tulin valinneeksi reitin, joka vei Klara-kirkon puiston läpi., vaikka se ei ollut lyhin reitti kohteeseemme.  

Reittivalintani hieman ihmetytti seuralaistani. Selitin hänelle. Kirkon puistoon liittyy minulla  muisto eräästä kohtaamisesta siinä Carl Mikael Bellmanin hautamuistomerkin (kuva) lähellä - silloin joskus 40 vuotta sitten.  

Seuralaiseni ymmärsi. Sitten hän kysyi, muistanko, mikä katu siinä vieressä sijaitsee. Sen nimi on Klara Norra Kyrkogata. Se oli aika erityislaatuinen katu siihen aikaan - ehkä vieläkin. Hän kysyi, kävinkö koskaan siellä.  

Mieleeni nousi tapahtuma jostain sieltä kaukaa. Kerroin sen hänelle.   

*   *   *    

Eräs kaverini oli siihen aikaan erään suomalaisen opiskelijalehden päätoimittaja. Tekeillä oli vappunumero. Sehän tiedetään, millaisia opiskelijalehtien vappunumerot ovat.  

Helsinki oli siihen aikaan aika takapajuinen kaupunki, erityisesti siitä näkökulmasta, jossa keskeistä on villi "syntinen" yöelämä. Tukholma oli paljon syntisempi. Kaverini soitti minulle ja kysyi, ehtisinkö ryhtyä muutamaksi päiväksi oppaaksi ja tulkiksi, jos hän lähettäisi toimittajan tekemään juttua Tukholman villistä yöelämästä.   

Ehdinhän minä. Niinpä olin sitten eräänä aamuna Värtan-satamassa vastassa. Laivasta tuli kaksi opiskelijatyttöä, toimittaja ja valokuvaaja. Tehtäväksi heille oli annettu tehdä vappulehteen juttu Tukholman syntisestä yöstä erityisesti naisnäkökulmasta katsottuna. Naisnäkökulma ei silloin tarkoittanut feminismiä.   

Niinpä opastin toimittajat Klara norralle (sitä kutsuttiin yleisesti nimellä Klara porra). Kadulla sijaitsi vieri vieressä kaikenlaisia strippiklubeja ja pornoluolia. Sellaisia ei Helsingissä ollut. Erityisen mielenkiintoiseksi toimittajat mainitsivat nähdä omin silmin mustaihoisia miesesiintyjiä. Heistä kun väitettiin kaikenlaista.   

Kun yhden klubin ohjelma oli katsottu, siirryttiin seuraavaan. Toimittajalla oli kyllä lehtiö mutta ei kynää. Valokuvaaja ei osannut pujottaa filmirullaa kameraan. Onneksi minä osasin pelastaa molemmat pulastaan. Klubikiertelyssä meni koko päivä myöhäiseen yöhön. Ja seuraavana päivänä jatkettiin. Vaikutelmakseni jäi, että tavoitteeksi asetettu silmänruoka naisnäkökulmasta jäi niukaksi.   

En koskaan sattunut näkemään, millainen juttu vappunumeroon tuli. Minulla oli muita menoja ja asia unohtui.   

*   *    *     

Siinä Bellmanin hautamuistomerkin äärellä kerroin tämän muiston seuralaiselleni. Hän sanoi, että minä olen rehellisempi kuin hänen oman maansa kuningas, joka itsepintaisesti kieltää käyneensä "sellaisissa" paikoissa, vaikka todisteet ovat ilmeiset.    

Olkoon niin, minä tunnustan käyneeni, toisin kuin kuningas. Bellmanin muistomerkki on hyvä paikka tunnustaa. Monet hänen Epistolansa kertovat, että on Tukholmassa ennenkin eletty sakeaa elämää. 

Bellmanin viisujen paras tulkki on mielestäni Fred Åkerström.  Tästä  näyte.

Herneitä nenään

Puhelin soi aamulla aikaisin, liian aikaisin. Kello ei tainnut olla kymmentäkään.  

Ei sellainen ole sopivaa, kun tuore puolieläkeläinen aikoo viettää vapaapäivän. Varmaankin siellä on taas teleoperaattorin kauppalopo, joka yrittää myydä entistäkin edullisempaa laajakaistasopimusta. Ehdin jo mielessäni hakea sopivaa ilkeyttä. 

Puhelimen näyttö kuitenkin kertoi, että soittaja on sihteerini, neiti B. Ilkeydet siis pois mielestä!  

- Älä nyt vedä herneitä nenääsi - - , hän aloitti rohkaisevasti.  

Tästä on lyhyessä ajassa tullut muotihokema, ärsyttävä. Aikaisempi, suunnilleen samaa tarkoittava hokema oli "saada hepuli". Vasta ilmestyneessä Kielikello-lehdessäkin on artikkeli herneistä nenässä. Eikö neiti B. keksinyt mitään nokkelampaa näin aamutuiman piristeeksi?   

- - mutta tuli Yläkerrasta uusi käsky - -    

- Käsky, minulleko?  Onko Yläkerta unohtanut, että minua ei enää käsketä? Olen puolieläkkeellä.  

- Ei auta. Tuli käsky, että Tukholman-kokoustamme aikaistetaan päivällä. Pyyntö on tullut sieltä Tukholman puolelta.  

Minulla on pitkään ollut tiedossa Tukholmaan suuntautuva työmatka, jonka tarkoituksena on valmistella erästä myöhempää kokousta. Lähdön piti olla keskiviikkoiltana laivalla. Nyt lähtö onkin keskiviikkoaamuna lentokoneella. Neiti B. ilmoitti jo ehtineensä varata meille liput ja lupasi tuoda tarvittavat paperit ja koukata keskiviikkoaamuna taksilla Töölöntorin kautta lentokentälle.   

Tällaiset äkkikäänteet eivät ole hyväksi melankoliselle luonteenlaadulle. Kai minussa silti on piilevänä ripaus koleerisuuttakin, sillä päästin pahan sanan, kaksikin, mutta herneitä en ottanut käyttöön.

Lopultakin onnistui

Viime viikolla pääsin lopultakin ensivisiitille uuteen Musiikkitaloon. Tuntui, että kaikki tuttavani olivat ehtineet käydä kokemassa salin akustiikan ennen minua. Ja minä sentään asun lähellä.   

Kyse ei ole minun hitaasta sytytyksestäni, sillä olin yrittänyt tilata lippuja jo kaksikin kertaa, mutta ne konsertit olivat loppuunmyytyjä. Tällä kerralla olin ajoissa liikkeellä.  

Taloon sinänsä olen päässyt kyllä tutustumaan. Se sijaitsee sopivasti työmatkani varrella Töölöntorilta Kruununhakaan. Olen usein kävellyt talon läpi, mennyt sisään Mannerheimintien puolelta, laskeutunut pitkät portaat kerrosta alemmaksi ja tullut ulos Kiasman puolelta. Siinä matkan varrella pääsee kurkistelemaan lasiseinän läpi konserttisaliin.  

Kirjoitin aikaisemmin  talon ulkonäöstä. Rakennustyö oli silloin vielä kesken, mutta hahmo oli jo selvästi nähtävissä. Yhdentekevä ulkokuori unohtuu sisällä. Sali on tyylikäs.  

Konsertissa esiintyi Helsingin kaupunginorkesteri kapellimestarina Miguel Harth-Bedoya, solistina Viktoria Mullova. Säveltäjiä olivat Enrique Soro, Johannes Brahms ja Antonin Dvořák. En ryhdy esittämään minkäänlaista arviointia kuulemastani - minulta puuttuvat kyvyt musiikkikritiikkiin. Ainoa kommenttini olkoon se, että nautin kovasti, kuten yleensä aina taidemusiikista, erityisesti jos viululla on pääosa.  

Hesarin Hannu-Ilari Lampila kirjoitti: 

"Viktoria Mullova näyttää rakastavan luonnollisuutta ja mukavuutta. Hän soitti Brahmsin viulukonserton sandaaleissa paljain säärin yllään kimalteleva, rennon elegantti juhlamekko. 

Mullovan soitto säteili laulavaa, pitkälinjaista luonnollisuutta. Niin virtuoosisesti kuin hänen arvoviulunsa liikkuikin, tärkeintä oli sinfoninen yhteistyö nuoren perulaisen kapellimestarin Miguel Harth-Bedoyan johtaman HKO:n kanssa.

Sooloviulun linjat, rytmit ja kuvioketjut kietoutuivat orkesterin vaihteleviin romanttisiin sointiväreihin.

Ensiosan kontrasteja Mullova korosti selkeästi, ja intiimien hetkien ja myrskyisten nousujen välille latautui dramaattista jännitettä. Hitaan osan idyllisissä tunnelmissa sooloviulun laulu oli kauneimmillaan. Unkarilaishenkisen finaalin rytmileikeissä Mullovan kaksoisotteet iskivät tulisen tarkasti.

Harth-Bedoya on ponnahtanut nopeasti suureen maineeseen. Perulaisen Enrique Soron Danza fantasticassa hän antoi mukaansatempaavan näytteen rytmisestä vitaalisuudestaan ja elämänilostaan.

Suomalaisorkestereille tyypillinen viileä jousisointi katosi Dvorákin seitsemännessä, d-molli-sinfoniassa. Tummasävyinen sinfonia virtasi värikkään lämpimästi intohimon ja idyllin kaleidoskoopissa. Scherzon rytmit kiisivät jännittävän oikukkaasti. Finaali pauhasi iskevän rajusti. "

*   *   *    

Kirjoitukseni otsikko ei kuitenkaan ensisijaisesti viittaa siihen, että lopultakin onnistuin pääsemään uuteen Musiikkitaloon. Asiaan liittyy toinenkin "lopultakin onnistui".  

Oli kesä 1983. Kotikaupungissani Jyväskylässä oli kulttuuripäivät. "Jyväskylän Kesä" oli siihen aikaan vielä merkkitapaus, toisin jo hiipumaan päin. Kukoistavimmillaan kulttuuripäivät olivat 1960 - 70-luvuilla. Silloin minäkin yritin olla paikalla aina kun tapahtui.   

1983 Jyväskylään oli tulossa Viktoria Mullova, neuvostoliittolainen tähtiviulisti, nuori kaunotar. Häneen liittyi suuri julkisuus, sillä hän oli voittanut useita kansainvälisiä viulukilpailuita, yhtenä niistä Sibelius-kilpailu Suomessa.   

Minä olin onnistunut saamaan lipun hänen konserttiinsa 6. heinäkuuta 1983 Jyväskylän Yliopiston juhlasalissa.  

Sitä konserttia ei koskaan tullut. Muutamaa päivää ennen tapahtui yllättäviä asioita. Tapaus aiheutti suurta kohua sai paljon julkisuutta.  

Kuvassa on pääsylippuni, joka jäi käyttämättä. Toisessa kuvassa revitellään otsikoita (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).  

Melkein 29 vuotta kesti mutta lopultakin onnistui.

Pientä muutosta havaittavissa

Eilen tuli kuluneeksi tasan kaksi viikkoa siitä, kun jäin virastani osa-aikaeläkkeelle. Ei tunnu vielä missään!  

Täysiä vapaapäiviä on ollut tasan yksi.  Sen vietin pääasiassa katsellen ikkunasta Töölöntorille. Muu aika on mennyt kirjoitusprojektissa, joka on nyt valmis. Ei ala vapaus vielä ensi viikollakaan, sillä olen lähdössä Tukholmaan valmistelemaan erästä kokousta.  

Mutta nyt alkava viikonloppu sisältää huomattavan vapautumisen entisten virkavuosien vaivoista. Jos olisin vielä täydessä virkavastuussa, joutuisin lähtemään viikonlopuksi Raaseporiin Vuoronvarausviraston edustustiloihin pitämään kokousta. Se on vuosikymmenen ajan kuulunut ohjelmaani viikon 11 viikonloppuna. Nyt en lähde.   

Kun luen viimevuotista merkintäni Raaseporin kokouksesta täältä , en tunne menetyksen kaipuuta. Sihteerini neiti B. joutuu pärjäämään ennakkovalmisteluissa ihan omin nokkineen. Hän kyllä pärjää.  

Raaseporin sijasta minä lähden hiihtolomaviikonloppua viettämään kotikaupunkiini Jyväskylään. Tosin hiihto ei kuulu ohjelmaan, mutta ei se mitään, en ole pikkutarkka vähäisistä puutteista. En lähde autolla, vaan legendaarinen valtionyhtiö VR hoitaa kuljetuksen. Osaan nauttia junakyydistä.  

Kuvassa aiheeseen liittyvä hieno mainosjuliste. Se ei ole aivan uusi vaan vuodelta 1937. Klikkaamalla sen saa suuremmaksi.  

Lukumiehiä

Istuttiin äijien kanssa iltaa. Puhe kääntyi kirjallisuuteen - olimmehan kaikki jonkinsorttisia lukumiehiä. Ruvettiin siinä muistelemaan, kuinka meistä oli sellaisia päässyt tulemaan. Jostain se oli aikoinaan alkukimmokkeen saanut, sillä ei se nuorilla keskisuomalaisen pikkukaupungin pojilla mikään valtavirta ollut.  

Kuultiin kummallisia alkuunpääsytarinoita. Sattumalla taisi olla kaikkien kohdalla osuutta. Toisinkin olisi voinut käydä, meistä olisi voinut tulla vaikka mopon rassaajia. Olisi voinut jäädä lukuinto löytymättä, ellei eteen olisi osunut sattuma. 

Lauri oli poikaiässä opetellut pelaamaan shakkia ja löytänyt sen myötä sattumalta Stefan Zweigin pienoisromaanin Shakkitarina. Se oli tyrmännyt niin, että pelaaminen jäi ja lukeminen alkoi.  

Reiska sattui asumaan vanhan originellin maisterin naapurissa ja tämä oli istunut puutarhassaan ja kutsunut naapurin nuoren miehen ampumaan ilmakiväärillä räkättirastaita mansikkamaaltaan. Työn palkaksi maisteri oli tarjonnut kirjoja valtavasta hyllystään, yksi kirja jokaisesta rastasvainajasta. Palkkasaaliiksi oli kertynyt nippu Agatha Christietä, Kymmenen pientä neekeripoikaa, Ikiyö ja ne muut, mutta lisäksi Reiska oli myös hoksannut napata Decameronen ja Kravun kääntöpiirin. Ne olivat jättipotti, sillä kirjaston täti ei sellaisia suostunut alaikäisille lainaamaan. 

Minun sattumani oli norjalainen tyttö, joka ilmestyi asumaan tukholmalaisen yliopistokampuksen asuntolassa minun seinänaapurikseni kesällä 1971. Tukholma oli siihen aikaan toinen kotikaupunkini Jyväskylän ohella. 

Norjalaistyttö ei vastoin ennakkoluuloja ollut pukeutunut villapaitaan ja anorakkiin. Asiaan saattoi vaikutta se, että oli kuuma kesä. Hänellä oli hörhelövaatteita, Indiskasta ostettuja. Oli otsapanta, kierroksittain kaula- ja rannekoruja, pirtanaukoja, jeesussandaalit, jenkkiarmeijan maihinnousulaukku jossa peace-merkki. 

Hänellä oli tärkeä kirja. Sen oli kirjoittanut Hermann Hesse ja sen nimi oli Steppeulven. 

Ensi alkuun erehdyin luulemaan, että kirja on sivuseikka. Läpikuultava valkoinen intianpuuvillamekko paljasti kiinnostavampia tulevaisuudennäkymiä. Mutta ei. Tie norjalaistytön tuttavuuteen ei ollut mahdollista ilman SITÄ kirjaa. 

Sain kirjan lainaksi, mutta se oli norjaksi, ja se oli kovin vaivalloista lukea, vaikka ruotsia hyvin osasinkin. Tulkkaus toimi mutta teki etenemisen hitaaksi. Kävin kaupunginkirjastosta (kuva) lainaamassa sen helpommalla kielellä. Istuimme kahdestaan puistossa Kaupunginkirjaston takana olevalla korkealla mäellä lukemassa, oli hellepäivä. Tarina alkoi vetää.  

Minä kävin töissä puistoravintolassa Södermalmilla, norjalainen naapurini kävi kesäkurssia Konstfackissa, Ruotsin taideteollisessa korkeakoulussa. Hänellä oli huoneessaan maalausteline. Kuvissa oli psykedeelisiä muotoja ja värejä. 

Siitä kirjasta lukuharrastukseni lähti vauhtiin. Suomeksi sen nimi on Arosusi (alk. Der Steppenwolf -1927). Siitä muodostui aikakauden nuorisolle jonkinlainen kulttiteos. Rockyhtye Steppenwolf otti nimensä tästä teoksesta, ja yhtyeen kappale  Born to be Wild  on yksi rockmusiikin suurista klassikoista. 

*   *   *  

Sitten kävi niin, että norjalainen naapurini katosi. Eräänä aamuna hän oli poissa, enkä koskaan sen jälkeen ole kuullut hänestä. Kirja jäi minulle.

Lahjoista parhain

Pieni tyttärentyttäreni Sofia (Sohvi) ei ole enää niin pieni kuin haluaisin. Hän täyttää kohtapuoliin 11. Pitäisi keksiä syntymäpäivälahja.   

Se ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Ennen sain aina hyvissä ajoin vihjeen. Välillä leluja, välillä satukirjoja. Nyt ei enää tarvita leluja eivätkä kirjatkaan ole enää satuja.  

Nyt toivomus on saada rahaa.   

Se tuntuu vähän arkiselta. Toisaalta ymmärrän, niin kai se itse kullakin on mennyt. Tulee halu päättää itse, mutta se halu ei voi toteutua ilman henkilökohtaisessa päätösvallassa olevia käyttövaroja. Siispä lähetän rahaa. 

*   *   *    

Aikuiselle lahjan keksiminen on vielä vaikeampaa, sillä rahaa ei ole soveliasta antaa - korkeintaan voi antaa lahjakortin. Äijille voi tietysti aina antaa pullon laadukasta juomaa - paitsi niille äijille, joilla näyttää juomaa kuluvan turhan paljon muutenkin. Sellaisiakin on muutama tuttavapiirissäni.  

Minä sain aikaisemmin syntymäpäivinä yleensä kirjoja, en pullolahjoja, sillä kaikki tuttavani tietävät, että väkevistä en piittaa eikä kaljakori tai sixpäkki oikein sovellu käärittäväksi lahjapaperiin. Vähitellen kirjalahjat ovat kuitenkin vähentyneet. Yksi sanoi syyksi sen, että minullahan näyttävät olevan jo suunnilleen kaikki maailman kirjat hyllyissäni.  Vaikeaksi on siis mennyt keksiä minulle lahjaa.

Muutama vuosi sitten sain kuvassa näkyvän esineen syntymäpäivälahjaksi konttorin naisilta. Sen päälle pitäisi mennä makaamaan selälleen ilman paitaa. En ihan tarkkaan muista, miksi niin pitäisi tehdä - kyllä se minulle selitettiin. Jotenkin se liittyi terveyteen ja hyvinvointiin. Muutaman kerran niin teinkin, mutta se teki kipeää. Homma jäi ja piikkimatto unohtui kaapin päälle.  

Nyt kun muistin, otin sen esiin ja aion päättäiväisesti kokeilla uudestaan.

Valtatie 66

Valtatie 66 on varmaankin Amerikan tunnetuin tie. Se kulkee mantereen poikki Chigagosta Kaliforniaan, ja sitä pitkin ovat ajaneet vaikka ketkä, minäkin. Minun ajoni tosin oli lyhyt pätkä Kalifornian päässä, ja siitä on aikaa jo yli neljännesvuosisata. Mutta silti, voin leuhkia.  

John Steinbeckin kirjassa Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath 1939) ja kirjan pohjalta tehdyssä John Fordin elokuvassa tie on keskeisessä osassa. Sitä pitkin matkaa kurja joukko ihmisiä kohti lännen oletettua kultamaata. Musiikissa tiestä ovat laulaneet mm. Nat King Cole, Chuck Berry, Manhattan Transfer ja Rolling Stones. Aku Ankkakin on ajanut sitä pitkin, kuten kuvasta näkyy. Tiehen liittyy myös vanha TV-sarja.  

Harvempi sen sijaan tietää, että Suomessakin on samanniminen tie, ja vielä harvempi on ajanut sitä pitkin. Nimitys "Valtatie" on hieman liioitteleva, parempi nimi on "Kantatie" Tärkein on kuitenkin numero, ja se on 66.  

Mistä mihin tie kulkee, sen näyttää oheinen Maanmittaushallituksen kartta. Tätä tietä pitkin minä ajoin eilen kuskatessani inva-autolla pyörätuolimummoa hautajaisiin. (ks. tarkemmin edellinen postaukseni tässä heti alapuolella).  

Tien alkupää Orivedeltä Ruovedelle ja Virroille asti on minulle hyvin tuttu, sillä kesäkotini on kohtalaisen lähellä. Loppupupää sen sijaan on oudompi.  

Monenlaista nähtävyyttä tien varrella sijaitsee, mutta talvi ei ole niille suosiollista aikaa. On maineikas Maitolaiturimuseo, Topeliuksen suosima kestikievari, Runebergin lähde, Gallen-Kallelan korpiateljee, Kautun kanava, Visuveden kanava ja kääntösilta, Torisevan rotkojärvet ja monta muuta. Mihinkään emme voineet poiketa. Ainoa "nähtävyys", johon olisimme paluumatkalla voineet poiketa on erään lööpeistä tutun veljeksen kyläkauppa, mutta sinne minä en suostu poikkeamaan.  

Tästä tiestä ei ole kovin paljon kuuluisia teoksia, kuten amerikkalaisesta kaimastaan. Jotain kuitenkin. Vuonna 1975 Jussi Raittinen levytti kappaleen "Tehkää uus / valtatie kuuskytkuus". Siinä Jussi kulkee koko matkan Orivedeltä Lapualle saakka ja valittaa tien kuntoa.  

Uutta ei ole tehty, tie on aivan entisillä sijoillaan, mutta ehkä sitä on korjailtu. Ei se mitenkään erityisen huonokuntoinen ole. Jussin kappalettä en muista kuulleeni vuosikymmeniin, joten piti vilkaista, löytyykö se netin aarrearkusta. Löytyy, tosin ei se kaikkein alkuperäisin versio.  Täältä   sen voi ilokseen kuunnella.   

Matkustavaisille lukijoille voin suositella ajelua tällä tiellä, mutta mieluummin kesällä.