Sohvalla selällään

Suomi on maailman onnellisin maa. Sijoitus on pysynyt samana jo vuosikaudet. Ei tapahdu selittämättömiä romahduksia niin kuin koululaisten Pisa-tuloksissa.

Onnellisuus ei tosin näytä jakautuneen tasaisesti joka puolelle Suomea, kuten kartta näyttää. En ole huomannut, onko syytä tutkittu. Arvelen, että kyse on taloudellisen vaurauden epätasaisen jakautumisen vaikutuksista. Nykyhallituksen toimet tulevat sitä lisäämään, joten muutaman vuoden kuluttua onnellisuuskilpailun voitto ei enää taida meille tulla. 

Jotkut kuulemma ihmettelevät, jotkut peräti kieltäytyvät uskomasta tällaista loistavaa tulosta. Suomessahan on valtavasti surkeutta, kuten niin monet runoilijat ja laulajat kertovat.

Minä en onnellisuuskilpailun voittoa ihmettele, minä uskon. Havaintojeni mukaan tulos on itsestään selvä.

Havaintoni tosin ovat aika suppeat ja sen vuoksi ehkä hieman vinoutuneet. Kohderyhmääni kuuluvat itseni lisäksi pari kaveriani. Me kolme olemme mallitapauksia suomalaisesta onnellisuudesta.

                                          (Kaurismäki Mika Tyttökuningas 2015)

Aivan erityisesti onnellisuutemme kukoistaa tällaisena hämäränhyssyn aikana. Sielu lepää, kun valveilla ollessa on koko ajan hämärää. Pienen häiriön tuottaa maassa oleva lumi. Parempi olisi vetinen tihkusade. Sadetakki, huppu päässä ja kumisaappaat jaloissa – siinä onnellisen eläkeläisen ulkoiluhurmion huippu.

Sisällä sen sijaan olisi houkutus kiivetä uuninpankolle talviunille. Tämä houkutus on kuitenkin helppo välttää, sillä Töölöntorin taloissa ei ole uuninpankkoa. Erityisesti nyt on syytä varoa, ettei ulkoillessaan osu ihmisviran viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Bling bling -meininki pilaisi koko suloisen tunnelman.

Kyllä tällaisen lepovaiheen antamilla voimilla taas kestää kohta koittavan häikäisyn ja helteen rasitukset.

Kuvassa teemaan liittyvää peruskirjallisuutta. Siihen tutustuminen onnistuu luontevimmin sohvalla selällään.

 

Kuuluuko käsky?

Katsoin Ylen Areenasta tositapahtumiin perustuvan sarjan Viides käsky. Se oli niin intensiivinen kokonaisuus, että neliosainen sarja tuli katsotuksi kerralla alusta loppuun. Niissä täpinöissä pääsi unohtumaan toiselta kanavalta tullut - vähintään yhtä intensiivinen -  uuden tuotantokauden osa pitkässä sarjassa nimeltä Presidentin kättelyjono.

Brittiläisen draaman nimi on siis Viides käsky. Englanninkielinen nimi näytti olevan The Sixth Commandment. 

Heräsi epäily, onko Yle palkannut hieman huolimattoman kääntäjän. Vai onko se nyt niin nokonuukaa näiden käskyjen järjestyksen kanssa? Samalla listalla peräkkäiset numerot kuitenkin.

Koska teologinen koulutukseni on aika niukka – pelkkä rippikoulu – piti kaivaa hyllystä alan perusteos eli Kateksimus ja katsoa, mitä näissä käsketään. (Tuon rippikoulun kepulikonsteista olen kirjoittanut täällä aiemmin, ks. täältä:  CLICK)

Viides käsky: Älä tapa. Kuudes käsky: Älä tee huorin. –On siinä eroa! (Netistä lisäksi huomaan, että jälkimmäisen kieliasua on muutettu: Älä tee aviorikosta.)

Mistä tässä nyt on kysymys? Sarjan aiheena on enemmän tuo viides käsky. Miten nämä järjestysluvut ovat menneet noin sekaisin?

Mieleen nousee vanha kotimainen elokuva Kuudes käsky (ohj. Orvo Saarikivi 1947). Siinä Tapio Rautavaara rakastuu naapurin emäntään.  Syntyy iso sotku, jota selvittelemään tarvitaan vanha emänä ja isäntä ja kaikenlaista Aapelia ja Löppöskää ja muuta ukkoa ja akkaa. Käsikirjoituksen elokuvaan teki niinkin maineikas kirjoittaja kuin Toini Havu – se sama kriitikko, joka laati 1954 Helsingin Sanomiin arvostelun poikkeuksellisen kelvottomasta romanista nimeltä Tuntematon sotilas. – Tässä elokuvassa ei kuitenkaan rikota kuudetta käskyä vastaan mutta sitäkin selvemmin viidettä vastaan.

Numerointisekaannuksen selvitys vaati lisää hakuja. Onneksi on wikipedia. En ryhdy tässä toistamaan, mistä on kysymys. Erinomaisen ymmärrettävä vastaus löytyy hakusanalla wikipedia kymmenen käskyä.

(Kuvassa Charlton Heston Mooseksena Hollywood-elokuvassa Kymmenen käskyä – Ohj . Cecil B. DeMille 1956)

Vielä on aikaa

 

”Aika on universumin keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa,”

Suunnilleen noin meni koulun filosofian tunnilla sanottu sitaatti joskus 1960-luvun lopuilla. Sitaatin alkuperä ei jäänyt muistiin.

Mietelause antoi jollekin minua viisaammalle virikkeen jatkokehittelyille. ”Lukujärjestys on koulun keino estää opettamasta kaikkea yhtä aikaa.”

Mielenkiintoista tuo filosofia – sitä pitäisi lukea lisää.

Ensi vuoden kalenteri tuli postissa. Sinne merkitsin heti kaikki sovitut menot ja tapahtumat. Aikaa on vähän, menoja paljon. Kalenteri on Dessun keino estää, ettei joka paikkaan tarvitse mennä yhtä aikaa.

Mutta kyllä tuli paljon merkintöjä, parissa kohdassa melkein yhtä aikaa.  Miten tuon kaiken ehtii / jaksaa / viitsii? On merkkipäiviä, tapahtumia, lääkärintarkastuksia, hammaslääkäreitä, fysioterapeutteja, tapaamisia, kokouksia.

Ja sitten on aivan erityisen paljon kutsuja, joiden päivämäärän voin itse valita. Minulla kun sattuu olemaan erityisen paljon facebook-kavereita ja tuttavia taiteiden alalta, muusikkoja, näyttelijöitä, ohjaajia, kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muita. Näyttää, että suunnilleen kaikilla on tulossa esityksiä, joihin minäkin olen saanut kutsun.

Suuri osa esityksistä on kiinnostavia, mutta on joukossa sellaisiakin, joihin en tunne erityisempää kutsumusta lähteä. Onko olemassa keinoa selvitä kiusallisesta tilanteesta? Pitäisi keksiä uskottavan tuntuinen tekosyy, miksi aika oli niin tiukoilla, että en ”ehtinyt” tulla, vaikka esityskertoja oli vaikka kuinka paljon.

 

Kerrankin ajan tasalla

Dessu huomaa yllättäen olevansa kerrankin ajan tasalla. Aivan tapahtumien ytimessä. Yleensähän voi huikailematta sanoa, että Dessu on ajastaan jäljessä, kärryiltä pudonnut,  menneissä maailmoissa elävä.

Kun tieto Finlandia-palkinnosta tuli, voittajakirja oli kädessäni ja lukeminen edennyt sivulle 129.

Tiedän, ei pidä arvioida kirjaa, jota ei ole lukenut loppuun. Puoliväliin eteneminen sallii kuitenkin sanoa ensivaikutelmia.

Kirja vetää hyvin. Tämä ei jää kesken. Kirjasta on löytynyt paljon tuttuuden tunnetta, itsekin koetun makuista elämää.

Ihan kuin kirjailija olisi käynyt lapsuudenkodissani Jyväskylässä kuuntelemassa, millaisia sanontoja käytettiin kasvattamistarkoituksessa torumiseen.

Kirjassa maistuu vahvasti vuoden 1918 tapahtumien jättämä katkeruus ja kipu. Sekin on tuttua. sekä omasta kokemuspiiristäni että kirjallisuudesta. Samasta aiheesta on moni ennen tätä kirjoittanut, mutta naiskirjailijan ja naispäähenkilöiden kokemusten kuvauksena tämän sävykkyys on moni-ilmeisempi kuin vaikkapa maskuliinisen katkeruuden mestarikuvaajalla, Hannu Salamalla.

Tämä siis on vaikutelma kirjan alkupuolelta, edellisen sukupolven ajoilta. Merkit viittaavat, että loppupuolella aikakausi vaihtuu. Millainen kuva annetaan uuden sukupolven varttuvista tytöistä ja naisista.

Alkumerkit ovat sellaiset, että aikakauden itse kokenut mieslukija tunnistaa ne omasta kokemuspiiristään oikeiksi ja taitavasti kuvatuiksi.

Puoliväliin edennyt lukija arvioi, että Jorma Uotinen on tehnyt viisaan valinnan. Tämä silläkin varauksella, etten ole lukenut muita tarjolla olleita kirjoja edes puoliväliin.

(Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – väärässä olemisen historia / Siltala 2023)