Ihmeellinen luonto

Olin lounaan jälkeisillä kauneusunillani, kun kuulin outoa ääntä. Ensin epäilin, että se on iskupora jossakin naapurihuoneistossa. Sitä melua kerrostalossa riittää.

Ei se ollut. Tuntui, että pörinä kuuluu ulkoa. Ajattelin, että joku ajaa kadulla rikkinäisellä pakoputkella tai trimmatulla mopolla. Ei se sitäkään ollut, kun se ei liikkunut mihinkään.

Avasin ikkunan. Lunta satoi, Töölöntori oli valkoinen. Vappuaaton perinnesää oli niin kuin kuuluikin. Ajattelin vahingoniloisena herrasväkeä huomenna piknikillä Kaivopuistossa. Kuohujuoma pysyy kylmänä, ylioppilaslakki saa puhtaanvalkoisen lisäkerroksen. Laulu raikaa kevään kunniaksi.

Mutta entä se outo ääni, pörinä?

Siihen tuli selvyys heti kun ikkunan avasin. Sisään lensi mehiläinen.

Nyt piti tarkistaa wikistä, käytänkö otuksesta oikeaa nimeä. Nämä mehiläiset, ampiaiset, kimalaiset, pistiäiset ja muut ovat lajimääritykseltään minulle hieman epävarmoja. Tämä sisään lentänyt yksilö oli sitä pörrökarvaisinta ja pyöreävartaloisinta sorttia. Mötiäiseksi niitä lapsuuteni kielellä kutsuttiin. Sympaattisen oloinen otus.

Wiki näyttää kuvien kera, että kyseessä oli kimalainen.

Jään vaan miettimään, mikä on tilanne. Mistä tämä tulee? Onko jo näiden aika, huhtikuun viimeinen päivä? Melko aikaisin liikkeellä. Sitä paitsi kivikaupunki ei ymmärtääkseni ole tällaisten luontevinta kotikenttää. Ja vielä lumisateessa ja melkein nollakelissä.

Päädyn ajatukseen, että hän pyrkii luokseni lämpöiseen huoneeseen hengenhädässä. Voisinko minä majoittaa hänet, kunnes sää lämpenee?

Vieras lentää suoraan kirjahyllyyni ja istuu Jörn Donnerin kirjan "Terveenä sairaalassa" selustalle. Vieressä olisi aakkosjärjestyksessä Dostojevsikin "Sorrettuja ja solvattuja". Donner ei kuitenkaan kauaa miellytä. Alkaa lentely ympäri huonetta, törmäilyä ikkunaan.

Ei noin levotonta vierasta voi majoittaa.

Haen astiakaapista juomalasin ja laatikosta vanhan joulukortin.  Vangitsen vieraan ikkunalta juomalasin alle ja hivutan hitaasti joulukortin lasin reunan alle. Sinne jää vieras lasiin ja kortti sulkee ulospääsyn. Työnnän lasin ulos ikkunasta ja vetäisen kortin pois edestä. Sinne lentää vieras Töölöntorin ilmatilaan.

Vähän kaduttaakin. Aika julmaa. Mahtaako hyötyeläin selvitä? Olisiko pitänyt viedä turvaan Korkeasaareen?

Yritin valokuvata vieraani siinä Donnerin kirjan selustalla mutta en onnistunut. Siksi joudun liittämään tähän kuvan toisesta luonnon ihmeestä. Tämä lehmä löytyi muutama kesä sitten valtatie 66:n varrelta Orivedeltä Ruoveden suuntaan.

Lähdössä lipettiin

Taas piti valehdella. Sehän minulta sujuu.

Jos omatuntoni olisi vähemmän notkea, olisin joutunut pahaan paikkaan. Ihan itsesuojeluvaiston ohjaamana päädyin tähän tuomittavaan tekoon. Hengenhädässä, voisi väittää.

Paha paikka tunnetaan laajalti nimellä Linnanmäki. Sinne olisin joutunut seurueen mukana, ellen olisi keksinyt uskottavaa pakollista estettä. Seurueen mukana olisin väistämättä ollut velvoitettu menemään härveleihin ja kieputtimiin. Pelottava ajatus. Rajansa kaikella!

Tiedän mistä puhun. Viimeksi olen ollut härveli-kieputtimessa kesällä 1968 Tukholman Gröna Lundin vuoristoradassa. Silloinkin meinasin valehdella, mutta oli niin viehkeä seuralainen käsikynkässä, etten mitenkään voinut.

Kamalaa se oli, melkein oksensin. Toivuin vasta Lemmentunnelin joutsenen kyydissä. Se lipui hämärässä hitaasti ja tasaisesti. Linnanmäellä ei tietääkseni ole lemmentunnelia.

Kauhukokemuksen sijaan lähdin ajamaan autolla. Hiukan pelottavaa sekin on, mutta menettelee.

Sain tänään Yarikseni käyttöön. Marraskuusta asti se on taas seisonut kaverin suuren tallin nurkassa vakuutuksesta ja akusta irrotettuna. Nyt se tuotiin minulle huollettuna ja kiillotettuna. Laskukuitista näen, että siihen on laitettu kaikenlaista kivaa, öljynsuodatin, raitisilmasuodatin, jarruneste, jarrukengät, jarrupalat, jarrukenkien asennussarja, etuvakaajatanko, moniurahihna ja monennimisiä öljyjä. Tällaisten kanssa tunnen aina kiitollisuutta, että on kaveri, joka osaa.

Ajaminen puolen vuoden tauon jälkeen tuntuu hieman epävarmalta, mutta äkkiä siihen aina tottuu. Kävin testaamassa kaikkia noita uusia jarrujuttuja kolmostietä Nurmijärvellä saakka.

Nyt on auto, sää vielä puuttuu. Kunhan se saapuu, on taas aika lähteä maalle. Siellä ei ole kieputtimia, ellei sitten joudu Tampereelle. Toukokuussa muutto on aina tapahtunut, niin varmaan nytkin. Längelmävesi odottaa, jäät ovat varmaankin jo lähteneet. Ennen sitä käyn kuitenkin vielä junamatkalla Pohjanmaalla.

Kuvassa on se tie, jota pitkin ajan Helsingistä Pirkanmaalle, Längelmäelle. Hämeenlinnan moottoritie. Kuva on otettu Pirkkolan urheilupuiston ja Haagan välissä moottoritien yli kulkevalta kevyen liikenteen sillalta pohjoiseen päin. Edessä näkyvät Kehä ykkösen silta ja sille johtavat opasteet. Tämä on tietääkseni Suomen vilkkaimmin liikennöity risteys. Arvaan, että tuttu kohta monelle blogin lukijallekin.

Väärällä alalla

Äiti toivoi pojasta pappia tai upseeria. Olisi varma työpaikka ja turvattu leipä.

Ja arvostettu asema. Ennen kaikkea se.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. Menivät ajatukset enemmänkin sekulaariseen ja pasifistiseen suuntaan. Ajassa oli sellaisia virtauksia. Poika erosi kirkosta ja kieltäytyi aseista. Äiti taisi pettyä. Tai ei ehkä sittenkään kovin pahasti, kun pojasta tuli kieli- ja kirjallisuusmies. Siistiä sisätyötä sentään.

Naapurini Tarmo Y. on kertonut vähän samansuuntaisia muistoja. Hänen sukunsa on täynnä pappeja, ja paineet jatkaa suvun perinteitä olivat kovat. Mutta ei tullut Tarmostakaan pappia vaan insinööri. Tuli oikein harvinaisen tiukka pakana ja skeptikko, joka ei usko mihinkään, paitsi itseensä ja Kekkoseen. Ja tekniikkaan tietysti, varsinkin ydinvoimaan. Niinpä välit perheeseen ja sukuun ovat poikki, vaikka sisätöihin hänkin pääsi. Arvelen kyllä, että känkkäränkkäisellä luonteella saattaa olla osuutta konfliktiin.

Luokkatoverini Jukka K. joutui aikoinaan ammatinvalinnassaan koville. Hän meni hyvin nuorena naimisiin. Nuori rouva oli päättäväinen tehopakkaus, paljon määrätietoisempi kuin kestounelias Jukka. Vaimo päätti, että Jukasta tulee juristi. Niinpä Jukka pistettiin oikeustieteellisen valmennuskurssille ja pääsykokeeseen, mutta huonosti meni. Sama uudestaan vuoden kuluttua, ja kahden vuoden kuluttua, muistaakseni vielä kolmenkin vuoden kuluttua. Ja huonosti meni, ei tullut Jukasta juristia. Hänestä tuli pienen perheyrityksen jatkaja. Siellä hän seisoo putiikkinsa tiskin takana vieläkin, ja vaikuttaa oikein tyytyväiseltä, kun poikkean moikkamassa. Vaimo häipyi kuvioista jo pari vuosikymmentä sitten, eikä uutta ole ilmaantunut. Hyvin siinä siis kävi, Jukka on vapaa mies - joutoajat voi vaikka nuokkua pilkillä.

Entinen kollega yritti politiikkaan. Muutama vuosi sitten hän oli ehdokkaana vaaleissa. Lehdessä näkyi mainoksia, hymy oli leveä ja olemus dynaaminen. Huonosti silti tuli ääniä, vain parikymmentä. Minä kylläkin leukailin, että en olisi ikinä uskonut noin suureen äänimäärään. Velkaa tuli kampanjasta, jäi revanssinhalua. Ehkä seuraavissa vaaleissa. Minä neuvoin, että vaihda nyt kuitenkin kelvotonta puoluettasi. Ei luvannut.

Taitaa meitä olla paljon, jotka ovat päätyneet väärälle alalle. Kuka omasta mielestään, kuka toisten mielestä.

Hienostelua?

Kävin taas oopperassa. Tästä alkaa tulla tapa, kun alituisesti oopperassa ramppaan. Viimeksi oli Lentävä hollantilainen, nyt Kesäyön unelma.

Sibelius-Akatemian oppilasesitys Musiikkitalossa oli yllättävä. Viihdyttävä, täytyy myöntää, mutta kovin erilainen kuin odotin. Toisaalta minun odotukseni ovat perusteettomia, sillä en tunne oopperoita. Odotukseni perustui siihen, että tunnen Shakespearen näytelmän ja ajattelin, että esitys menee sen mukaisesti. Ei aivan mennyt.

Kesäyön unelma on Benjamin Brittenin säveltämä. Libreton on tehnyt Peter Pears. Ohjaaja oli Victoria Newlyn. Esiintyjät olivat minulle tuntemattomia. En yritä ollenkaan arvioida esityksen tasoa, sillä siihen minulla ei ole osaamista.

Kokemus oli kuitenkin positiivinen. Esitys oli hauska, nokkela, kekseliäs. Tapahtumat sijoittuivat jonkinlaisille musiikkifestivaaleille, ja siellä sattui ja tapahtui. Kaikki perinteiset intohimot, mustasukkaisuudet ja petokset käytiin läpi kulisseina toimivien bajamaja-rivien seassa. Kekseliäiden yksityiskohtien vyörytys oli valtava.

Olisiko esityksen tuntenut Shakespeareksi, jos ei olisi tiennyt? Paljon puuttui, koko kehyskertomuskin. En tiedä, oliko se ohjauksen valinta vai kuuluiko se jo librettoon ja sävellykseen.

Oopperan (ja baletin) arvostus taidelajina on ongelmallinen. Niitä pidetään eliitin hienosteluna. Näin varsinkin eräässä poliittisesti motivoituneessa piirissä. Tämä esitys ei ollut hienostelua.

Muistan yhden varhaisista balettikäynneistäni. Se oli Joutsenlampi ja tapahtui muinaisessa Leningradissa joskus 1980-luvun alussa.. Kokemus oli häkellyttävä. Yleisö oli kyllä parhaimpiinsa pukeutunutta mutta kaukana mistään minkkimuuri-tyyppisestä. Näki, että tavallinen väki oli tottunut käymään ja nauttimaan korkeakulttuurista. Väliajat käytettiin jonkinlaiseen muodostelmakävelyyn jonoissa ympäri aulaa. Väki tiesi kokemuksesta, että niin tehdään.

Esitys ja vanha hieno teatteri hurmasivat tällaisen rokkijätkäksi itsensä mieltävän. Illalla hotellin ravintolassa mietittiin, miten tällainen laatutaide saadaan toimimaan niin hyvin, kun kaikki muu siinä maassa oli niin huonosti toimivaa.

Tukholman Kuninkaallisessa Oopperassa jouduin aikoinaan käymään ylettömän hienon valtuuskunnan jäsenenä. Seuran arvovaltainen jäykkyys kai aiheutti, ettei jäänyt mieleen, mikä esitys oli kyseessä. Ja Oopperakellari vasta hieno paikka olikin. Muistan helpotuksen, kun ruokailun jälkeen päästiin pienellä porukalla vaihtamaan vapaalle Stinssen-nimiseen krouviin.

Helsingissä on rennompi meininki oopperaesityksen jälkeisellä aterialla. Kuvassa Oopperan grilli siinä aivan Kansallisoopperan kulmalla. Siihen jonoon on hyvä mennä kulttuurinautinnon päätteeksi. (valitan, että sormenpää pääsi mukaan arvokkaaseen ympäristöön).