Outoja vehkeitä

Vuoden kiertokulku on taas edennyt siihen pisteeseen, jolloin pistin autoni talviteloille. Ajoin Yariksen tänään Vantaalle kaverini ystävällisesti käyttööni antamaan vanhaan varastoon, jossa se saa uinua käyttämättömänä kevääseen asti. Herätys tapahtuu sitten, kun lumi on sulanut ja uusi kesä antaa merkkejä tulosta.

Näin on tapahtunut jo vuosikymmeniä joka syksy siinä vaiheessa kun ensilumi uhkaa sataa ja pitäisi vaihtaa talvirenkaat. Minä en tarvitse autoa talvisin, sillä en aio lähteä kesäkotiini pohjoiselle Pirkanmaalle. Helsingissä on erinomainen joukkoliikenne. Töölöntorillta on helppo matkustaa joka suuntaan raitiovaunulla tai bussilla. Kuukausilippu maksaa vähän yli neljäkymppiä, ja sillä saa matkustaa Helsingin sisällä niin paljon kuin haluaa raitiovaunuilla, metrolla, busseilla ja paikallisjunalla.

Mutta se auton laittaminen talviteloille ei taaskaan onnistunut aivan niin sujuvasti kuin olisin halunnut. Minä en ole mikään tekniikan ihmemies, sen kaikki blogin vakituiset lukijat ovat jo moneen kertaan tulleet tietämään.

Piti irrottaa akun johdot. Ensin piti avata konepelti. Se ei ole aivan helppo tehtävä, kun sen tekee vain kerran vuodessa. Tai itse asiassa kaksi kertaa vuodessa, sillä avaanhan minä sen taas keväällä, kun pitää kiinnittää akun johdot. No, aukesi se, kun hetken olin kopeloinut sitä loukkoa kuskin vasemman polven yläpuolisessa tilassa. Pellin tukikepin sain paikalleen ihailtavan helposti.

Sen sijaan johtojen irrottamiseen tarvittavan työkalun löytyminen oli vaikeaa. Kyllä tallissa työkaluja oli vaikka kuinka paljon, mutta oikeaa kokoa ei meinannut löytyä. Lisäksi pelkona oli sähköisku. Muistan kaverini varoitukset, että ensin pitää irrottaa punainen johto, vai oliko se sittenkin musta johto. Jompikumpi joka tapauksessa se oli. Eikä työkalu saa osua kahteen kohtaan yhtä aikaa.

Avaamatta jäi. Pitkän yrittämisen jälkeen piti hakea kaveri seinän takaa apuun, niin kuin melkein aina ennenkin. Häneltä homma sujui. Työkalu löytyi heti ja johdot irtosivat suunnilleen kymmenessä sekunnissa.

En voi muuta kuin kunnioittaa ammattimiehiä, joilta verstashommat sujuvat. Toinen samanlainen kunnioituksen kohde ovat rakennusmiehet. Minä olen molemmissa täysi tumpelo. Välillä tulee näitä tilanteita, joissa osaamattomuus hävettää. Kyllä tällaiset käytännöllisten alojen osaamiset ansaitsevat kunnioituksen ja ovat täyin rinnastettavissa akateemisen koulutuksen antamaan osaamiseen.

Jäin hetkeksi katselemaan kaverini työtä verstaassaan. Hänellä on siellä oudon näköisiä vehkeitä. Jotkut niistä olivat korjattavana, jotkut työkaluja. Minulla ei ole aavistustakaan vehkeiden käyttötarkoituksesta. Olisi oikeastaan pitänyt ottaa niistä valokuvia, mutta en hoksannut. Netistä löysin vähän samannäköisiä. Liitän tähän yhden. Kovasti tarpeellisen näköinen vehje, mutta ei aavistustakaan, mikä on sen käyttötarkoitus. Ehkä joku lukijoista tietää?

Kotisokeus

Kotisokeus on harmillinen tauti. Se on vähän samankaltainen kuin itsekseen naureskelu eli hiipivä hulluus. Kumpaakaan ei itse huomaa.  Mutta ulkopuolinen huomaa.

Olen kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan vuosien mittaan tuhansia kertoja. Matkaa on parisen kilometriä, ja olen siihen niin tottunut, ettei paljon tule katselluksi kadunvarsien näkymiä. Aivan tuiki tavallinen työmatka, kaikenlaisia taloja katujen varsilla, paljon autoja, paljon jalankulkijoita.

Herättäjäksi tarvittiin vieras Ruotsista, jonka kanssa kävelin reitin viime keväänä. Hän pysähteli vähän väliä ja kyseli ja kiinnitti huomiotani kadunvarsien yksityiskohtiin. Siinä olivat peräkkäin Finlandia-talo, Kansallismuseo, Musiikkitalo, Eduskuntatalo, Kiasma, Rautatieasema, Kansallisteatteri, Ateneum, Yliopiston päärakennus, Tuomiokirkko, Valtioneuvosto, Suomen pankki ja Säätytalo. Melkoinen määrä valtakunnan tärkeimpiä ja monumentaalisimpia rakennuksia. Kaikki siinä minun "tavallisen" työmatkani varrella.

Puhumattakaan patsaista ja muistomerkeistä. Matkan varrella ohitetaan kaikki kuolleet presidentit. Relander on heti nurkan takana, kun kävelen Runeberginkatua alamäkeen Hesperiankadulle.  Ryti Hesperiankadun toisessa päässä. Kekkonen Finlandia-talon nurkalla, Kallio, Svinhufvud ja Ståhlberg Eduskuntatalon edessä, Mannerheim Kiasman vieressä ja Paasikivi kadun toisella puolella. Ja varmemmaksi vakuudeksi vielä keisari Aleksanteri II keskellä Senaatintoria.

Arvioimme samalla näkemäämme. Tuntui kummalliselta, että yksikään presidenttipatsaista ei tee erityisempää vaikutusta. Relander on rykelmä kummallisia kivikuutioita, Ryti on kuin leikkipuiston kiipeilyteline. Kekkosen muistomerkissä on aineksia vaikuttavuuteen, mutta ongelma on käytännöllinen. Lammikko on näyttävä vain kesällä. Syksyllä puiden lehdet sotkevat veden kierron ja talvella vesi jäätyy.

Eduskuntatalon edustan kolme näköispatsasta ovat omalaatuinen haamugalleria. Kallio istua nököttää vähän kuin vessanpöntöllä, Ståhlberg ja Svinhufvud seisovat sentään suorassa mutta eivät erityisen vaikuttavina. Molemmilla on housut jääneet haaroista kiikkumaan kummallisen alas, vähän kuin myöhempien aikojen teinipoikamuodissa. Mannerheim hevosen selässä on kyllä uljas, mutta kyllä Marcus Aurelius Roomassa on vaikuttavampi. Pilkkakirveet nostavat aina vappuisin heinäpaalin hevosen eteen, ja hevosekspertit ovat huomanneet hevosen askelluksessa virheen. Sen sijaan Paasikivi on kyllä oikein onnistunut, mutta Alli on liian lihava, kuten pilapiirtäjä Kari aikoinaan arvioi.

Siitä asti olen tiedostanut, että työmatkani taitaa olla ainutlaatuinen. Olen oppinut katselemaan ympärilleni.

Harmaata joukkoa muistomerkeistä päätellen nämä entiset presidentit. Liitän tähän vähän nuorempaa ja dynaamisempaa näkemystä.

Onnellinen mies

Onnen määrää yritetään mitata lompakon paksuudella, asunnon sijaintipaikalla, yhteiskunnallisella arvoasemalla ja monenlaisella muulla. Ei taida onnistua.

Onnen aikamuoto on preesens. Jos onnesta puhutaan imperfektissä, silloin ei pitäisi käyttää nimitystä onni. Oikeampi nimi olisi nostalgia. Sillä tasolla kai jokainen meistä on joskus ollut onnellinen. Tai onneton? Kokonaisuuden ratkaisee, ovatko nämä kaksi tiliä tasan tai jommankumman eduksi.

Antiikin Kreikan filosofi Epikuros mietti asian sillä tavalla, että onni on tuskan poissaoloa. Sen enempää ei voi edes odottaa saavansa.

Enpä nyt oikein tiedä, uskoisinko Epikurosta. Jos ajatus viedään loppuun asti, se tarkoittaa, että ihminen tulee onnelliseksi vasta kuollessaan.

Minä tunsin epätavallisen voimakasta onnellisuutta alkuviikosta, enkä ollut kuolemaisillani. Olin poikkeuksellisen vahvasti elossa. Onnellisuuden puuska iski töölöläisellä kadulla, kun astuin ulos hammaslääkärin ovesta.

Sitä hammaslääkärikäyntiä olin odottanut kauhu sydämessä, kuten aina. Kertaalleen jouduin käyntiä siirtämään myöhemmäksi  flunssakuumeen vuoksi. En minä hammaslääkäriä poraamisen tai muun rassaamisen vuoksi pelkää. Pelko tulee siitä, että lääkäri työntää suuhuni liikaa tavaraa. Hetken sitä sietää, mutta jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin ensin alkaa hädissään työntää kielellä tavaraa ulos suusta, ja kun se ei onnistu, tulee yökötys. Se on kamalaa, äänekästä ja noloa. Näin käy aina. Onpa herkkä nielu, ihmettelee lääkäri.

Näin kävi nytkin. Lääkäri havaitsi alkavan paniikin ja käski pistämään silmät kiinni ja ajattelemaan jotain oikein mukavaa. Minä pistin silmät kiinni ja ajattelin jotain oikein mukavaa. En kerro, mitä. Kyllä se hetken auttoikin. Sitten paniikki iski uudestaan. Pakotin itseni ajattelemaan uudestaan jotain oikein mukavaa. Se auttoi taas.

Selvisin hengissä. Kun astuin ulos kadulle, tunsin olevani epätavallisen onnellinen mies. Aikamuoto oli preesens.

Tiedon probleemi

Luin lehdestä hämmentävän uutisen. Paavi ei enää kiistä evoluutiota ja alkuräjähdystä.

Eipä kauan mennytkään. Vasta äskenhän sieltä myönnettiin, että se kiertää sittenkin. Kohta varmaan saamme kuulla, että naisesta on muuhunkin kuin omenan antajaksi.

Miten käy nyt Raamatun luomiskertomuksen? Pilallehan suuri kertomus menee tällaisesta poukkoilusta.

Piti oikein kaivaa esille aiheeseen liittyvä hieno runo.

P. Mustapää: Tiedon probleemi (1969)

                             (Aadam, se on ihminen  - Augustinus)

Ja yhä puhutaan,

kun varjo Aadamin

vaeltaa eksyksissä

ja ajattelee aikaa

muinaista Eedenissä.

Hän Eeva, henkäys, mielessään

vaeltaa yksinään.

Kolkolla retkellään

hän osuu sattumalta

portille Eedenin

ja kysyy vartijalta

pääsyä muurin taa.

Ei, eipä mikään estä:

kirous muinainen

ei nykyaikaan kestä.

Niin, kyllä tulla saa.

Isämme Aadami

juurella Tiedonpuun

yhyttää paikan vapaan

ja siihen istahtaa.

Hän madon havaitsee

lehvissä, vanhaan tapaan

mielessä petoksen ansa.

Ja tutut omenat

riippuvat oksistansa.

Isämme Aadami

odottaa ikävissään.

Ei hymyilyä missään,

ei taive olkapään

kuvastu lähteen peiliin,

ei oksan värähdys,

ei käsi, ojentuva

hedelmään.