Osaan vaikka mitä

Pääsin kerrankin leuhkimaan taidoillani. Minähän osaan sellaista, mitä muut ikäiseni miehet eivät yleensä osaa. (Asian käänteispuolesta, siitä mitä en osaa, en tietenkään maininnut mitään. Autojen ja koneiden korjaaminen kai kuuluisi jokaisen muun ikäiseni miehen perustaitoihin.)

1)    Minä osaan neuloa.

Olin vähän yli kaksikymppinen, kun opin. Oli tehokas ja motivoiva yksityisopettaja. Erikoistuin neulomaan monenkirjavia kaulaliinoja, hyvin pitkiä. Niitä lahjoittelin kavereillekin. Oli boheemia kääriä sellainen kaulaansa, hapsuiset päät ulottuivat melkein polviin.

Aiheutin tahallista huvitusta ja ärtymystä, kun vein puikot ja langat tylsiin kokouksiin ja veivasin autuaallisesti hymyillen puikkoja eturivissä enkä käyttänyt ollenkaan puheenvuoroja.

Kutominen oli nimi tälle touhulle lapsuudessani, mutta Kielitoimiston ohje on määritellyt toisin. Osaan myös virkata.

2.   Minä osaan lypsää.

Tosin siitä on vuosikymmeniä, kun viimeksi pääsin kokeilemaan. Mutta uskon taidon säilyneen sormissa, kun sen kerran on oppinut.

Opin taidon vähän alle kymmenvuotiaana maalaistalossa Jukojärvellä, jossa vietin sukulaisten hoivissa kesälomaa. Peuralan Aune itse opetti, ja valmista tuli. Äidille ja isälle piti järjestää näytös, kun he tulivat käymään. Hyvin meni, kehuttiin, ihmeteltiin.

Minä siis opin lypsämään ihan luonnonmenetelmällä, oikealla lehmällä. On siihen toisenlaisiakin keinoja, kuten oheinen kuva näyttää. Tämän opiskeluvälineen on valmistanut firma nimeltä Nokia. En tiedä, vieläkö tällaisia on Nokian tuotannossa, sillä olen havainnut, että firmalla on myöhempinä vuosina tullut tuotantoon muitakin tuotteita. Kuva on Virtain Killinkoskella sijaitsevan Wanhan tehdasmuseon näyttelystä.

 

Sellainen seuraus lypsytaidosta tuli, että aloin vältellä maidon juomista. Lämmin lehmänmaito alkoi inhottaa. Vähitellen kaupan maitokin jäi. Aikuisiällä en varmaankaan ole juonut yhtään lasillista maitoa. Piimää en ole koskaan suostunut maistamaan, eikä siihen kammoon tepsinyt edes Valion myöhempi viekoitteleva propaganda, joka riimitteli mainoksessa näin:

En mie huoli nillikoille, nallikoille,

sulle poikaruitukalle.

Annoit joka helman huikutella,

joka kurvan kuikutella.

Tahdon tosimiehen varrelleni,

miehen riskin rinnalleni,

rakastajan vatsalleni,

piimä.

                                                       (Evelyn Dunbar -1940)

 

 

 

Ei nyt, ehkä joskus

Kuten hyvin tiedetään, humanistit eivät osaa ajatella loogisesti. Insinöörit osaavat. He ymmärtävät, mikä on syy, mikä seuraus.

Niinpä tässä eräänä iltana alakerran insinööri Tarmo Y. kilkutti ovikelloa ja tarjoutui seuralaiseksi kapakkakäynnille.  Eipä ollut insinöörille juolahtanut sellainen logiikka mieleen, että sovinnaisiin perinnetapoihin taipuvainen humanisti viettää tipatonta tammikuuta.

Pettymys oli lohduton. Lohdukkeeksi tarjosin kahvit. Tummapaahtoa!

Siinä Tarmo taas kerran tutkiskeli kirjahyllyjäni. Kysyi, olenko lukenut kaikki kirjat. – En tietenkään, paljon on niitä, jotka ehkä joskus luen. - No, entä aiotko lukea uudestaan kaikki ne kirjat, jotka olet jo lukenut? – En tietenkään, joitakin parhaita ehkä, suurinta osaa en.

- No, miksi niitä säilytät, vievät vaan tilaa, kun aina valitat, että hyllysi ovat täynnä? Miksi säilytät sellaista, mihin et enää koske? Heittäisit pois, ethän säilytä vanhoiksi käyneitä vaatteitakaan. Nostalgia ja sentimentaalisuus voittaa logiikan.

Siinä sitä oli insinöörin logiikkaa. Mitä tuohon olisi voinut vastaan väittää? Jäi harmittamaan, etten mitään nerokasta keksinyt.

Myöhemmin illalla Tarmon mentyä kaivoin hyllystä ainoan omistamani logiikan oppikirjan. Netistä löytyi tiivistetty ohjetaulu väittelyyn.Yhden aiheeseen paneutuvav runon sentään muistin (Eeva-Liisa Manner: Kromaattiset tasot / Fahrenheit 121). Runous taas kerran laajensi ymmärrystä parhaiten - vaikkapa nykyisestä maailmanmenosta.

Tämä von Wrightin kirja taitaa olla yksi niistä, jota en ole koskaan lukenut loppuun. Ehkä joskus luen mutta en nyt. Tähän uppoaa huppeluksiin. Mutta pois en heitä.

Oppisikohan Havukka-ahon ajattelijasta mitään tähän tarpeeseen? Tai Pekka Puupään seikkailuista – niitäkin tuossa olisi kahdeksan albumia tyrkyllä täynnä maalaisjärkeä.

 

Enpä tätäkään tiennyt

Kun lukee, viisastuu.

Näin väitetään. Varmimmin viisastuu, kun lukee kirjoja. Somen kanssa pitää olla epäluuloinen, sillä siellä piileskelee kaikenlaisia trolleja ja nimimerkkejä, jotka ovat hyviä hämäämään. Varo siis blogeja.

Niinpä minä tietysti luen kirjoja ja somea vaan vähän vilkaisen, tosin usein.

Enimmäkseen luen fiktiota ja niiden taustalla olevaa tietokirjallisuutta, kuten elämäkertoja, tutkimuksia ja esseitä. Se on tutua ja turvallista, sitä alaa opiskelin nuorena ja siitä olen leipäni ansainnut.

Olen kuitenkin yrittänyt pienimuotoisesti lukea myös sellaista, mikä ei ole ollenkaan tuttua. Vuosikaudet olen ihan itseni kiusalla lukenut musiikin tietosanakirjaa. Lukeminen ei ole edennyt nopeasti, hyvä jos sivun viikossa. Aina kun löydän kirjasta jotain mielenkiintoista, yritän jostain löytää kuunneltavaksi kyseisen teoksen. Aika usein olen löytänytkin.

Vuosien varrella olen tällä tavalla tullut kuunnelleeksi melkoisen määrän säveltaideteoksia, Nyt kuitenkin loppu lähestyy. Viisiosaisen kirjasarjan viimeiset sivut ovat menossa.

Kyllä siinä on viisastunut. Aika outojakin juttuja sieltä on löytynyt, kuten tämä viidennen osan sivulla 680 oleva turkkilaisen tutkijan partateoria.

Pisti tämä vähän miettimään. Minä tunnen henkilökohtaisesti kaksi säveltäjää ja kolmannen blogin välityksellä. Kuinka ollakaan, kaikilla kolmella on parta! Päteekö siis turkkilainen sadan vuoden takainen teoria sittenkin vielä nykyisinkin?

-       -

Mutta on sitä opittavaa tutummillakin tieteenaloilla. Vanha kunnianarvoisa tieteellisen kirjallisuuden tyyssija Suomalaisen Kirjallisuuden Seura  (SKS) julkaisi 1948 teoksen Vanhat merkkipäivät. Sieltä seuraava näyte. Enpä tätäkään tiennyt.

 

 

Huojuvaa

Lukion päättötodistukseni huonoin arvosana on kuutonen. Se tuli algebrasta (lyhyt oppimäärä, hyvin lyhyt). Geometriasta tuli sentään kahdeksikko.

Kuutonenkin on sentään kelpo arvosana, kun vertaa sitä alaluokkien todistuksen arvosanaan oppiaineessa nimeltä laulu. Arvosana on viiva. Se annettiin oppilaille, joille nelonen olisi ollut liikaa. Oppilaille, joilta yksinlaulu luokan edessä laulukokeessa ei sujunut ollenkaan. Siitä jäi pysyvä trauma.

Ja kuinkas sitten kävikään.

Aikuisena lähimpään ystäväpiirini kuuluu melkoinen määrä matemaatikkoja ja musiikki-ihmisiä aivan alan huipulta. Yliopistosta, Sibelius-Akatemiasta. Aika outoa.

Nyt yksi matemaatikko taas kerran näytti minulle arvoituksen, joka jotenkin liittyy matematiikkaan ja lauluun. Sitä olen vetäytynyt yksinäisyyteen tarkastelemaan humanistin epäloogisella katseella.

Kysymys kuului: Jos pistät kaljatuoppeja tälle pöydälle, kutsut kavereita mukaan, nojaatte kyynärpäät pöytään ja kajautatte juomalauluja, kuinka käy?

Tutkimukseni alustava tulos. Kansilevy pitää korkeutensa eikä kippaa tavaroita syliin. Mutta eiköhän tuo pöydän kansi hieman huoju sivusuuntiin. Ja muut laulavat, minä vain höplöttelen ääneti huuliani.

Parviäly hoi! Olenko ihan laulukuorossa?

Miten kakku viipaloidaan?

Prometheus-leirin loppujuhlassa kerran kauan sitten emäntä kantoi keittiöstä hienon täytekakun ja vei sen opettajien pöytään. Sitten hän palasi keittiöön ja toi kohta seuraavan tarjottimen, joka oli täynnä korppuja. Se meni oppilaiden pöytään. Ja sama uudestaan monta kertaa, kaikkiin oppilaiden pöytiin.

Kukaan ei sanonut mitään. Mutta pidätelty tyrmistys oli ilmeinen. Opettajien pöydässä sen sijaan käytiin iloisesti kakun kimppuun. Kaikki näytti olevan niin kuin pitikin.

*  *  *

Miten tasapuolinen jako tehdään? Miten kakku jaetaan oikeudenmukaisesti? Siinä on se ikuinen kysymys, johon monet viisaat filosofit ovat hakeneet vastausta. Teorioita on, maailmanmittaiset käytännön sovellukset vain puuttuvat.

Lukion elämänkatsomustiedon kursseilla tämä on yksi keskeisistä aihepiireistä.

Pienessä mittakaavassa kelvollinen ohje menee näin. Yksi leikkaa kakun niin moneen osaan kuin pöydässä on istujia. Sitten kaikki ottavat viipaleen. Leikkaaja itse saa sen viipaleen, joka jää jäljelle, kun kaikki muut ovat ottaneet omansa.

Entä jos asiaan liittyy eriarvoisuusnäkökohtia? Tasanko pitää aina kaiken mennä? Ehkä joku voisi saada vähän (paljon?) suuremman palan, jos hän on ahkerampi kuin muut? Entä laiskat lurjukset - eikö kanttipala riittäisi?

Jo vanhat tarut osasivat havainnollistaa ongelmaa. Tuttu tarina Aisopokselta sanoittaa sen näin: (monet muutkin ovat kirjoittaneet samasta aiheesta, mm. La Fontaine)  Suomeksi sen runoili Uuno Kailas.

                                                           (Aisopos)

 

Entä ne Prometheus-leirin kakku ja korput?

Tilanne korjaantui ilman protesteja ja vallankumousta hetken kuluttua. Täytekakkuja löytyi yllättäen lisää.

Eipä tarvinnut teorian kautta selvittää, mistä epäoikeudenmukaisuuden kokemus syntyy. Eikä tarvinnut teorian kautta selvittää, miten ongelman voi halutessaan korjata.

Mutta äskettäin koetulle jatkokysymykselle on tässä hyvä paikka. Miten jaetaan oikeudenmukaisesti joulukalkkuna? Siitä kun ei saa tasakokoisia paloja millään eivätkä eri kohdista leikatut palat ole yhtä herkullisia? Lopputulos ei ole tasa-arvoinen, vaikka kuinka tarkasti mittaisi.

 

 

Itsetunnossa puutteita?

                                         (Andre Dargelas -1860)
 

-Tytöille olisi hyväksi käydä tyttökoulua, pojille yhteiskoulua.

Kuuntelin vierestä, kun kaksi viisasta rouvaa keskusteli kahvihuoneessa. Perusteluna mainittiin joitakin tuttuja naisia, jotka olivat käyneet tyttökoulun ja joilla oli poikkeuksellisen hyvin kehittynyt itsetunto. Ei ollut koulussa tarvinnut vetäytyä hiljaiseksi poikien dominoinnin tieltä.

Pojille taas yhteiskoulu olisi hyväksi, jotta ajatteluun tulisi edes pikkuisen pehmeämpiä vaikutteita pätemisen, kilpailun, urheilun ja muun kukkoilun rinnalle.

En oikein osannut sanoa mitään keskusteluun. Tunsin kuitenkin, että tässä näkemyksessä taitaa olla pikkuisen perää. Mutta ei ihan kokonaan perää. Ongelmiakin siinä on, luulen.

Tyttökouluista en osaa sanoa, vaikka kouluaikojeni Jyväskylässä tunsin aika monta Tipulan oppilasta. Sain kuitenkin käsityksen, ettei itsetunto-ongelma sielläkään vieras ole. Tyttöjen keskinäiset lojaalisuusmuutokset paras ystävä -suhteissa eivät taida olla itsetunnolle helppoja.

Sattuneesta syystä tunnen paremmin poikien puolen. Tunnistan kyllä dominoinnin ja erilaatuiset kukkoilut. Mutta se koskee vain osaa porukasta. Sielläkin on dominoinnin tieltä vetäytyjät, joilla on pehmeämmät vaikutteet jo valmiina mutta itsetunnossa puutteita.

Urheilijat pärjäävät tappelussa ja menestyvät tyttöjen pyydystämisessä. Kukkoilijat tulevat tästä joukosta, osittain myös muussa elämässä menestyjät, vaikka koulumenestys ei aina olekaan kehuttavaa.

Kirjailija Riku Korhonen on esseessään kuvannut onnistuneesti koulukokemuksiaan tästä näkökulmasta (Image 10 / 2018). Myös J.D. Salingerin päähenkilö romaanissa Sieppari ruispellossa tuskailee saman asian kanssa.