Kestääkö kantti?

 

Tuli kutsu. Kysymys kuului, lähtisimmekö pienellä porukalla vanhaa kaveria katsomaan.

Kaveri oli joskus kauan sitten ihan oikeasti kaveri, mutta sitten alkoi mennä vinoon. Viina vei miestä liikaa. Nyt on maksa sökö ja muutama kuukausi jäljellä. - Fiksu kaveri nuorena, opinnoissaan terävä mutta kännissä pahapäinen.

Elämä olisi voinut mennä toisinkin, mutta sivusta katsoen näytti, että hänellä tuli kroonisesti käännyttyä väärään suuntaan joka risteyksessä.

Kaveriporukka alkoi hylkiä. Joskus mietittiin, voisiko jotain apua tarjota. Tarjoamatta jäi. Jotenkin vaan näytti, että apu on tekemätön paikka. Lähtökohtakin tiedettiin huonoksi, sillä perhetaustassa oli sama ongelma. Perintönä elämäntaakka.

Toisilla vaan menee huonosti – aika monilla. Ei osu siihen mihin haluaisi tähdätä.

Nyt sitten me jälkeenjäävät mietimme eniten itseämme. Kestääkö kantti mennä jättämään jäähyväisiä, kun on näin kompleksinen tausta? Miten sellaisessa tilanteessa toimitaan? Viedäänkö kukkia, muistellaanko mukavia, toivotellaanko jotakin? Hurskaiden puhujiksi meistä ei ole. Miten sieltä lopuksi lähdetään? Mitä sanotaan viimeiseksi? Vilkutetaanko lähtiäisiksi, luvataanko pitää yhteyksiä?

¤   ¤   ¤

Sitten loppukevennys. Olen tullut lopultakin ymmärtämään menestyksen mekanismin. Pahaa mieltä ei pidä jättää päällimmäiseksi vaan pitää osoittaa kollektiivista yhteisyyttä ja myötätuntoa. Näin neuvoi joku henkistynyt, olikohan se P. Coelho. Niinpä kokosin todisteita siitä, että eihän meillä muillakaan hyvin mene, kun emme mitään osaa.

 

Poikkeavaa käytöstä

Kävin tutkimuksessa. Jo ala-aulassa luulin tulleeni väärään paikkaan, sillä portaikossa oli Muumien kuvia. Ei kai sellaisia kuulu olla vakavasti otettavassa paikassa?

Muumit aiheuttivat minussa poikkeavaa käytöstä. Normaalisti ajaisin hissillä, kun tarkoitus on mennä korkeuksiin, tässä tapauksessa neljänteen kerrokseen. Nyt kuitenkin lähdin Muumien houkuttelemana kiipeämään portaita. Kuvissa myös Muumit kiipeävät portaita – suorastaan juoksevat riemullisen hyväkuntoisen näköisinä.

Minä en juossut. En tuntenut itseäni riemullisen hyväkuntoiseksi, sillä aamukahvin juominen oli tutkimuksen ohjeissa kielletty. Myös kovaa rasitusta oli käsketty välttämään, ja sehän on minulle luontaista ilman ohjeitakin. Pysähtelin siis vähän väliä katsomaan kuvia. En ollut näitä ennen nähnyt.

Tutkimuksessa piti puhaltaa putkeen. Välillä hiljaa, välillä lujaa ja välillä aivan hirveästi, niin kuin Iso Paha Susi puhalsi ja puhkui pienten porsaiden mökkejä nurin. Tutkija katsoi tietokoneen ruudulta, miten meni. Joidenkin puhallusten jälkeen hän sanoi: ”Loistavaa”.  – Harvoin minua on niin kehuttu! Tunsin itseni mestaripuhaltajaksi. Lähtiessä kiitin ja sanoin, että tämä oli hauskaa. (Siinä kyllä liioittelin). Tutkija vaikutti sanoistani sekä ilahtuneelta että hölmistyneeltä.

Alaspäinkään en ajanut hissillä. Pysähtelin portaissa ja katselin tarkemmin.  Kotona join tupla-annoksen aamukahvia, vaikka olikin myöhäinen iltapäivä. Etsin netistä tietoa Tove Janssonin seinämaalauksista. Kävi ilmi, että nämä ovat kopioita Auroran sairaalaan 1950-luvulla maalatuista kuvista.

 

Enää neljä vuotta ?

                                                        (Texas Sand Castle Contest Winner)