Miten mielelläni

HS kertoi sunnuntaina (30.10.22), että runoilija-kääntäjä Anselm Hollosta on ilmestynyt elämäkerta (Kai Ekholm: Anselm Hollo - Beatnik planeettamatkalla. Anselm Hollon elämä ja runot / Rosebud 2022). Kai Ekholm on korkeasta virasta vapauduttuaan saanut paljon kiinnostavaa aikaan, viimeksi Jörn Donner - kuinka te kehtaatte.

Hollo oli suomalaiseksi outo maailmankansalainen ja kielinero. Suomi oli vasta hänen kolmas kielensä, edellä olivat saksa ja ruotsi. Seuraavaksi tuli englanti, josta tuli hänen varsinainen työkielensä. Kielitaito tuli sukuperintönä. Isä J. A. Hollo suomensi maailmankirjallisuuden klassikkoja, sellaisia kuin Cervantes, Goethe, Tolstoi, Dostojevski, Voltaire. Hänellä oli sujuvassa hallinnassa 14 kieltä.

HS:n jutussa Hollon keskeiseksi työksi mainittiin suomalaisen kirjallisuuden englannintaminen, Saarikosket, Haavikot ja muut. Suomen kielelle hän on tuonut erityisesti 60-luvun alakulttuurien tuotteita beatnikkeja, rock-sanoituksia ja sen sellaista. Nimeltä mainitaan kolme kirjaa. Kaivoin ne heti hyllystäni tähän kuvaan (Ginsbergin kirja kulunut paljossa käytössä lähes kelvottomaksi - kannen nimikin repeytynyt ja paranneltu kynällä!)

Ensikohtaamiseni Anselm Hollon kanssa muistan. Se tapahtui lukiossa, kun meillä oli vuoden verran englannin tunneilla nuori sijainen. Ulla-opettaja oli aikakauteen sopivalla tavalla moderni jo ulkomuodoltaan: minihame ja monensorttista hippihörhelöä. Opetukseen hän toi aivan ennennäkemätöntä aineistoa. Tunnille ilmestyi käsittelyyn tuo kuvassa näkyvä John Lennonin Hispanialainen jakovainaa suomeksi ja englanniksi (A Spaniard in the Works - 1965).

Sepä teki vaikutuksen! Kirja on Lennonin ns. nonsense-tyyliä, joka myöhemmin löysi huippunsa monissa lauluteksteissä, erityisesti Magical Mystery Tour -LP:llä. Kirja on täynnä lennonmaista kielipeliä tahallisine kielivirheineen. Suomentamisessa Hollo on joutunut pistämään omiaan.

Erityistarkasteluun tunnilla valittiin "satu" nimeltä Rumikki ja noin seitsemän hääpiötä (Snore Wife and some Several Dwarts).

Jo "hääpiöiden" nimet olivat kielellisesti kiinnostavia:

1.  Unikäki  -  Sleezy

2.  Rujo  -  Grumpty

3.  Kikkelä  -  Sneeky

4.  Koira  -  Dog

5.  Virne  -  Smirkey

6.  Liisa?  -  Alice?

7.  Ylermi  -  Derick

8.  Valionbaari  -  Wimpey

Erityinen keskustelu syntyi, mikä kummallinen neronleimaus tämä kahdeksannen hääpiön suomenkielinen nimi on. Ratkaisun keksiminen vaati vähän paikallisolojen tuntemista molempien maiden pääkaupungeissa. Tästä oivalluksesta lukija ymmärtää, mitä tarkoittaa käännöstermi lokalisointi eli paikallistaminen.

Tähän yhteyteen kuului tietysti katsoa kääpiöiden nimet Grimm-veljesten satuun pohjautuvassa Disney-elokuvassa (1937). Ruotsinkieliset nimet lisään tähän siltä pohjalta, että olen Tukholman-vuosinani ollut paljon tekemisissä tämän elokuvan kanssa.

1.  Viisas  -  Kloker  -  Doc

2.  Vilkas -  Toker  -  Dopey

3.  Lystikäs  -  Glader  -  Happy

4.  Nuhanenä  -  Prosit  -  Sneezy

5.  Unelias  -  Trötter  -  Sleepy

6.  Ujo  -  Blyger  -  Bashful

7.  Jörö  -  Butter  -  Grumpy

Lopuksi rohkenen vielä suositella kuuntelemaan Anselm Hollon omaa lyriikkaa laulettuna parhaaseen 60-lukulaiseen tyyliin Otavan kirjalliselta äänilevyltä nimeltä Viisumi keväästä syksyyn. Laulun nimi on sama kuin tämän kirjoituksen otsikko. Minun 55 vuotta vanha LP-levyni osoittaa jo kulumisen merkkejä. Onneksi löytyy näitä uusia kanavia tärkeän musiikin kuunteluun    (click)

 

 

 

 

Vanha kapinallinen

Ostin purukumipaketin.

Tarkoitus oli puhaltaa iso kupla naaman eteen, ottaa siitä selfie ja pistää se tähän profiilikuvaksi. Se antaisi kirjoittajasta villin ja vapaan vaikutelman. Tämä nykyinen on vähän pölyttyneen pedagoginen.

Mutta ei siitä mitään kuplaa saanut puhalletuksi. Täyttä huijausta nämä nykyiset purukumit. Ennen tämäkin oli paremmin. Iso kupla pullistui, kunnes poksahti, ja riekaleet tarttuivat nenänpäähän. Myös viiksiin, jos sellaiset oli.

Idea tällaiseen kapinalliseen tekoon tuli, kun kesällä selailin alan arvostetuinta oppikirjaa (J. D. Salinger: The Catcher in the Rye - 1951, suom. Pentti Saarikoski 1961). Aikoinaan kirja teki lähtemättömän vaikutuksen, kun se lukiossa kuului äidinkielen opetusohjelmaan. Sittemmin vaikutus on harmillisesti päässyt laimentumaan. Ei pitäisi!

 

Salinger oli omalaatuinen tyyppi. Hän erakoitui jokseenkin täydellisesti. Tähän on arveltu syyksi onnettomasti päättynyttä romanssia. Salinger rakastui tulisesti nobelkirjailija (1936) Eugene O´Neillin kauniiseen tyttäreen, Oonaan. Salinger tuli kuitenkin hylätyksi, kun Oonalle ilmestyi kilpakosija.

On siinä varmaan ollut nobelkirjailijallakin miettimistä, kun 18-vuotiaalle tyttärelle ilmestyi kosijaksi nuorten naisten erikoismieheksi mainittu yli viisikymppinen herra. Vävypoika oli appiukonsa kanssa samanikäinen, kuuluisa toki hänkin. Nimi oli Charles Chaplin.

Ei Salinger siis aivan mitättömälle tyypille kilpkosintaa hävinnyt. Mutta koville häviö tiettävästi otti. Löysi hän toki uusia vaimoja, kolmekin kappaletta, mutta niistä ei löytynyt kestävämpää onnea. Myöhempi kirjallinen tuotanto jäi niukaksi.

Mutta Sieppari oli valtava menestys kaikkialla. Se loi uudenlaisen nuorisokulttuurin, sen, joka minuunkin osui 1960-luvun Jyväskylässä. Kirjan päähenkilö Holden Caulfield on perin juurin ristiriitainen teinipoika. Hän on juuri saanut potkut koulusta, koska oli tullut hylätyksi kaikissa muissa aineissa paitsi äidinkielessä.

Romaani toi uudenlaisen kielen kirjallisuuteen - siinä on ylen määrin sellaisia sanoja kuin goddam tai fuck. Holden ei siedä falskiutta mutta on itse valmis tilaisuuden tullen valehtelemaan vaikka mitä. Siis hellyttävä ja sympaattinen kyynikko ja skeptikko, teinipoika parhaimmillaan kertomassa itse omista kuvioistaan minä-muodossa. Näytteissä romaanin alku ja loppu.

Purukumikuvan puuttuessa kuvituskuvana Sieppari kaurapellossa, variksenpelättimenä.

 

 

Rehellisyyden aika

Syksyinen päiväkävely Hietaniemen hautausmaalla. Tuttu paikka, vuosikymmenien kävelyretkien kohde. Löydän tutut haudat ilman karttaakin - kelpaisin melkein oppaaksi. Monta vierasta ja tuttua olen siellä vuosien mittaan kierrättänytkin.

Jotenkin oudosti ja vastoin oletuksia hautausmaakävely rauhoittaa. On hienoa, että tuollainen iso rauhoittumiskeidas on onnistuttu säilyttämään aivan Helsingin ydinkeskustan lähellä. Asemalta sinne kävelee varttitunnissa, jos tietää reitin. Outoa, ettei mikään bisnesjoukkue ole onnistunut kaavoittamaan hienoa rantatonttia hyötykäyttöön ja rakentamaan sinne vaikkapa jäähallin tai ostoskeskuksen.

Minun kulkureittini hakeutuu taiteilijoiden haudoille. Yksi pysähdyspaikoista on Eino Leinon hauta. Siinä on tauluun kirjoitettu runoilijan omat säkeet.

 

Toisenlaisiakin hautasäkeitä kirjallisuus tuntee. Amerikkalainen Edgar Lee Masters kirjoitti 1915 omalaatuisen kokoelman eräänlaisia epitafeja, lyhyitä vapaamittaisia hautakivikirjoituksia. Niistä muodostuu kuva Spoon River -nimisen kuvitteellisen kaupungin elämästä.

Antologian yli 200 nimeltä mainittua henkilöä kertovat lyhyen yhteenvedon oman elämänsä vaiheista. Kirjoitus paljastaa usein jotain sellaista, mikä on aikanaan hienotunteisuussyistä jäänyt sanomatta. Rehellisyyden aika on tullut vasta haudan suojasta.

Tämän kirjan tarjoaman virikkeen valossa Hietaniemen hautausmaalla vaeltaja tulee miettineeksi, olisiko nurmen alla nukkujillakin ollut jotain tärkeää sanottavaa.