Uhkarohkea, utelias

Piti välttämättä lähteä käymään Kannelmäen ostoshelvetissä. Sinne pääsee bussilla nro 40.

Bussilla ajaminen voi näinä pandemian päivinä olla riskialtista. Kävelin hotelli Hesperian edessä olevalle pysäkille (sillä hotellilla on jo pitkään ollut uusi nimi, jokin vaikeasti muistettava vieraskielinen. Siksi kaikki kelpo helsinkiläiset käyttävät siitä vanhaa kunnon nimeä, samoin siinä vieressä sijaitsevasta toisesta hotellista.)

Pysäkillä odotellessa mietin, etten nouse bussiin, jos se on ruuhkaisen täynnä. Odotan seuraavaa, niitä kulkee suunnilleen viiden minuutin välein. Jos sekin on täynnä, menen taksilla.

Perällä oli täyttä mutta etuosassa ei.  Helsingin paikallisliikenteen busseissa on viime vuosina tapahtunut yllättävä käyttäytymiskulttuurin muutos, vähän kuin paradigman muutos. Busseissa perinteisesti voimassa ollut vaitiolovelvollisuus on löystynyt, kun on tullut maahanmuuttajakuskeja ja -matkustajia. Kuuluu iloista puheen pulputusta ja naurua. Kuski jopa tervehtii matkustajia.

Ei siis ihme, että osa matkustajista on ahdistunut tällaisesta perinteen lokaan saattamisesta ja tehnyt asiasta poliittisia johtopäätöksiä.

Menneiden vuosikymmenten maalaisbusseissa oli kyllä toisin - niissä vasta olikin tunnelmaa. Muistan kun 60-luvulla matkustin usein Multialta Petäjäveden kautta Jyväskylään. Puhetta riitti, väliin laulun hoilotustakin. Eväitä syötiin, pullo kiersi ja tupakat peräpenkeillä kärysivät. Kaikki sivukylät kierrettiin ja kun lopulta perille päästiin, taidettiin kuskille joukolla aplodit antaa. 

                                (Kuva elokuvasta Roy Andersson, Kohti ääretöntä / Om det oändliga 2019)
 

No, perille Kannelmäkeen päästiin, ilman aplodeja sentään. Aika väljää oli marketissakin. Hoidin asiani. Ennen paluumatkaa keksin impulssiostoksen. Kävin kirjakaupassa ostamassa Heidi Köngäksen Siivet kantapäissä.

Minustapa on vastuuton kuluttaja tullut, sillä heti perään sain toisen impulssin. Täältä saa harvinaisempia kahvilaatuja.

Nyt minulla on kotona kolmea sorttia pienpaahtimoiden tuotteita. Olen jotenkin kummallisen utelias kokeilemaan tuntemattomia sekoituksia. Kaikki eivät niistä pidä. Kun taannoin tarjosin alakerran insinööri Tarmo Y:lle yhtä uutuustuotetta, hän epäili, että olen sekoittanut hänen kuppiinsa Kodin putkimiestä.

Nyt on taas viikon verran pientä jännitystä, olenko reissulla osunut virukseen. Tuskinpa, maski oli naamalla ja lähikontaktissa en ollut hetkeäkään.

 

Toivoton tapaus

Neiti B. soitti. Entinen sihteerini on siis palannut. Hän on ollut puoli vuotta kaukomailla opiskelemassa.

Entinen tehokkuus ja optimismi on tallella. Kaikki kääntyy kohta hyväksi. Kyllä, perinteistä pikkuvappua pääsemme kahden vuoden tauon jälkeen taas viettämään. Lähtisinkö joku päivä hampurilaiselle hänen kanssaan? Kesällä pääsen taas hänen moottoripyöränsä kyytiin.

Entä mitä minulle kuuluu?

Ei paljon mitään. Nuokkuvaa hiljaiseloa parempia aikoja odotellessa. Ei minuunkaan ole tauti iskenyt. Mitään erityisempää ei ole tekeillä, ei edes tilattua kirjoitusprojektia. Lueskelen, katselen elokuvia ja sarjafilmejä, notkun somessa. Ikkunasta ulos katselua, kävelyretkiä puistoissa ja rannoilla. Mitäpä sitä eläkeläinen muuta.

                                          (Kuva:  Fred Gardner - 1932)

Sitten se taas tulli. Nuhtelu. Niin kuin aina.

Kyllä pitäisi. Ei hyvä. Ei riitä. Pitäisi mennä, tulla, touhuta, käydä, viedä, tuoda, hakea, poiketa, lähteä. Ja varsinkin osallistua. Vierivä kivi ei sammaloidu.

Kerrankin hoksasin terävän repliikin: Mitä vikaa sammaleessa? Mitä vikaa sammaleisessa kivessä?

Siihen hän ei keksinyt muuta kuin "Toivoton tapaus".

Ilkeys on ilomme

Tapasin loppukesällä sattumalta loviisalaisessa marketissa tuttavan menneiltä ajoilta. En olisi tuntenut mutta hän tunsi. Ensin ajattelin taas kerran, miten on mahdollista, että kaikki muut vanhenevat mutta minä en.

Työn kautta aikoinaan hieman tutuksi tullut, ei sen enempää. Nuorempana jonkin sortin taidemaalari, sen muistin. Ensin kysäisin kepeän jutustelun sävyssä, että sinultako kasvomaskit loppuneet, haluatko, minulla on ylimääräisiä.

Ei tullut kepeää jutustelua, tuli saarna.

                                              (Kuva: Marc Chagall)

Henkimaailmaa, propagandaa, eliitin keksimää huijausta, enkeleitä. Ei ole mitään koronaa, ei tarvita maskeja, ei rokotuksia. Pitkän monologin sain kuulla siinä marketin kalatiskin ääressä. Jotain pientä yritin vängätä vastaan, mutta tajusin heti, että se on hyödytöntä. Varma tieto oli hänellä hallinnassa

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu, miten rokotekriittinen olisi viisasta kohdata. Riidan aikaansaaminen ei ole hyödyllistä, pitäisi löytää sävy, joka vaikuttaa muutoksen suuntaan. Pilkkaaminen ja tyhmäksi leimaaminen ei johda parempaan.

Mistä ihmisen "tiedon" varmuus tulee?

Auktoriteeteilta varmaankin. Onhan minulla itsellänikin varma "tieto", että rokotukset kannattaa ottaa, vaikka oikeasti en ymmärrä virusopista mitään. Olen vain katsonut, että tiede on tässä ainoa auktoriteetti antamaan oikeat tiedot, ei mikään uskonto, aate tai guru.

Tiedostan kyllä, että tavallinen ihminen on heikoilla erilaisten aatteiden ja vaikuttajien ristipaineessa. Ei minulla itsellänikään ollut mutkaton tie nuorena niiden seassa.

Ikä antaa armollisuutta, näin väitetään. Pitäisikö uskoa. Nuorena rupesin helpommin vänkäämään näkemyksistä - olin kai aika hyvä siinä. Nyt marketissa en ruvennut, vaikka luulen, että olisin edelleen aika hyvä. Mihinkäpä se poleeminen ilkeys miehestä katoaisi, jos tarvetta tulee. Ilkeys on ilomme, ainakin joskus. Myönnän.

Mutta kyllä kovin pelottava aatesotku ympärillämme velloo ja kasvaa ja hakee valtaan pääsyä - ihan eräiden suurvaltajohtajienkin ohjaamana. Kaltaiseni pessimisti aavistelee, että tässä käy vielä huonosti - enkä tällä tarkoita nyt pelkkää pandemian torjuntaa. Niin kuin vanha kunnon Bertolt Brecht sanoi: "Hyvä propagandisti tekee kaatopaikastakin retkeilykohteen."