Vastahakoinen

 

Soitin puhelun. Olin varautunut pitkään ja inspiroivaan keskusteluun niin kuin aina ennen. Sellaiseen herkkurupatteluväittelyyn, jota jälkeenpäin pitkään mielihyvällä tutkistelee sydämessänsä niin kuin muinainen Maria kedolla kulkeneiden paimenten puheita.

Oikeasti oli tarkoitus tavata nokikkain näinä päivinä viinilasin inspiroimana, sekin niin kuin aina ennen. Tunnetusta syystä tämä jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Puhelun piti olla kohtuullinen korvike vaaralliseksi käyneelle riskiryhmäläisten kontaktille.

Jo kesällä kiinnitin huomiota, että keskustelu ei ollut oikein entisessä lennossaan. Nyt ei senkään vertaa. Tuntui kuin yrittäisi seurustella vastahakoisen teinin kanssa, jolta puuttuu halu sanoa mitään. Ei se ylimielisyyttä ollut, ei vaan löytynyt mitään säihkyvää sanottavaa. Sellaista vaan yleistä mitäs-sulle-kuuluu-no-ei-tässä-mitään-ihmeempää -lörpöttelyä.

                                                (Kuva: John Dycstra)
Puhelu jäi lyhyeksi. Toivoteltiin toisillemme kaikenlaista ja sovittiin, että pidetään yhteyttä.

Tutkisteltavaa sydämeen silti jäi.

Mitä ihmiselle on tapahtumassa?

Hieman originelli yksineläjä, viisas ja lukenut tohtorismies. Taiteiden tuntija, vakaumuksellinen humanisti. Ei vielä ikäloppukaan, ei päihdeongelmainen - vaikka välillä saattaa mennä vähän hupsutteluksikin, mielialavaihtelut kyllä suuria mutta kärttyiset jaksot lyhytkestoisia. Kovin lähelle ei kukaan pääse. Joskus joku nainen on päässyt, mutta ei niistä kovin pitkäkestoisia ole tullut.

Ja nyt jotenkin outo lama päällä. Aika on tietysti huono ja kontaktit kiellossa. Mutta tämä on aina ollut yksinviihtyjä tutkimustensa ja taiteensa kanssa. Aina hänet on kuitenkin saatu hätyyteltyä liikkeelle kaveritapaamisiin.

Puhelusta jäi paha olo. Miten tähän pitäisi suhtautua? Jotain pitäisi saada liikahtamaan.

 

Nostalgian kaipuu

Helsingin Sanomien välissä tuli tänään (su 20.12.21) Aku Ankka -lehti. Sen kerrottiin olevan joululahja lehden tilaajille.

En muista ikiaikoihin törmänneeni uusiin Akkareihin - tuskinpa kertaakaan tällä vuosituhannella. Lapsena olen kyllä lukenut. Olen sitä sukupolvea, joka niitä luki. Aikuisena olen lukenut Carl Barks -kokoelmia ja muita klassikkouusintoja menneiltä vuosikymmeniltä. Kuvassa nippu kirjahyllystäni. Lisää löytyy kesäkodistani.

Niinpä uteliaisuus pisti lukemaan uutuuden heti, ennen sanomalehteä. Ei se ihan kokonaan uusi ollut, sillä aloituksena oli Barks-klassikko vuodelta 1959. Muut olivat uusia - eivätkä ihan huonoja nekään. Kokonaisuus oli parempi kuin arvasinkaan.

Mielikuvani Barksin aikakauden jälkeisistä lehdistä on aika epäilevä. Jossain vaiheessa 90-luvulla tutustuin uuden mestariksi luokitellun Don Rosan tuotantoon mutta en innostunut. Muiden piirtäjien tuotanto näytti vielä vaatimattomammalta. Oikea henki puuttui. Klassikot ovat ylittämättömiä. Tässäkin lajissa.

Suhtautumiseni Disney-kulttuuriin on aika kompleksinen. Maailmankuva on mitä on, täyttä americanoa. Toisaalta lehti ja klassikkoelokuvat ovat mitä suurimmassa määrin sukupolvikokemus. Niiden mukana kasvettiin lapsesta aikuiseksi.

Ja sitten on vielä Aku Ankan suomen kieli.

Siihen on satsattu Suomessa paljon, ja se on huomattu. Vuonna 2001 Helsingin yliopiston suomen kielen laitos (minun opiskeluvuosieni kotipesä) palkitsi Aku Ankan toimituksen lehden luovasta ja persoonallisesta kielenkäytöstä. Tiedän, että palkinnosta päättäminen ei ollut ihan helppo juttu. Amerikkalaistaustainen sarjakuvalehti oli aika epäsovinnainen kohde suomenkielisen akatemialaitoksen palkinnolle. Mutta myönnän minäkin, palkinto osui kohdalleen. - Myöhemmin myös Suomen Mensa on palkinnut lehden "älykkäästä kielenkäytöstä".

Kovin epäpyhä yhdistelmä: lapsille tarjotaan samassa paketissa heppoista kaupallista amerikkalaista viihdettä tasokkaalla suomen kielellä.

Hesarin joululahjassakin oli kaupallinen juoni. Lehden olisi nyt saanut tilata erikoishintaan. Tähän koukkun en tartu. Pysyttelen siellä Barks-tuotannossa. Kunhan Saision uutuuskirjalta ehdin, taidan lukaista nämä hyllyni aarteet. Nostalgiassa on säteilyä.

Olen tästä aiheesta kirjoittanut ennenkin. Kerran löytyi jopa Roope-kaiman rahasäiliö Töölöntorilta. Nämä kirjoitukset löytyvät, kun klikkaat tästä vierestä oikealta puolelta alempaa otsikon "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" alta kohtaa Disney (12).

 

 

 

Ratkaisevaa on näkökulma

Tove Janssonin kirjoja pitäisi lukea useammin.

Erityisen hyödyllistä Muumien lukeminen olisi tärkeilyyn ja itsetehostukseen taipuvaisille setämiehille, siis sellaisille kuin minä ja muutama muu. Saisimme lempeää tukea taipumuksellemme. Saisimme rohkeutta olla itsemme näköisiä.

Laiskuus, mukavuudenhalu, epäkäytännöllisyys...  Ominaisuuksia, joita kuuluisi piilotella. Mutta eiväthän Muumitkaan piilottele.

"Näyttää paljon siistimmältä,
kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti."

Jo koulussa opimme periaatteen. Velvollisuudet ensin. Tehtävät pitää aloittaa vaikeimmasta. Ensin pitää syödä kaikki perunat, vasta sitten saa kastiketta. Ensin työ, sitten lepo.

Muumifilosofiassa järjestys on toisenlainen.

"Muumitalossa oli aamiaiseksi pannukakku,  suuri, keltainen pannukakku vaapukkahillon kera.  Sitä paitsi oli eilistä puuroa, mutta koska kukaan ei sitä halunnut, se päätettiin säästää huomiseksi."

Kuten reaalimaailmassa, Muumeillakin voi joissakin yksityiskohdissa olla pientä pulmaa naisväen ja miesten välillä. Hieman epäselväksi jää, kumpi lopuksi jää voimaan.

"Äiti oli sanonut, ettei hän uskonut huonon elämän olevan edes hauskaa,
mutta isä ei ollut siitä niinkään varma."

Epäkäytännöllisyys voi kyllä olla harmillista, mutta kaikkeen tottuu iän myötä.  Ratkaisu löytyy usein kyvystä delegoida vaikeat työt taitavammille ja ahkerammille. Muistathan lopuksi kehua, että sinähän taitava olet. Siitä jää vaivan palkaksi hyvä mieli.

Kaiken voi nähdä toisin. Ratkaisevaa on näkökulma. Sen kun oppisi!