Nähdä nurkan taakse

Ruotsalaisen Leif G. W. Perssonin rikosromaaneissa poliisipäällikkö Lars Martin Johansson mainitsee usein yhden ominaisuuden, joka tekee poliisista hyvän. Hyvä poliisi "näkee nurkan taakse".

Sitä minäkin alkukesästä yritin, vaikka en poliisi olekaan. Arvelin näkeväni nurkan takana sellaisen syksyn, jolloin koronatilanne estää taas isojen yleisötilaisuuksien järjestämisen. Olihan keväälläkin kielto, että kymmentä suurempien porukoiden kokoontuminen ei ole sallittua.

Niinpä en ryhtynyt erityisimpiin valmisteluihin puheen valmistelemiseksi, kun tiedossa oli suunnilleen sadan ihmisen juhla. Näin nurkan taakse, että sellainen juhla joudutaan siirtämään pois lokakuulta jonnekin valoisampaan tulevaisuuteen. Ehtii sen puheen valmistella sitten myöhemmin.

Nyt alkaa näyttää huonolta (tai toisesta näkökulmasta hyvältä). Juhlaan on aikaa kolmisen viikkoa, eikä kiellosta ole merkkiäkään. Eikä minulla ole juhlapuhetta yhtään riviä.

Nyt alkaa hermo pettää. Taitaa olla pakko ruveta miettimään puhetta. Huomenna aloitan. Tai viimeistään viikonloppuna. Kiire tulee.

En siis taida nähdä nurkan taakse - onneksi en ole poliisi. Tosin on tässä vielä aikaa, mutta ei se nyt aivan korrektia taida olla pelkästään minun puuttuvan puheeni vuoksi ruveta toivomaan, että tautitilanteessa tapahtuisi äkillinen käänne huonompaan.

Puhuihan tästä samasta nurkan taakse näkemisen kyvystä jo Havukka-ahon ajattelijakin. Veikko Huovisen luoma Konsta Pylkkänen käytti siitä nimeä Kaukoviisaus. Nuo sitaatin viimeiset rivit kertovat harmillisen totuuden, että minä en ainakaan tämän tapauksen valossa ole kaukoviisas.

 

 

 

Matkoja mutkissa

 Tie perille on järkyttävän mutkikas. Viimeiset viisi kilometriä pitää ajaa kakkosella kapeaa ja kuoppaista hiekkatietä jalka valmiina äkkijarrutukseen. Tie kiemurtelee suurten tammien ja vaahteroiden alta vanhojen maalaistalojen navetan peräseinää hipoen. Jos sellaisessa kohdassa joku tulee mutkan takaa vastaan ja nokkakolari vältetään, ohittamispaikan löytäminen vaatii jommankumman peruuttamista väljemmälle paikalle.

Mutta kaikkeen tottuu. Oikeastaan kylätien tarkkuusajo on nautinto. Kyllä se ilmeettömän kiitämisen moottoritietä pitkin voittaa.

Tarkoitus oli viipyä mutkien takaisessa maalaisrauhassa ainakin syyskuun loppuun. Mutta tuli muitakin matkoja mutkiin.

Yskä alkoi jo ennen juhannusta. Ei siinä mitään yllättävää, niin on käynyt monena kesänä ennenkin, hyvin monena. Joskus syksylläkin. Sen tietää, että kun yskä alkaa, se ei hevillä pois lähde. Menee pari kuukautta ja sitten se häipyy itsekseen.

 Monena kesänä vuosien varrella on kuitenkin tullut käydyksi lääkärissä suunnilleen kuukauden köhimisen jälkeen. On määrätty keuhkoröntgen ja antibioottikuuri. Ei vikaa, ei vaikutusta. On kasvanut asenne, että sen kuvion toistaminen on turhaa.

Mutta nyt tapahtui jotain ennen kokematonta. Nieleminen ja haukotteleminen alkoivat kahden kuukauden kohdalla tuottaa kipua.

Minä haluan nieleskellä ja haukotella. Molempia, usein! Monta kertaa pitkin päivää. Ne ovat elintärkeitä kykyjä, joiden pitää olla jatkuvasti vapaasti käytettävissä.

Ei auttanut kuin lääkäriin. Helsinkiin, sinne virusten käärmeenpesään.

Tällaisena korona-aikana asiat menevät kuitenkin mutkikkaampaa reittiä. Lääkärin tutkimukseen piti mennä koronatestin kautta, kun on sitä yskääkin. Oli se odotushuone ikävä paikka maalaisidyllin jälkeen. Paljon mieluummin ajelisin niillä mutkaisilla kyläteillä ja haukottelisin omenapuun alla.

Testi ei ollut mitenkään erityisen miellyttävä mutta ei niin pahakaan kuin oli peloteltu. Pahempi oli kurkun raapaisu litteällä tikulla - siitä tuli yökötysrefleksi. Ja tietysti keuhkoröntgen taas. Ja laboratorion verikokeet.

Nyt tulokset ovat tulleen, ja kaikki on kunnossa. Mitään vikaa ei löytynyt. Vain tulehdusarvo vähäisesti koholla.

Antibioottikuurilta vastoin odotuksia vältyin. Sen sijaan lääkäri määräsi kokeiltavaksi astmalääkettä. Minulla on nyt pieni vekotin, jota ensin napsautetaan ja sitten imaistaan keuhkot täyteen.

Astmaan en usko. Sen sijaan myöhemmin tulevaan allergiatestiin uskon enemmän. Jonkinlaista epäilyä siihen suuntaan olen näiden pitkien yskien kanssa tuntenut. Ei ehkä siitepöly- vaan jotain pöly- / home-allergiaa.

Nielaisu- ja haukottelukyky on ollut pikkuhiljaa palautunut, ihan itsekseen. Yskäkin on vähenemään päin. Nyt on harkinnassa, palaanko maaseudun mutkaisille kyläteille pysyäkseni viruksilta turvassa ehkä ihan pakkasen tuloon asti.

 

Kukkivat kummut

Vuosikaudet olen alkukesästä ajanut Längelmävedeltä Vaasaan ja pysähtynyt jossain Jalasjärven tienoilla keräämään tienpenkalta kimpun lupiineita. Kukkakimpun olen perillä ojentanut vanhallerouvalle, joka riemastui aina saadessaan mielikukkaansa.

Tänä kesänä en ajanut Vaasaan. Täältä etelästä sinne kannattaa mennä junalla - sitten kun virustilanne taas sallii. Lupiineita keräsin silti. Omalta tontilta. Paljon.

Sana "kerääminen" on väärä sana kuvaamaan toimintaani. Oikea olisi "repiminen". Niitä oli levinnyt tien reunalta viereiselle kukkaniitylle. Revin ne kaikki, ja nyt ne odottavat jätesäkeissä kuljetusta pois.

Muihin kukkiin suhtaudun suopeasi. Viime kerralla ystävällisissä kommenteissa annattiin tunnistusapua. Samaa toivon taas, sillä olen aloittelija ja uuden kesäkotini runsaat istutukset ovat minulle ennalta tuntemattomat.

Jotain sentään tunnistan itsekin, kuten unikon, alppiruusun ja pionin. Niitä täällä on, kuten kuvista näkyy. Lieneekö niillä tunnistettavia alalajeja, sitä en tiedä.

Mutta sitten on muita, joiden tunnistamista olen yrittänyt kirjojen ja nettisivujen avulla. Mutta tunnistaminen "jättää sijaa varteenotettavalle epäilylle", kuten juristit ongelman tyylikkäästi ilmaisevat.

Toinen tunnistamisen k

ohde on ollut ötökät. Niitäkin täällä on paljon. Puuha alkaa tuntua toivottomalta, vaikka käytössäni on oivallisia tunnistuskeinoja, sekä painettuja että digitaalisia. Mutta piruko niistä ottaa selvän, kun tuntomerkkinä on jokin viiksikarva tai mahapuolen juova.

Lintujen tunnistamista olen yritellyt myös. Monenlaista sirkuttajaa on kuulunut, yötä päivää. Eniten huomiota on herättänyt rantametsikön hullu käki, joka on nyt kukkunut kaiken aikaa 
toista kuukautta. Kaksikinsataa kertaa putkeen, sitten pieni paussi, ja sitten alusta taas.

(Lopuksi heräsi epäily, onko minulla kytemässä piilevä kotiseutukaipuu lapsuuteni Jyväskylään, kun huomasin kirjoittaneeni otsikoksi sitaatin Keski-Suomen maakuntalaulusta: " - - ah polut korpia kiertävät kaidat / kukkivat kummut ja mansikkamaat - - ". Kun tänne Kymenlaaksoon olen jotenkin päätynyt, eikä täällä korpia ole. Eikä tontillani mansikkamaata.)