Maalaismaisema

Erilainen kaupunkielämä on jatkunut yli kaksi kuukautta. Siinä on ollut puolensa - sekä hyvät että huonot. Harmillisinta on ollut totaalistoppi kaupungilla kulkemiselle. Tällaiselle nirppanokalle kuin minä ei oikein tule tyytyväinen olo Keskuspuistossa kulkemisesta.

Pitäisi päästä maleksimaan keskikaupungilla. Sitä olen aina harrastanut mutta nyt en ole uskaltanut. Joku saattaisi aivastaa päin naamaa. Motivaatiota ovat vähentäneet myös suljetut ovet kaikkialla. Ei pääse museoihin, ei edes kuppiloihin.

Tässä on kyllä ristiriita. Olen lähipäivinä muuttamassa kesäksi maalle, ja siellä maalaismaisemassa maleksiminen tuottaa aina täyden tyydytyksen. Varsinkin yöllä kuljeskelu. Luulen, että tämä toteutuu taas siitäkin huolimatta, että uuden kesäkotini maalaismaisema on aivan tuntematonta seutua.

Vähän jännittää, pääsenkö henkisesti irti vanhasta kesänviettopaikastani pohjoisella Pirkanmaalla, jossa sentään vietin kesät lähes puolen vuosisadan ajan. Juutunko kaipaamaan sinne takaisin, kun minulla on aika vahva taipumus nostalgisiin tunnelmointeihin. Huomaan usein reissuillani hakeutuvani vilkaisemaan nuoruusvuosieni romanttisia tapahtumapaikkoja. Näin käy Jyväskylän lisäksi varsinkin Tukholmassa ja Amsterdamissa.

Moni asia on nyt uudenlaisella tolalla. Paikka on pienempi, enää ei löydy yösijaa eikä yhtäaikaista saunanlöylyä 16 vieraalle. Yövieraita mahtuu 6 ja löylyihin vain 4 kerrallaan. Yövaellusteni reitti on vielä aivan aavistamaton. Eiköhän sieltäkin yön laululintuja löydy. Löytyykö lepakoita suhahtelemaan taivaalla ja veden pintaa hipoen? Saa nähdä. Längelmävedellä niitä ole paljon.

Yhdestä asiasta moni varoitteli minua Längelmävedellä. Pitivät viehtymystäni hulluna. Nyt turvallisuus lisääntyy, kun viehtymykselleni ei enää ole mahdollisuutta.

Minulla oli voittamaton halu lähteä yön pimeydessä uimaan kauas järvenselälle. Siellä käännyin selälleni ja aloin kellua ja annoin aaltojen viedä. Siinä saattoi mennä puolikin tuntia, ja pidin sitä jonkinlaisena meditatiivisen kokemisen kaltaisena elämyksenä. Näin tapahtui erityisesti loppukesän täyspimeinä öinä. Vain sytytetty myrskylyhty laiturilla näkyi pienenä tuikkuna ja kertoi, mihin suuntaan palata. Muita valoja ei näkynyt missään.

Olihan se uhkarohkeaa, myönnän. Järvi on syvä ja matkaa rantaan useita satoja metrejä. Tosin paluumatkan puolivälissä oli pieni matalikko ja siinä kaislojen keskellä sileä litteä kivi, juuri sopiva loikoilupaikka yhdelle, ja kahdellekin, jos ovat hyvin lähekkäin. Mutta oli aika sattumanvaraista, osuiko siihen kaislikkoon pimeässä.

Tällaista laajaa uinti- ja kellumisvesistöä ei enää ole käytettävissäni. Uintimatkat taitavat jäädä alle sadan metrin.

Uudessa paikassa näyttäisi olevan erinomainen keittiökasveille sopiva puutarha. Sen otan ilman muuta käyttöön. Lisäksi siellä on monipuolisen näköinen koristekasvien puutarha. Olen tosin nähnyt sen vasta myöhäissyksyllä ja talvella, joten lajintunnistus on puutteellinen.

Siellä on myös pieni mutta asiallisesti varustettu verstas. Lisää työkaluja tuli myös muuttokuormassa, samoin vanhat haalarini. Verstastyöt aloitan linnunpöntöistä. Niitä ei entinen omistaja tainnut jättää ollenkaan, en ainakaan ole huomannut. Myös hyönteishotellin teko-ohjeet olen ottanut talteen.

Voi olla, että jatkan blogin pitoa harvakseltaan kesälläkin. Ainakin välineet siihen ovat käytössä. Aikaa kirjoitteluun luulisin olevan entisiä kesiä enemmän, sillä vierasruuhka vähenee eikä museoita tai kesätapahtumia ole luvassa. Mutta voi olla, että en ehdi, jaksa tai viitsi kirjoittaa. Sen näkee. Siltä varalta, että tämä jää viimeiseksi kirjoitukseksi tällä erää, toivotan lukijoille oikein riemullista kesää.

Vanha mestari

Korona-karanteeni taitaa monelle olla kova paikka. Minulle ei erityisempi. Olen oikein hyvin kotona viihtyvää sorttia. Mihinkään en muutenkaan matkustaisi. Luettavaa ja katsottavaa riittää. Ruoka tuodaan kotiovelle, juoma samoin. Mitäpä siis valittaisin!

Sitä paitsi en ole karanteenihommissa mikään aloittelija. Olen suorastaan entinen karanteenimestari.

Siitä kokemuksestani nyt vähän kehuskelen. 1970-luvun alussa asuin Tukholmassa, opiskelin mm. draamaa ja olin mukana monenlaisessa siihen liittyvässä toiminnassa. Paikallisessa Kellariteatterissa teimme harjoitustyönä August Strindbergin Uninäytelmän. (linkki)  Siinä esitin Karanteenimestarin roolin.

Turbaani päässä, haaremihousuissa, naama mustaksi värjättynä tämä hahmo hallitsee näytelmän keskipaikkeilla hurjaa kohtausta, jossa päähenkilöt joutuvat ahdinkoon ja sen myötä karanteeniin ja lopulta kidutuspenkkiin. Siis miehet joutuivat, kauniin naisen varasin muihin tarkoituksiin. Minulle siis hyvin sopiva ja luonteenomainen rooli.

Esityksiä oli parikymmentä kevättalvella 1971. Menestys oli suuri ja innostus vielä suurempi.

Että nyt tiedätte tämänkin. Monenlaisessa on oltu mukana. Esimakua tälle nykyiselle.

Näytteenä roolihahmoni dialogia ja siihen tehtyjä harjoitusmerkintöjä.

 

Uuteen suuntaan

Maallemuuton hetki lähenee. Se on minulle kuin seremoniallinen toimitus, aina samanlaisena toistuva. Paitsi että nyt se ei toistu samanlaisena.

Aina ennen muutto on suuntautunut kolmostietä pohjoiseen, Hyvinkään ja Riihimäen ohi Hämeenlinnaan. Siitä yleensä poistun moottoritieltä Hattulan, Pälkäneen, Kaivannon kanavan ja Kangasalan ohi Orivedelle ja siitä edelleen Längelmäelle.

Mutta nyt ensimmäistä kertaa matka suuntautuu itään E18-tietä ohi Sipoon, Porvoon ja Loviisan Pyhtään suuntaan. Ei ihan Kotkaan asti.

Matka on fyysisesti lyhyempi mutta henkisesti pitkä. Jännittää, miten tällaisesta uudistuksesta selviydyn. Huomaanko kääntyä Hämeenlinnanväylältä Kehä ykköselle? Melkein puoli vuosisataa sinne Längelmäveden suuntaan on jotenkin lukinnut ja kangistanut ajatukset. On oudon hankalaa poistaa mielestä, että mikään ei nyt menekään niin kuin ennen. Kaikki on outoa ja uutta siitä Kehä ykkösen liittymästä eteenpäin.

Uusi seutu on minulle vierasta. Kaikki pitää etsiä, kaupat, apteekit, ravintolat, museot, kirjastot. Siinä ja siinä, että edes perille löydän, niin monta pikkuteiden risteystä ja mahdollisuutta ajaa harhaan on matkan loppuvaiheessa. Navigaattoriin en aio vieläkään suostua. Toivottavasti.

Nyt on menossa se tärkeä vaihe, jossa valitsen kotoa mukaan otettavat kirjat ja elokuvat. Se on vaikeaa. Vaihtoehtoja on paljon.

Olen suuntautumassa elämäkertoihin. Kaukaa viisaasti olen vähän säästellyt niitä tähän tarpeeseen. Laukkuun ovat tulossa ainakin Ilmari Kiannon, Aleksis Kiven, Paavo Haavikon, Mirjam Tuomisen, August Strindbergin, Juice Leskisen, Gunnar Björlingin ja Agatha Christien elämänvaiheita ja tuotantoa esittelevät kirjat. Kiinnostavia kirjoja on lisäksi runsasti. Ehkä niitä löytää kirjastosta:  Michelle Obama, Göran Schildt, Sylvi Kekkonen, Aino Sibelius, Martti Mäkelä, Pentti Linkola, Jörn Donner.

Vaivaava ajatus liittyy muutamiin elämäkertateoksiin. Miten suhtautua, kun arvostamani kirjailija kirjoittaa kilpa-ajajasta tai toinen näyttelijästä ilmeisesti miehisiin rilluttelureissuihin vahvasti painottuen? Siis kun kirjoittaja on kiinnostavampi kuin kirjoittamisen kohde?

(Auto)hagiografioille kaikki arvostus, mutta nuorten miesten lystinpidot on niin loppuun kaluttu aihe, että niistä en enää erityisemmin välitä. Ehkä se on vain kademieltä siitä, mikä itseltä meni jo, mutta luettavaksi kaipaan jotain tasokkaampaa. Tässä malli nuoremmille.

P.S.  Älkää vielä toivotelko hyvää kesää. Ette minusta vielä pääse. Näihin pakkaushommiin menee ainakin viikko ellei kaksikin. Ja voi olla, että uudistan elämää silläkin tavalla, etten enää pistä tietokonetta kokonaan kiinni koko kesäksi. Ans kattoo ny.