Tuli
poikien kanssa puheeksi, että yhteistoimintaa pitäisi tehostaa. Kovin harvoin
nykyisin enää kohtaamme, edellisestäkin jo vuoden verran. Ettei opiskeluajoilta
tutun veljeskunnan perinne ihan kokonaan katoaisi, kun vapaa-aikaa meillä
eläkeläispapparaisilla on riittämiin.
Mitä
siis tehdä? Liukkonen kertoi innostuneensa karaokesta ja suositteli sitä.
Voisimme istua iltaa krouvissa ja lauleskella siinä sivussa.
Minä
en innostunut. Minulta ei laulu suju. Vain kerran olen väkivallan uhan alaisena
joutunut karaokeen, kun sihteerini pikkujoulussa niin päätti. Se oli kamalaa.
Lauloimme (tai minä pikemminkin puhuin) "Tahdon olla sulle hyvin
hellä". Sihteeri kehtasi vielä tökätä minua vatsakumpareen kohdalle
pitkäkyntisellä sormellaan aina siinä kohdassa kun laulettiin "sun
vartalosi on niin uskomaton". Minä en tökännyt häntä mihinkään kohtaan.
Laitinenkin
oli vastaan. Häneltä kyllä laulu sujuisi, mutta hänen on syytä pysyä kokonaan
poissa kapakoista. Niiden aika meni jo. Hän ehdotti, että alkaisimme käydä
keilaamassa. Terveellistä ja rattoisaa! Keilahallikin olisi sopivasti ihan
nurkilla, Ruusulankadulla. Lopuksi voisimme mennä kahvilaan turisemaan.
Minä
ja Liukkonen emme innostuneet. Ei sitä osaa, kurssit pitäisi ensin käydä. Eikä
taitaisi olla terveellistä Liukkosen kipeälle polvellekaan.
Minä
keksin, että olisiko uimassa käynti mitään. Uimahalleja on joka puolella ja samalla
pääsisi saunaankin. Eikä edes kipeä polvi pahaa tykkäisi. Kahvila liittyisi
helposti siihenkin.
Minulla
oli oma etu taka-ajatuksena. Jos jotain urheilua osaan hyvin, niin se on uinti.
Nuorena suoritin maisterintutkinnon. Helsinkiin muutettuani olin jonkin aikaa
mukana opiskelijoiden omalaatuisessa uimaseurueessa nimeltä H.E.P.U.L I. Se
kokoontui kerran viikossa Pirkkolan uimahallissa. Nimi oli urheiluseuroille
tyypilliseen tapaan lyhenne: Helsingin
Esoteerinen PikaUimariLIitto. Pika ei tarkoittanut uintivauhtia eikä
esoteerinen henkimaailman hommia vaan sitä että lopetimme uinnin aika
pikaisesti siirtyäksemme saunan kautta läheiseen Pirjon krouviin puhumaan
henkeviä.
Uinti-idea
olisi Liukkoselle ehkä kelvannut mutta Laitiselle ei. Kävi ilmi, että hän ei
osaa ollenkaan uida eikä missään nimessä suostu menemään veteen ennen kuin
osaa. Ei auttanut, vaikka lupasin opettaa hyvin hienotunteisesti ongelman
tiedostaen.
Ikuisena
kehitysoptimistina lähetin kuitenkin hänelle sähköpostitse
harjoitusmateriaalia. Jospa hän kotona kaikessa rauhassa kokeillessaan
huomaisi, kuinka helppoa ja hauskaa tämä olisi.