Kilpailu ja kateus

Eilen kirjoitin kilpailuvietistä. Väitin, että minulta se puuttuu.

Kommentissa tuntematon kirjoittaja kysyi näin:  "Jos kilpailuvietti ei ole sinua vienyt elämässä eteenpäin - niin oletko miettinyt mikä? Ei kai sentään kateus?"

Harvinaisen osuva kysymys. Pisti miettimään.

Kysyjän lähtöoletus on oikea: olen päässyt elämässä eteenpäin. Vaatimattomista oloista lähteneenä tunnen tehneeni ns. luokkaretken. Voin pitää itseäni monella tavalla hyväosaisena. On ylempi korkeakoulututkinto, arvostettu ammattiura, päivääkään en ole ollut työtön, talous on kunnossa.

Minä olen siis pikemminkin kadehtimisen kohde. En kylläkään ole huomannut, mutta eihän sellaista huomaa.

Olenko ihan oikeasti välttynyt kilpailulta?

En ole koskaan hakenut työpaikkaa. Minut kutsuttiin, vaikka maisterin-tutkintoni ei ollut vielä aivan valmis. Suostuin ja siihen jäin yli 30 vuodeksi. Ei merkkiäkään kilpailusta työpaikan saamiseksi.

Uralla etenemiseen oli useita tarjouksia, mutta niistä kieltäydyin. Tunsin viihtyväni siinä tehtävässä, missä olin. Työnantajani toimintavisioon sen sijaan en ollut tyytyväinen. sillä en oppinut koskaan arvostamaan sitä oheispuuhastelua, mikä pyöri lähipiirissä. Oppositioasenteeni ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän työnantajaani. En tainnut olla riittävän aggressiivinen.

Voi kyllä olla, että olisin viihtynyt paremmin, jos olisin tehnyt samaa työtä jonkun toisen työnantajan palveluksessa. Mutta kilpailua en näe tähän liittyvän. En koskaan hakenut uutta työpaikkaa, vaikka niitä oli tarjolla. (Kerran hain kyllä määräaikaista yliopistotyötä, mutta tavallisella maisterilla ei ollut mahdollisuutta kun tohtoreitakin riitti.)

Entä se kateus? Olenko tuntenut sitä?

Kun oikein tarkasti harkitsen, täytyy myöntää, että kyllä. Mutta se ei liity uralla menestymiseen.

Olen tuntenut kateutta niitä ihmisiä kohtaan, joilla on suurempaa taiteellista lahjakkuutta kuin minulla itselläni.

Olen työni puolesta ja muutenkin päässyt tutustumaan huomattavaan määrään eri alojen taiteilijoita, kirjailijoihin, teatteri- ja elokuvaväkeen, kuvataiteilijoihin, muusikoihin. Olen läheltä nähnyt kehittyvää nuorta lahjakkuutta. Olen nähnyt, miten lahjakkuus yhdistettynä intohimoiseen työntekoon on johtanut onnistumisiin.

Minulta itseltäni se ei onnistunut, vaikka nuorena yrittelin. Siitä olen tuntenut kateutta.

Voittamisen makeus

Väittävät, että kilpailemisvietti on ominaista ihmisluonteelle. En usko. Ei ainakaan minulle.

Väitän, että minulta puuttuu kilpailemisvietti kokonaan. On aina puuttunut. En ole osallistunut urheilukilpailuihin, paitsi ihan lapsena seiväshyppyyn naapurin poikien kanssa. Siinäkin tuli aina tasapeli. Kesäkodissa heitämme kuulaa naapurin ukkojen kanssa saunan jäähdyttelytauolla, mutta siinäkin tulos on ihan yksi ja sama. Kaikki heitot epäonnistuvat, kenellä lipsahti jalka, kenellä sormi, kenellä oli vastatuuli. Kisa loppuu yleensä siihen, että joltakulta - yleensä minulta - kuula karkaa nokkospöheikköön, joten kisa pitää keskeyttää.

Mutta sitten on toisenlaisia kilpailuita, joihin olen oppinut osallistumaan.

Niitä tyrkytetään netissä. Vastaa kyselyyn niin voit voittaa. Osallistu arvontaan. Vastaajien kesken arvotaan palkintoja. Joka kymmenes arpa voittaa. Kerran voitin Mark Twainin kirjoittaman kirjan. Siihen piti vastata oikein yhteen kysymykseen.

Tänään vastasin postin lähettämään ystävänpäivän kyselyyn. Siitä voi voittaa postimerkkejä. Eilen vastasin vakuutusyhtiön kyselyyn. Siitä voi voittaa paloruiskun.

Viimeksi voitin arpajaisista kynsileikkurin. Posti toi sen kotiin, kun ilmoitin arvan numeron ja osoitteeni. Kerran voitin naisten puvun. Kerran voitin kotelollisen kyniä.

Arpa taitaa olla minulle suosiollinen. Kannattaa siis jatkaa. Ties vaikka joskus kävisi niin onnellisesti kuin kuvassa.

Kirkonkylän kioskilla

Kun piparipussin viimeisetkin muruset on syöty, joutuu myöntämään, että joulu on peruuttamattomasti ohi. Onneksi ja pelastukseksi on runebergintorttujen aika. Ilman niitä iltapäiväkahvit muuttuisivat kertarysäyksellä liian askeettisiksi.

Tosin kaupan Fazerin tortut tuntuvat kovin kuivakkailta. Päällystettä ei riitä antamaan makua jokaiseen lusikalliseen. Charlotta saattaisi olla parempaa, mutta sitä ei kaupassa ollut.

Iltapäivän kahvikekkereitä varten kävin marketissa ostamassa vieraille tarjottavaksi karjalanpiirakoita ja voipullia, molempia kymmenen. En ollenkaan pidä sellaisesta itsepalvelusta, mitä marketissa pitää leivonnaisten kanssa tehdä.

Siellä on iso läpinäkyvä muovikotelo täynnä tavaraa, pitkävartiset pihdit ketjulla kiinni ja vieressä paperipusseja. Pihdeillä kerätään leivonnaisia yksi kerrallaan ja tipautetaan pussiin. Lopuksi pussi pistetään vaa´alle ja punnitaan.

Se on hankalaa puuhaa. Pullat meinaavat pudota pihdeistä. Tekisi mieli napata pullat kotelosta sormin, mutta ei kehtaa. Joku voisi huomata. Olisiko se muka oikeasti siivotonta? Ihan hyvin se onnistuisi niin, ettei hipaisekaan muihin kuin niihin omiin pulliinsa.

Jotenkin alan yhä enemmän arvostaa lapsuuteni ajan kauppaliikkeitä. Siellä oli myyjänä naapurissa asuva isokokoinen Elsa. Hän pisti pussiin kaiken pyydetyn. Hän mittasi maidon asiakkaan omaan kannuun. Hän pisti kahvipavut koneeseen, joka jauhoi ne pussiin. Hän kääri irtoleikkeleet käärepaperiin. Hän otti valkoisen takkinsa rintataskusta lyijykynän, repäisi käärepaperin nurkasta lapun ja kirjoitti siihen ostosten hinnat ja laski ynnälaskun.

Vieressä oli kioski. Siellä Hilkka oli myymässä, ja valikoima oli monipuolinen: eskimopuikkoja, sitruunasoodaa, kinuskipaloja, nallekarkkeja, hopeatoffeeta, neekerinsuukkoja, lakritsipiippuja. Ja ukoille pilsneriä. Ja tädeille kahvia ja pullaa, Hilkan itsensä leipomaa.  Mitäpä muuta elämässä olisi voinut tarvita?