Herkkusuu

 

Kesät maalla, talvet kaupungissa. Sellainen on vakiintunut elämänmuotoni. Näin on jatkunut jo vuosikymmenet.   

Muutamat kaverini ihmettelevät. Urbaaniin elämänmuotoon sitoutuneet eivät ymmärrä maalle muuton ideaa. - Miksi sinne hyttysten syötäväksi? Muutamat maalaisnaapurini taas ihmettelevät, miten ihminen voi elää kaupungin melussa ja ahtaudessa.  

Minulle itselleni häiritsevintä maalla elämisessä on ruokakulttuuri. Vaikka itse olen kohtalaisen kokkikelpoinen, käytännössä lounastan usein ravintoloissa. Ulkomailta tulleita vieraita sen sijaan ruokin yleensä kotikonstein, sillä paikallinen ravintolatarjonta ei oikein innosta eurooppalaisille tavoille tottuneita.  

Kesäkotini läheisessä pikkukaupungissa pohjoisella Pirkanmaalla on vain yksi ravintola, jolle ei ole kelvollisia vaihtoehtoja. Kelvollisiksi vaihtoehdoiksi en osaa laskea pizza-, kebab- ja hampurilaispaikkoja. Mutta se ainoakin hotelliravintola tarjoilee lounaalla jokseenkin vaihtoehdottomasti  suomalaisen keittiötaidon vakioruokia: uunimakkaraa, lihapullaa, wienerleikettä, kirjolohta. Tampereelle vievän valtatien varrella on lisäksi aakkosien alkupäästä nimensä ottanut bensa-aseman ravintola, mutta sen ruokatarjonta on samanlaista kuin hotellin ravintolassakin, ja lisäetuna on loputon ruuhka. Tampereelta kyllä löytyisi moni-ilmeisempää ruokakulttuuria, mutta sinne on matkaa 40 km.  

Ei suomalaisen keittiöperinteen perustuotteissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kun kaupungissa olen tullut pilanneeksi itseni totuttautumalla monenlaisiin eksoottisempien keittiöiden makuihin. Niinpä syksyllä kaupunkiin palatessa on iso ilo päästä kiertämään etnisiä paikkoja.  

Kolmisen viikkoa olen nyt ollut Helsingissä, ja olen käynyt jo kymmenkunnassa paikassa - vanhoja tuttuja kyllä kaikki. Korostan, että kyse ei ole ollenkaan mistään hintavista paikoista vaan aivan tavallisista lounaista, hintataso alle kympin, usein noutopöytä.  

Meneeköhän mainostamisen puolelle, jos mainitsen muutamia mieluisia. Fredrikinkadulla Tennispalatsin vieressä oleva nepalilainen, Töölössä Mannerheimintiellä stadionin kohdalla vierekkäin olevat thaimaalainen ja intialainen, Aikatalossa ja Narinkatorin laidalla sijaitsevat kiinalaiset, rautatieasemalla Elielinaukion puoleisessa siivessä oleva intialainen, Lapinlahdenkadun nepalilainen ja Kaisaniemenkadulla Caisa-kulttuurikeskuksen kurdiravintola, josta viereinen kuva. Kun on kuva, pitänee ilmoittaa nimikin. Se on Mesopotamia. Lisäetuna hyvän ruoan lisäksi siellä on aivan hurmaava nuori tarjoilijaneiti.

 

Kun Helsingissä haluan kunnon suomalaista kotiruokaa ilman eksoottisia makuja, silloin menen hotelli Helkan ravintolaan Runeberginkadulla. Sieltä löytää sitä samaa perinnettä kuin kesäpaikkakuntani hotellistakin. Kyllä tämäkin halu välillä iskee, ei kuitenkaan kovin usein.

 

 

Voi kun tällaiset ravintolat menestyisivät maaseudun pikkupaikkakunnillakin. Viihtyisin entistäkin paremmin.

 

Luopumisen tuska

 

Sain äskettäin noin sata uutta kirjaa. Tai eivät ne uusia ole, pelastin talteen kiinnostavimmat äskettäin edesmenneen iäkkään sukulaisen hyllystä. Enimmäkseen sieltä tarttui mukaan kotimaisia naiskirjailijoita, sellaisia kuin Marja-Liisa Vartio, Eeva Joenpelto, Eeva Kilpi ja Lempi Jääskeläinen. Ja runoilijoita: Mirkka Rekola, Eila Kivikk´aho, Aila Meriluoto, Sirkka Selja.  Ja monta muuta.  

Kirjat ovat nyt olleet muutaman viikon pinoissa työhuoneeni nurkassa lattialla. Nolo sijoittuminen lattialle johtuu siitä, että hyllyni ovat täynnä, kerta kaikkiaan niin täynnä, että yhdellekään uudelle kirjalle ei löydy sijaa hyllyistäni.  

Mikä neuvoksi? Sata kirjaa on aika paljon, enkä halua niitä lattialle lopullisesti jättää. Uusia hyllyjä en myöskään halua pystyttää. Nyt työhuoneeni lisäksi kirjahyllyjen peitossa ovat eteisaula ja käytävät sekä ns. piianhuone keittiön takana. Keittiöön ja muihin huoneisiin en halua kirjahyllyjä.  

Olen aloittanut toivottomalta tuntuvan harvennustyön. Jos tulee sata uutta kirjaa, pitää sata vanhaa kirjaa harventaa pois. Otin tikkaat, kiipesin ylös katsomaan, löytyisikö A:lla alkavista jotain joutavaa.  Aapeli, Onnen pipanoita; Aho, Kootut teokset 1 -  9; Aisopoksen tarinoita: Andahazi, Anatomi; Andersson, Ballader och spelmansvisor jne.  

Ei hyvältä näytä. Siinä seison tikkailla ja kurkottelen ylähyllyltä kirjan kerrallaan tarkasteltavaksi. Välillä laskeudun alas ja istun nojatuoliin selailemaan ja lukemaan.  

Yhtään ainutta pois heitettävää kirjaa ei ole tähän mennessä löytynyt. Kohta A loppuu ja siirryn B:hen. Tätä puuhaa aion nyt jatkaa koko viikonlopun. Luopumisen tuska raastaa sieluani.   (Kuva: Carl Spitzweg Der Bucherwurm)

 

Tylsää

 

Ei ole aivan harvinaista, että joku kysyy minulta, mitä kirjaa suosittelisin hänelle luettavaksi. Mielelläni annankin vinkkejä, jos vain tunnen kysyjän tarpeeksi hyvin. Kovin uusia kirjoja en suosittele, sillä en yleensä itsekään tunne niitä. 

Viimeksi minulle esitettiin hieman epätavallinen kysymys.  Hyvä ystäväni kärsii nukahtamisongelmasta eikä halua käyttää apteekkikemikaaleja ongelman hoitamiseen. Niinpä hän kysyi minulta, olisiko minulla ehdottaa sellaisia kirjoja, joita lukiessa silmiä alkaa lupsuttaa.  

Meninpä hiljaiseksi. Siis kirjoja, joita ei jaksa lukea?  

Mietin omia uuvuttavia lukukokemuksiani. Onhan niitä: Alastalon salissa, Kadonnutta aikaa etsimässä, Mies vailla ominaisuuksia...  Kyselin vähän, millainen hänen mielestään on kirja, jota lukiessa nukahtaa. Onko kokemusta?

Vastaus oli yksiselitteinen: kirjassa ei tapahdu mitään.  

Päädyin ehdottamaan Antti Hyryn kirjaa Uuni. Siinä kyllä pikkuisen tapahtuu, nimittäin mies muuraa uunia, tiili tiileltä, sementtiä sekoittaen. Ei juuri muuta.   

Toin kirjan hänelle hyllystäni. Saa nähdä, toimiiiko. Ehkä blogin lukijat osaavat antaa minulle seuraavaa kertaa varten lisää vinkkejä omista uuvuttavista kokemuksistaan?  

Että ei tapahdu mitään...  Mielenkiintoinen näkökohta. Muistuu mieleen kauan sitten tapaamani amerikkalainen mies, joka käytti samaa ilmaisua moittiessaan eurooppalaisia elokuvia. Hän oli nähnyt Bergmania ja Truffaut´ta. Ei jaksanut katsoa.  

Eipä varmaan niin. Ei takaa-ajoja, räjähdyksiä, murhia. Mahtaako Yhdysvalloista löytyä Woody Allenin lisäksi toista, joka olisi innostunut Ingmar Bergmanista?  

Että ei tapahdu mitään...  Seko tekee taideteoksesta tylsän? Muistuu mieleen itse kokemani taideteos, jossa ei todellakaan tapahtunut mitään. Minulla oli aikanaan ilo olla kutsuvieraana paikalla näyttelijä Tarmo Mannin jäähyväisnäytännössä Kansallisteatterissa. Esityksen oli ohjannut Jukka Kajava. Sisältö oli suuri salaisuus. Täysi katsomo jännitti, mitä suuri diiva oli keksinyt tarjota.   

Yllätys onnistui täydellisesti. Äänekkäänä taiteilijana tunnettu Manni istui tunnin verran hiljaa paikallaan keskellä näyttämöä ja katseli yleisöä ja kuunteli taustalla soivaa Gustav Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa. Eikä tapahtunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään.   

Eikä ollut tylsää.  

(Kuvassa pääsylippu varustettuna taiteilijan nimikirjoituksella)