Pois ennakkoluulot

Ennakkoluulot ovat pahasta. Näin minulle on kerrottu. Pitäisi olla avoin vaikutteille - uusille, erilaisille, epäilyttävillekin.

Olin kai erilainen pikkupoika, kun en innostunut kaikesta, mistä pikkupoikien olisi kuulunut innostua. Kuten vaikkapa Villin Lännen seikkailuista.

Myöhemmin filmihullu-iässä katsoin kyllä John Ford  -klassikot ja muut, koska ne kuuluivat kaanoniin, mutta innostumista ei vieläkään kulunut. Minusta ne olivat puolitylsiä. Ensin ajetaan vankkureilla tai junassa, sitten intiaanit hyökkäävät vuoren takaa, sitten ammutaan, pudotaan hevosen selästä, tulipaloja syttyy ja melkein kaikki kuolevat. Saluunaankin mennään, ja taas ammutaan.

Tämmöistä on siis se ennakkoluuloisuus. On siihen toki loistavia poikkeuksia, kuten Fred Zinnemannin ohjaama Sheriffi.

Ja nyt sitten yhtäkkiä on käynyt niin, että vanha kaverini on kirjoittanut Villin Lännen nettikirjan. Facebookissa hän kutsui lukemaan ja antamaan palautetta.

Tiedän kaverin poikkeuksellisen fiksuksi. Hän on aikaisemmin julkaissut fiktiota, lyriikkaa, oppikirjoja ja tietokirjoja, ihan sieltä 60-luvun Huutomerkki-sarjasta alkaen. Nyt julkistamisessa hän kertoi käyttäneensä paljon tekoälyä teoksensa taustafaktojen selvittelyyn.

Mutta että minun pitäisi vanhoilla päivilläni Villiä Länttä lukea! Paluu pikkupoikavuosiin? Vai onnistuuko fiksu kaveri uudistamaan genreä niin, että minultakin ennakkoluulo karisee?

Kuvassa viime aikoina lukemiani kirjoja. Niihin ei liittynyt ennakkoluuloja – tuttuja ja osaaviksi kirjoittajiksi tietämiäni kaikki. Ja ennen kaikkea kaikilla tuttu lajityyppi.

 

Suorituspaineita

Juniori toi uuden kuntopyörän. Tai jos tarkkoja ollaan, hän toi ison ja painavan laatikon, jossa oli kuntopyörän palasia. Ja kokoamisohje.

Kyllä juniori tarjoutui myös kokoamaan laitteen, mutta minä lupasin hoitaa sen itse. Olihan siinä kokoamisohje. Olenhan joskus kauan sitten osannut koota Ikean kapuloista kaapin.

Kolme iltaa askartelin, sitten luovutin. Ei niistä himputin ohjeista tolkkua saanut. Sitten kutsuin juniorin.

Vanha kuntopyörä oli melkein 40 vuotta, tosin siitä yli 30 vuotta se sijaitsi hylättynä ullakkokomerossa. Viimeiset 10 vuotta se sijaitsi makuuhuoneen nurkassa vaateripustustelineenä. Siinä oli kamala satula – ei siinä kauan kärsinyt istua. Lisäksi polkimista kuului äänekäs raksahdus joka kierroksella. Pois sellainen jouti mennä.

Uudessa on leveä istuin ja selkänoja – vähän kuin nojatuolissa. Lisäksi siinä on mittarin edessä tellinki, johon voi laittaa vaikkapa tabletin ja katsella filmejä. Siinä kuulemma unohtaa, mitä oikeasti on puuhaamassa. Kilometrit kiitävät huomaamatta ja kalorit palavat.

Nyt pyörä on koeajolla. Saa nähdä, innostunko. Jos en, juniori vie sen pois. Ullakolle sitä ei viedä eikä vaateripustustelineenä käytetä.

Tuollainen uhkaus aiheuttaa kyllä ikäviä suorituspaineita. Eikö urheilun päinvastoin pitäisi tuottaa riemua?

 

On väärin tehdä oikein

Jo Aristoteles mietti, mikä saa puheen tuntumaan vakuuttavalta. Se ei kaikilta onnistu.

Kolme ominaisuutta korostui. Puhujan luonne (ethos), kuulijoiden ja puhujan tunteet (pathos) ja puheessa esitetyt argumentit (logos). Myöhempien tutkijoiden mukaan suostuttelu kuitenkin onnisuu vasta silloin, jos suostuttelija pystyy osoittamaan, että hänen ajamallaan asialla on jotakin yhteistä kuulijan ja hänen intressiensä kanssa. 

Ihmiskunta on typertynyt tilaan, jossa sosiaalinen konstruktio nimeltä ”talous” on saanut valtavan painoarvon. On kehitetty järjestelmä, joka palkitsee piittaamattomuudesta. Jotkut ovat tässä mestareita. Jos kehtaa, voittoa voi repiä vaikkapa hädänalaisen auttamisesta. Jotkut kehtaavat.

Tepsiikö tähän mikään? Tepsisikö esimerkiksi imartelu?

Röyhkimyksen imartelu sotii Aristoteleen ohjeita vastaan ja maistuu moraalittomalta. Eikä onnistumisesta ole takeita. Mutta ehkä kannattaa yrittää – silläkin riskillä, että yritys ei onnistu.

Publilius Syrus sen sanoi sarkastiseen tyyliin jo yli 2000 vuotta sitten: ”Jos virheen tekeminen on hyödyksi, on väärin tehdä oikein.” (Cum vitia prosunt, peccat qui recte facit.)