Mestarit?

 

Pitäisi ehkä ruveta lukemaan professori Matti Klingen (1936 – 2023) muistelma- ja päiväkirjatuotantoa. Kirjoja on yhteensä lähes 60. Yhtään ainutta en ole lukenut, mutta kiinnostus heräsi, kun luin Kai Ekholmin kirjoittaman henkilökuvan nimeltä Mies jolla oli Matti Klingen kasvot (2024.

Harvoin olen lukenut yli 500-sivuista kirjaa yhtä nopeasti. Kansalliskirjaston entinen johtaja Ekholm on säilyttänyt mestarikirjoittajan tasonsa. Tätä kirjaa ei kehtaa laskea käsistään jonkin niin vähäpätöisen syyn kuin nukkumaanmenon takia. Voihan sitä nukkua joskus toiste.

Ekholm ei kohtele tuttavaansa Klingeä helläkätisesti. Lukija saa naurunsa ja nautintonsa, jolla arvon professoria kuvataan. Varsin erikoinen tämä henkilö kieltämättä oli, herrasmies mutta vaikea ihminen, hovimenoja ja herrakerhoja arkipäivässäänkin harrastava, oppineisuutta pursuava  ja akateemisia eliittiseuroja rakastava mutta toisaalta vastustajia kohdatessaan vähän kuin henkinen katutappelija ja tavallista rahvasta tapamestarimaisen töykeästi kohteleva. - ”Matti on kiipijä, katsoo ihailevasti  ylöspäin ja polkee alaspäin.”

En koskaan saanut nauttia Klingen opetusta, mutta kyllä hänet kadulla usein huomasi. Hän oli viimeistellyssä pukeutumisessaan arkenakin eräänlainen yhden miehen akateeminen juhlakulkue, joka näkyi kauas ja herätti ansaittua hilpeää huomiota.

Ekholm asettelee Klingeä kohdalleen suomalaisten intellektuellien ja mestarikirjoittajien joukossa.

 

Tätä joukkoa jäin miettimään. Ovatko tässä kaikki parhaat? Ihan kaikkia en tunne riittävästi osatakseni ottaa kantaa (Jansson, Brotherus, Skyttä, Okker). Muut suunnilleen hyväksyn listalle, kuitenkin edellyttäen, että kaunokirjallisuuden edustajilta (Koskenniemi, Donner) mukaan lasketaan vain tietokirjatuotanto. Muut on helppo hyväksyä mukaan.

Listalta puuttuvia nimiä mietin, niitä et minores. Ja ihan erityisesti mietin, keitä tuo pahoiteltu mieslinjaisuus jätti listalta pois.

Uskalsin suositella

On riskialtista suositella kenellekään kirjaa tai elokuvaa, josta on itse pitänyt. Voi suositus mennä pahasti mönkään.

Opin olemaan pidättyväinen suosituksissani, kun kerran 1970-luvun alussa meni mönkään. Kaksi kollegaa, itseäni selvästi vanhempaa naista, etsi lehdestä päivän elokuvalistaa. Olin juuri nähnyt Jean Renoirin Onnen aika –elokivan ja suosittelin sitä.

Eivät osuneet kohdalleen Renoirin hyvällä tyylitajulla esitetyt herjat ja irvistelyt. Sain vuosikausien jälkeenkin kuulla vinoilua omituisesta suosituksestani. Ei ollut kertaakaan saanut nauraa.

Joskus taas suositus osuu nappiin ja aiheuttaa yllättäviä seurauksia.

Toukokuussa 1978 minulla oli kierroksessa uusi ihastus, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva tyttö. Jouduin lähtemään viikonlopuksi pois Helsingistä, ja tyttö mietti, miten tyhjäksi jäävän illan viettäisi. Rohkenin suositella juuri näkemääni uutta elokuvaa, Fred Zinnemannin ohjaamaa Muistojeni Juliaa.

                                  (Fred Zinnemann Muistojeni Julia 1977 / Vanessa Redgrave, Jane Fonda)

Ihastukseni meni ystävättärensä kanssa katsomaan, ja molemmat pitivät kovasti. Sain jälkeenpäin kuulla, että elokuvan jälkitunnelmissa he olivat ihmetelleet, että mikäpäs se sellainen mies on, joka tällaista osaa suositella. Että sellaisesta miehestä ehkä kannattaa pitää kiinni.

Tällaisia itsekehuisia muistoja nousi tänään mieleen, kun Muistojeni Julia tuli televisiosta - on myös Yle-Areenassa. Ehkä siis rohkenen lievästi suositella täälläkin. Samalla katsoja oppii, mitä tarkoittaa aika vieras termi ´pentimento´.

Kyllä se vaikuttava elokuva oli vieläkin. Hieno näyte, miten väkivaltaa voi kuvata ilman että sitä näytetään. Teoksella on myös merkittävä kirjallinen tausta, keskeisiä henkilöitä ovat näytelmäkirjailija Lilian Hellman ja rikoskirjailija Dashiel Hammett. - Onnistuin myöhemmin hankkimaan molempien pääosan näyttelijöiden omistusnimikirjoitukset kokoelmiini, siis Vanessa Redgrave ja Jane Fonda.

(Tällä kirjoituksella on linkki erääsen aiempaan kirjoitukseen. Se löytyy täältä KLIK)

 

 

Ennakkoluulo

Kotikirjastoni on melko laaja ja monipuolinen. Ihan täydellinen se ei kuitenkaan ole. Joitakin kirjallisuuden lajityyppejä olen tullut hankintoja tehdessäni syrjineeksi.

Syrjintä on tietysti rumaa ja ennakkoluuloista. Joskus sitä joutuu suorastaan katumaan.

Merete Mazzarellan uudessa teoksessa Luottamisen taito (jota esittelin edellisessä blogikirjoituksessani) käsitellään yhdessä luvussa juuri tätä syrjimääni lajityyppiä. Mazzarella esittelee lajityypin kahdeksankohtaisen rakennekaavan.

Heräsi epäusko. Noinkohan yksikertaisesti se menee? Tuli tarve tutkia kaavan kelvollisuus.

Osoittautui, ettei kotikirjastoni ihan nollatasoinen tämänkään lajityypin osalta ole. Jotain sentään löytyi, kun oikein tarkasti alahyllyjen takanurkistakin etsin.

Otin ja luin. Ja hitto vie, Mazzarellan esittelemä kaava piti paikkansa. Ja ihan vetäviä tarinoita. Nyt jää mietittäväksi, myönnänkö ennakkoluuloisen virheeni ja lopetan syrjinnän.