Onko kukaan kokeillut kirjan ohjetta?
Minä kokeilin. Luulen, että tepsii, mutta taitaa vaatia monta toistoa.
(Henry Miller: Marussin kolossi suom. Pentti Saarikoski 1962 // The Colossus of Maroussi 1941)
"To be silent the whole day long, see no newspaper, hear no radio, listen to no gossip, be thoroughly and completely lazy, thoroughly and completely indifferent to the fate of the world is the finest medicine a man can give himself." (Henry Miller)
Koulumaailmaa jonkin verran tuntevana jäin miettimään, mitä tuo käytännössä tarkoittaa. Minkähänlaista sekoilua ja pervoilua koulussa on?
Valistunut arvaus. Seksuaalikasvatuksessa puhutaan myös erilaisista taipumuksista. Yhteisökasvatuksessa opetetaan kaikkien ihmisten tasa-arvoa. Ruokailussa on tarjolla myös kasvisruokia.
Siispä tällaisiin kummallisuuksiin pitää nyt tulla muutos. Piiloon erilaisuus. Eriarvoisuus näkyväksi. Pois pinaattiletut ja muut.
Amerikassa ollaan tässäkin jo pidemmällä. Siellä ollaan jo lakkauttamassa opetusministeriö tarpeettomana. Ilmiantajaverkostoa rakennetaan paljastamaan, ketkä opettajat sanovat oppilaiden kuullen vääriä asioita. Potkut sellaisille. – Varmaankin Suomessa kohta kuullaan vaatimus opettajien pätevyyskriteereiden täsmentämisestä.
Yritin muistella aiheeseen liittyviä aineistoja. Löytyihän sitä. Ongelma ei ole ollenkaan uusi, kuten Feifferin kuva ja Pete Seegerin & Tom Paxtonin ja Pelle Miljoonan laulut & runot kertovat. Kyse on vain siitä, mikä on valistusta ja mikä valistuksen puutetta.
Tuli kutsu. Kysymys kuului, lähtisimmekö pienellä porukalla vanhaa kaveria katsomaan.
Kaveri oli joskus kauan sitten ihan oikeasti kaveri, mutta sitten alkoi mennä vinoon. Viina vei miestä liikaa. Nyt on maksa sökö ja muutama kuukausi jäljellä. - Fiksu kaveri nuorena, opinnoissaan terävä mutta kännissä pahapäinen.
Elämä olisi voinut mennä toisinkin, mutta sivusta katsoen näytti, että hänellä tuli kroonisesti käännyttyä väärään suuntaan joka risteyksessä.
Kaveriporukka alkoi hylkiä. Joskus mietittiin, voisiko jotain apua tarjota. Tarjoamatta jäi. Jotenkin vaan näytti, että apu on tekemätön paikka. Lähtökohtakin tiedettiin huonoksi, sillä perhetaustassa oli sama ongelma. Perintönä elämäntaakka.
Toisilla vaan menee huonosti – aika monilla. Ei osu siihen mihin haluaisi tähdätä.
Nyt sitten me jälkeenjäävät mietimme eniten itseämme. Kestääkö kantti mennä jättämään jäähyväisiä, kun on näin kompleksinen tausta? Miten sellaisessa tilanteessa toimitaan? Viedäänkö kukkia, muistellaanko mukavia, toivotellaanko jotakin? Hurskaiden puhujiksi meistä ei ole. Miten sieltä lopuksi lähdetään? Mitä sanotaan viimeiseksi? Vilkutetaanko lähtiäisiksi, luvataanko pitää yhteyksiä?
¤ ¤ ¤
Sitten loppukevennys. Olen tullut lopultakin ymmärtämään menestyksen mekanismin. Pahaa mieltä ei pidä jättää päällimmäiseksi vaan pitää osoittaa kollektiivista yhteisyyttä ja myötätuntoa. Näin neuvoi joku henkistynyt, olikohan se P. Coelho. Niinpä kokosin todisteita siitä, että eihän meillä muillakaan hyvin mene, kun emme mitään osaa.
