Perinteisin menoin

 

Alkamassa ensimmäinen kaupunkijuhannus liki puoleen vuosisataan. Tai itse asiassa jo toinen, mutta vuosi sitten korona ja leikkauksen jälkiharmit estivät juhlatunnelman.

Miten Helsingissä voi viettää mielekkäällä tavalla mittumaaria kaikkien maalaisjuhannusten muistojen jälkeen? Menenkö vaan taas yökävelylle pitkin rantoja? Olen vähän aikeissa testata Seurasaaren kuuluisan juhannustapahtuman.

Selailin laajasta arkistostani menneiden vuosikymmenten juhannuksenviettoni kohokohtia.

1968 kesäkirkonkylässäni järjestettiin suuret urheilukilpailut. Paikalla mm. maailman parhaat keihäänheittäjät. Illalla paikallisen pioneerivarikon juhannusjuhlat. Paljon väkeä, paljon ohjelmaa. Juontajana itse Arska Elo. Tuttu tyttö Jyväskylästä käsikynkässä.

1985 kesämökkipaikkakuntani kyläjuhla. Kyläkoulun innokas opettaja oli tuottanut paljon Kalevala-virikkeistä ohjelmaa. Yksi ongelma kuitenkin nousi päällimmäiseksi. Suomen lippu valahti vähän väliä alas kepin nokasta. Sinnikkäästi opettaja kävi sen aina kiskomassa ylös, mutta ei vaan pysynyt. Lopuksi opettajalta lipsahti ruma sana yleisön ja lasten edessä. Sitten kun lippu lopulta saatiin pysymään ylhäällä, koko salko oli vääntynyt vinoon.

Juhannus on alkukantaisen kansanperinteen suurta juhlaa. Jos Seurasaareen onnistun menemään, siellä uskon kohtaavani tunnelman, jota Martta Wendelin on loistokkaasti kuvittanut. Toisaalta myös rahvaanomainen kansankulttuuri on juhannuksena ollut aina kukoistavimmillaan. Kolmanneksi Muumipapan asennetta ei pidä unohtaa.

Hyvää juhannusta blogin lukijoille!

Häiriöitä

Tarkoitus oli matkustaa Vallilaan. Sinne vie raitiovaunulinja 8.

Seisoin pysäkillä, mutta kahdeksikkoa ei tullut.  Helsingin liikenne on sekaisin. Kadut on kaivettu auki, niin kuin aina (ks. kuva Helsingfors gator sommaren 1908, efter naturen / teckning af H. Aspelin). Raitiovaunut ja bussit ovat poikkeusreiteillä. Niitä on kyllä lehdissä selostettu, mutta ei niitä muista. (Myöhemmin selvisi, että Oopperan risteyksen kaikki linjat ovat koko kesän pois käytöstä ja kahdeksikon reitti ajetaan bussilla.)

Mitäpä minä oikeastaan Vallilassa tekisin? Ehtiihän sinne syksylläkin. Ajoin keskustaan, sillä Runeberginkatu on käytössä. Keskustassa oli paljon kansaa Elokapinan mielenosoituksessa. Jäin seuraamaan.

Vähän kateellisin mielin katselin iloista joukkoa, joka sai ohikulkijoilta paljon sympatiaa ja kannustusta.  Luultavasti olisin  itsekin  mukana, jos olisin nuori. Siinä ollaan elintärkeällä asialla.

Onkohan tuuli vihdoin kääntymässä? Takavuosina katselin ihmetellen aggressiota, jota vähäinen liikenteen häirintä ja muu kansalaistottelemattomuus eräissä ilmeisen ideologisesti suuntautuneissa piireisssä aiheutti. Niissä piireissä ilmaston ja elinympäristön tuhoutumisella ei ole niin väliä - tärkeintä on pistää huligaanit kuriin.

Asennemalli varmaankin löytyi vastakkaisen ideologian käytännöstä, jossa sujuvan liikenteen häirintään myös suhtauduttiin aggressiivisesti.

 

Vimma

On synti ja häpeä istua valoisaa kesäyötä sisällä näyttöruudun äärellä

Olen yöeläjä. Blogin lukijat tietävät, että uudet kirjoitukseni ilmestyvät kahden kolmen paikkeilla aamuyöstä. Mutta nyt on se kohta vuoden kiertokulussa, että kahden kolmen paikkeilla aamuyöstä on syytä olla ulkona.

Ulkona tapahtuu yöllä. En nyt tarkoita lisääntynyttä turvattomuutta, kuten kadulla ammuskelua, josta on paljon kerrottu julkisuudessa. Tarkoitan luonnon tapahtumia. Luonto kukkii ja kasvaa nyt raivokkaalla vimmalla. Linnut karjuvat puissa. Nyt niillä on kiire – aikaa kukkimiseen, karjumiseen ja lisääntymiseen ei ole paljon.

Tätä minä haluan olla aistimassa, vaikka vietänkin ensimmäistä kertaa puoleen vuosisataan kesää kaupungissa. Kyllä kaupungissakin on puistoja, rantoja ja metsiä. Niissä yövaeltaja uskoo ja toivoo näkevänsä, kuulevansa ja haistavansa kaiken sen, minkä aiemmin kesäkotinsa kyläteillä. Töölöntorin kotitalon viidennen kerroksen lamppu sammuu vasta kun kävelykierros on päättynyt.

Blogi mukautuu tähän. Ei se enää kokonaan sammu kesäkuukausiksi niin kuin takavuosina. Mutta se harvenee, lyhenee, käy satunnaiseksi, muuttuu toissijaiseksi yöpuuhasteluksi  -  sadepäivien ja hallaöiden vaihtoehdoksi.

Yritin etsiä tähän runoa, jossa olisi aiheena kuuma kesä kaupungissa. Mielessä pyöri nuoruuden hippivuosien kuuma hitti Summer in the City (Lovin Spoonful 1967). Kuuntelin sen pitkästä aikaa ja hämmästyin. Kummallisen laimealta tuntuu nyt ikämiehen korvissa nuoruuden villi hitti, jota tanssittiin Jyväskylän Lounaispuistossa kesäyössä ja vuotta myöhemmin Visbyn muurinraunioilla.

Enää tuo ei erityisen villiin tanssiin yökulkijaa innosta. Pistän tähän kuitenkin linkin (KLIK) , jos lukijalla on laulusta omia nostalgioita

Mutta kyllä paljon vimmaisempi kosketus kesään löytyy vanhalta kunnon Katri Valalta. Hän on selvästi löytänyt sen, mitä minäkin olen etsimässä.