Vielä on aikaa

 

”Aika on universumin keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa,”

Suunnilleen noin meni koulun filosofian tunnilla sanottu sitaatti joskus 1960-luvun lopuilla. Sitaatin alkuperä ei jäänyt muistiin.

Mietelause antoi jollekin minua viisaammalle virikkeen jatkokehittelyille. ”Lukujärjestys on koulun keino estää opettamasta kaikkea yhtä aikaa.”

Mielenkiintoista tuo filosofia – sitä pitäisi lukea lisää.

Ensi vuoden kalenteri tuli postissa. Sinne merkitsin heti kaikki sovitut menot ja tapahtumat. Aikaa on vähän, menoja paljon. Kalenteri on Dessun keino estää, ettei joka paikkaan tarvitse mennä yhtä aikaa.

Mutta kyllä tuli paljon merkintöjä, parissa kohdassa melkein yhtä aikaa.  Miten tuon kaiken ehtii / jaksaa / viitsii? On merkkipäiviä, tapahtumia, lääkärintarkastuksia, hammaslääkäreitä, fysioterapeutteja, tapaamisia, kokouksia.

Ja sitten on aivan erityisen paljon kutsuja, joiden päivämäärän voin itse valita. Minulla kun sattuu olemaan erityisen paljon facebook-kavereita ja tuttavia taiteiden alalta, muusikkoja, näyttelijöitä, ohjaajia, kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muita. Näyttää, että suunnilleen kaikilla on tulossa esityksiä, joihin minäkin olen saanut kutsun.

Suuri osa esityksistä on kiinnostavia, mutta on joukossa sellaisiakin, joihin en tunne erityisempää kutsumusta lähteä. Onko olemassa keinoa selvitä kiusallisesta tilanteesta? Pitäisi keksiä uskottavan tuntuinen tekosyy, miksi aika oli niin tiukoilla, että en ”ehtinyt” tulla, vaikka esityskertoja oli vaikka kuinka paljon.

 

Kerrankin ajan tasalla

Dessu huomaa yllättäen olevansa kerrankin ajan tasalla. Aivan tapahtumien ytimessä. Yleensähän voi huikailematta sanoa, että Dessu on ajastaan jäljessä, kärryiltä pudonnut,  menneissä maailmoissa elävä.

Kun tieto Finlandia-palkinnosta tuli, voittajakirja oli kädessäni ja lukeminen edennyt sivulle 129.

Tiedän, ei pidä arvioida kirjaa, jota ei ole lukenut loppuun. Puoliväliin eteneminen sallii kuitenkin sanoa ensivaikutelmia.

Kirja vetää hyvin. Tämä ei jää kesken. Kirjasta on löytynyt paljon tuttuuden tunnetta, itsekin koetun makuista elämää.

Ihan kuin kirjailija olisi käynyt lapsuudenkodissani Jyväskylässä kuuntelemassa, millaisia sanontoja käytettiin kasvattamistarkoituksessa torumiseen.

Kirjassa maistuu vahvasti vuoden 1918 tapahtumien jättämä katkeruus ja kipu. Sekin on tuttua. sekä omasta kokemuspiiristäni että kirjallisuudesta. Samasta aiheesta on moni ennen tätä kirjoittanut, mutta naiskirjailijan ja naispäähenkilöiden kokemusten kuvauksena tämän sävykkyys on moni-ilmeisempi kuin vaikkapa maskuliinisen katkeruuden mestarikuvaajalla, Hannu Salamalla.

Tämä siis on vaikutelma kirjan alkupuolelta, edellisen sukupolven ajoilta. Merkit viittaavat, että loppupuolella aikakausi vaihtuu. Millainen kuva annetaan uuden sukupolven varttuvista tytöistä ja naisista.

Alkumerkit ovat sellaiset, että aikakauden itse kokenut mieslukija tunnistaa ne omasta kokemuspiiristään oikeiksi ja taitavasti kuvatuiksi.

Puoliväliin edennyt lukija arvioi, että Jorma Uotinen on tehnyt viisaan valinnan. Tämä silläkin varauksella, etten ole lukenut muita tarjolla olleita kirjoja edes puoliväliin.

(Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – väärässä olemisen historia / Siltala 2023)

 

Kadonnut nauru

[jatkoa]

Vitsit loppuivat, totisuus palasi. Tarkemmin ajatellen erityisempää hupia tästä kokonaisuudesta ei irronnut. Puuttumaan vielä jäi lajityyppi nimeltä hupailu, sellainen joita radiosta kuuli menneinä vuosikymmeninä. Esimerkkinä vaikkapa Kankkulan kaivolla.

Harmikseni muistan jälleen kerran, kuinka tärkeä olisi ollut Aristoteleen Runousopin kakkososa.

Ykkösosa käsittelee tragediaa ja epiikkaa. Kakkososa oletettavasti käsittelisi komediaa. Mutta sitä ei ole. Jossain historian vaiheessa se on kadonnut.

Säilynyt ykkösosa on suuresti vaikuttanut maailmankirjallisuuden kehitykseen, samoin vieläkin vaikkapa elokuvien dramaturgiseen rakenteeseen. Jokainen yliopiston kirjallisuustiedettä opiskellut on joutunut tenttimään tämän pienen kirjan. Olisi ollut todella mielenkiintoista tietää, mitä Aristoteles olisi antanut ohjeeksi komedian kirjoittajille.

(Kuva: Aristoteles Rafaelin freskossa Ateenan koulu 1511 - Vatikaanin museo)

Umberto Eco kuvaa romaanissaan Ruusun nimi, miten Aristoteleen kakkososalle kävi. Fiktiivinen jännityskertomus on tyrmäävä. Komedia ja siihen liittyvä nauru oli liian vaarallinen päästettäväksi julkisuuteen. Siinä olisi jopa kristinuskolle käynyt huonosti. Nauroiko itse Kristus?

Näin vaarallinen teksti piti piilottaa. Syrjäisen luostarin kirjasto oli oivallinen kätköpaikka, ja sinne asiaan vihkiytyneet munkit järjestivät tiukan suojauksen tunkeilijoita vastaan.

Keskiaikaiseen benediktiiniläisluostariin sijoittuva rikoskertomus on eurooppalaista sivistyshistoriaa parhaimmillaan. Semiotiikan professori Umberto Ecolla on poikkeuksellinen kompetenssi  upottaa romaaninsa täyteen ovelia kulttuurihistoriallisia viittauksia.

Puuttuvan Aristotelen vuoksi hylkään nyt vitsit ja höpsötykset, joiden parissa olen tuskaillut koko marraskuun. Siirryn takaisin leipälajiini – totiseen, vakavaan ja kiukkuiseen.