Kadonnut nauru

[jatkoa]

Vitsit loppuivat, totisuus palasi. Tarkemmin ajatellen erityisempää hupia tästä kokonaisuudesta ei irronnut. Puuttumaan vielä jäi lajityyppi nimeltä hupailu, sellainen joita radiosta kuuli menneinä vuosikymmeninä. Esimerkkinä vaikkapa Kankkulan kaivolla.

Harmikseni muistan jälleen kerran, kuinka tärkeä olisi ollut Aristoteleen Runousopin kakkososa.

Ykkösosa käsittelee tragediaa ja epiikkaa. Kakkososa oletettavasti käsittelisi komediaa. Mutta sitä ei ole. Jossain historian vaiheessa se on kadonnut.

Säilynyt ykkösosa on suuresti vaikuttanut maailmankirjallisuuden kehitykseen, samoin vieläkin vaikkapa elokuvien dramaturgiseen rakenteeseen. Jokainen yliopiston kirjallisuustiedettä opiskellut on joutunut tenttimään tämän pienen kirjan. Olisi ollut todella mielenkiintoista tietää, mitä Aristoteles olisi antanut ohjeeksi komedian kirjoittajille.

(Kuva: Aristoteles Rafaelin freskossa Ateenan koulu 1511 - Vatikaanin museo)

Umberto Eco kuvaa romaanissaan Ruusun nimi, miten Aristoteleen kakkososalle kävi. Fiktiivinen jännityskertomus on tyrmäävä. Komedia ja siihen liittyvä nauru oli liian vaarallinen päästettäväksi julkisuuteen. Siinä olisi jopa kristinuskolle käynyt huonosti. Nauroiko itse Kristus?

Näin vaarallinen teksti piti piilottaa. Syrjäisen luostarin kirjasto oli oivallinen kätköpaikka, ja sinne asiaan vihkiytyneet munkit järjestivät tiukan suojauksen tunkeilijoita vastaan.

Keskiaikaiseen benediktiiniläisluostariin sijoittuva rikoskertomus on eurooppalaista sivistyshistoriaa parhaimmillaan. Semiotiikan professori Umberto Ecolla on poikkeuksellinen kompetenssi  upottaa romaaninsa täyteen ovelia kulttuurihistoriallisia viittauksia.

Puuttuvan Aristotelen vuoksi hylkään nyt vitsit ja höpsötykset, joiden parissa olen tuskaillut koko marraskuun. Siirryn takaisin leipälajiini – totiseen, vakavaan ja kiukkuiseen.

 

Hupaisaa

 

”Onnea, iloa, oi!” 4  [jatkoa]

Hupijuttujen keralla tässä mieluisimman vuodenajan kulku edelleen sujuu. Materiaalia riittää, asenne on suunnilleen kohdallaan. Vitsikokoelman yksitoikkoisuus on kuvassa näkyvien kirjojen myötä monipuolistunut. Latteuksiakin edelleen osuu matkalle, mutta välillä hupaisa juttu koristaa kasvot.

Uutta yllättävyyttä löytyi ylärivin keskellä olevasta kirjasta. Se on jostain syystä jäänyt lukematta vaikka on sijainnut hyllyssäni ties kuinka kauan.

Nenänkaivuun nautinnossa on jotain samaa asennetta kuinmuinaisessa Pahkasika-lehdessä. Liikutaan hyvän maun rajamailla, mutta täysin vakavalla naamalla. Kirja käsittelee aihettaan tieteellisen tutkimuksen näköisin menetelmin.

Tutkimuksen muotoseikat ovat kohdallaan. Aihetta käsitellään perinpohjaisesti aloittaen muinaisista Egyptistä edeten kronologisesti kohti nykypäivää – tulevaisuudennäkymiä unohtamatta. Huomiota saavat aiheen moni-ilmeiset esiintymät klassisessa taiteessa. Jopa Nenänkaivajien marssi (March of the Nosepickers) sanoineen ja nuotteineen on mukana.

Voiko loppusyksyn suloisuudesta paremmin nauttia kuin lueskelemalla tällaisia? Ulos ei voi mennä, sillä siellä on liukasta ja talvikengät ovat hukassa. Korvikkeeksi aerobiccaan keskiyöllä tietokoneelta löytyvän mallitanssin tahdissa. Kyllä tämä hirmuhellekesän voittaa! Silloin ei jaksanut mitään, nyt energiataso on taas huipussaan.

Loppuun vähän näytteitä kirjasta. Ohjeeksi ja opastukseksi osaamattomille.

Nenänkaivuun nautinto – tekniikat kautta aikain. (Nosepicking for Pleasure / Roland Flicket, kuvat Jon Higham, suom. Jouni Porio  / Minerva-kustannus 2008)

 [jatkuu]

Leppoisaa

”Onnea, iloa – oi!” 3  [jatkoa]

”Suomalainen nauru on verkkaista ja jähmeää”, sanoi professori Matti Kuusi esitelmässään Pentinkulman päivillä Urjalassa joskus 1980-luvun puolivälissä.

Leppeimmillään se on Hämeessä, leikkisimmillään Savossa, uhoavimmillaan Pohojanmaalla, viisastelevimmillaan Turun puales ja paskantärkeimmillään politiikassa. Viimeksi mainittuun hän mainitsi kaksi nimeäkin, mutta jätän ne tässä toistamatta, sillä toinen on jo edesmennyt ryhdikäs pääministeri ja toinen on yhä vieläkin keskuudessamme sinnikkäästi tyrkyllä kaikissa vaaleissa.

Aito humoristi on pessimistinen realisti. Hän ei usko naurunsa pystyvän muuttamaan maailmaa. Hän hyväksyy sen, että maailma on vajavainen, hassunkurinen paikka. Hän saattaa jopa pikkuisen pitää näistä hassunkurisista Kekkosista ja Trumpeista. Oikea humoristi osaa pitää vinoa peiliä näiden mestareiden edessä, myös oman kansansa, ja oman puolueensa ja oman itsensä edessä.

Tarvittaisiin kunnon satiirikko pilkkaamaan oudoimpia kohteita. Sellainen saattaisi jopa muuttaa maailmaa.

Onko huumori jossain arvokkaampaa kuin muualla? Amerikkalainen hahahaa myy meilläkin hyvin ja saa matkijoita. Sen sijaan on syytä hyväksyä se tosiseikka, että ihmiskunnan enemmistö ei tule koskaan tajuamaan omaleimaisinta suomalaista huumoria, kuten Turhapuroa tai Honkajokea tai rillumareita. M. A. Numminen on tässä harvinainen poikkeus.

Lueskelen ja selailen vanhoja pakinoita, näitä Aapeleita, Ollia, Tiitusta ja Agapetusta. Matti Kuusen luonnehdinta verkkaisesta ja jähmeästä pätee muihin paitsi Olliin. Ei näitä kauan jaksa - mennyttä aikaa, pääosin terävyytensä kadottaneita. Paikoin suorastaan kiusallista. Toisaalta kyllä kiinnostavaa kulttuurihistoriaa ja ajankuvaa.

Poliittisesti ärhäkämpiä olisivat Arijoutsi, Vaasan Jaakkoo ja Sasu Punanen. Modernimpaa meininkiä edustaisivat Nenä, Johnny Walker, Origo ja Bisquit – ei enää ollenkaan verkkaista eikä jähmeää. Näihin en kuitenkaan nyt koske.

Mutta kyllä varmaan takavuosien lukija on onnellisia nautinnon hetkiä kokenut lukiessaan näitä leppoisia Aapelin pipanoita. Onhan siinä kahdeksan (yleispätevää?) ohjetta onnellisuuden saavuttamiseksi. Suomi on nykyisin maailman onnellisin maa - olikohan jo  silloin?

[jatkuu]