Eivät unohdu

Kävin Jyväskylässä, lapsuuteni kotikaupungissa.

Sinne veri vetää aina uudelleen, vaikka kaupunki ei ole entisellään. Jotenkin näyttää, etten siellä viihtyisi. Kaikki on erilaista.

En osaa edes autolla siellä ajaa, vaikka siellä olen ajokortinkin ajanut 18-vuotiaana. Silloin osasin kadut läpikotaisin. Ne eivät unohdu. Nyt olen aivan eksyksissä. Vanhasta muistista meinaan vähän väliä lähteä ajaman yksisuuntaista katua väärään suuntaan. Parkkeeratakaan ei saa siinä missä ennen.

Kolmisen tuntia sinne kestää ajaa Helsingistä. Ajaessa mietin, että olisi kannattanut lähteä matkaan junalla. Se on rennompaa, voi vaikka lukea tai tarkkailla ihmisiä. Itse ajaessa pitää olla koko ajan valpas, eikä sellainen sovi minulle.

Matkan varrella pitää pysähtyä syömään. Tarjolla ei ole juuri muuta kuin bensa-asemat. Ne ovat nykyisin tympeitä laitoksia. Onkohan missään muualla kuin Kaurismäen elokuvissa enää sellaisia hämyisiä kievareita, joissa menneinä vuosikymmeninä pysähdyttiin syömään lehtipihvi ranskalaisilla? Rasvankäry ja tupakansavu täyttivät tilan ja jukeboksissa soi Frederik ja Tapani Kansa. Pöydässä valmiina sinappi, ketsuppi ja suola.

Olen kai parantumaton nostalgikko. Kaupungilla kulkiessa pitää pysähtyä katselemaan ja kaivamaan mielestä muistoja. Tuossa kävin koulua. Tuossa oli baari, jossa käytiin koulun jälkeen limsalla ja tupakalla. Tuon ikkunan takana asui K., ja siellä ensilempi leimahteli. Tuossa oli Väinönkadun levykauppa, josta kävin ostamassa Beatlesien uudet LP-levyt. Noita portaita pitkin juoksimme Ilokivessä istutun illan päätteeksi Pekka K:n kanssa kilpaa Harjulle ja reppuselässä oli Helinä-keijun näköinen tyttö.

Ihmisiä on kahdenlaisia. Minä olen juuri tuollainen kuin Tommi Kinnunen kuvaa romaanissa Lopotti. Eivät ne asiat unohdu, ja hyvä niin.

Ihan kuin minä

Kuvassa on äitini kirjoituskone. Sillä hän kirjoitti melkein koko pitkän työuransa. Vasta lähellä eläkeikää 70-luvulla hän siirtyi sähkökirjoituskoneeseen.

Tällä koneella minä aloitin kirjoittajanurani. Olin silloin vähän toisellakymmenellä. Kirjoitin jotain koulutöitä. Rippilahjaksi sain oman kirjoituskoneen. Se oli vähän modernimman näköinen kevyt matkakirjoituskone. Omaan sähkökoneeseen pääsin siirtymään abisyksynä 1969. Tietokoneaikaan siirryin 1987. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelma oli nimeltään Teko.

Nyt tämä vanha kone on kirjahyllyssäni kunniapaikalla. Vähemmän kunniallista on sen pölyisyys, kuten kuvasta näkyy.

Varhaisimpia lapsuuden muistikuvia on, kun katsoin vierestä äidin kirjoittamista. Se näytti ihmeelliseltä. Kaikki sormet olivat käytössä ja vauhti oli aikamoinen. Kirjoittamisesta lähtevä ääni oli melkoista rätinää, kun vipuvarret  iskivät värinauhan läpi kirjaimen paperiin.

Aina välillä paukkeen seasta kuului hentoinen kilahdus, kun kone varoitti kohta täyteen tulevasta rivistä. Siinä kohdassa sormien vauhti keskeytyi ja vasen käsi kohosi näppäimiltä ja etusormi työnsi telan päässä olevasta kiiltävästä varresta telan takaisin oikeaan laitaan. Samalla tela pyörähti naksahtaen pykälän verran ja siirsi paperin uuden rivin aloituskohtaan. Ja sitten sormet pääsivät taas vauhtiin.

Virhenäppäilyjä ei saanut tulla, sillä korjaamiseen ei koneessa ollut tekniikkaa. Jos tuli virhe, paperi oli aloitettava alusta. Jos siististä kirjoitusjäljestä ei ollut väliä, virhekohdan saattoi maalata korjausliuskalla tai -maalilla piiloon ja sen kuivuttua kirjoittaa päälle. Mutta se kyllä näkyi.

Mekaaninen kirjoituskone vaati sormivoimaa. Hipaisu ei riittänyt. Minä yritin opetella kymmensormijärjestelmää, mutta lapsen sormet olivat heikot. Niinpä vallitsevaksi tekniikaksi vakiintui etu- ja keskisormien käyttö – peukalo välilyönteihin. Se on pysynyt luontevimpana kirjoitustekniikkanani, vaikka myöhemmin olen kyllä opiskellut kymmensormijärjestelmänkin kevyemmillä näppäimillä.

Virikkeen tälle kirjoitukselle antoi Tommi Kinnusen kirja Lopotti  (WSOY 2016). Ihan kuin minä olisin tuon kohdan ollut kokemassa.

 

Olisin tarvinnut

Taas kerran olisin tarvinnut ranskan kielen taitoa.

Mutta kun en osaa niin en osaa. Englannilla piti pärjätä, ja se on ranskalaisen kanssa aina kankeaa. Näin on käynyt monta kertaa ennenkin.

Jos jotain opiskelun puutetta kadun niin tätä. Tilaisuuksia olisi kyllä ollut. Nyt se on myöhäistä – ikä heikentää oppimiskykyä, näin väitetään.

Englannilla ja saksalla on tietysti ollut paljon käyttöä, ruotsilla kuitenkin ylivoimaisesti eniten. Latinan pro olisi ansainnut jatko-opintoja, mutta niitä ei koskaan tullut. Viroa opiskelin yliopistossa alkeis- ja jatkokurssin, mutta sitä kieltä en ole koskaan tarvinnut missään. Hukkaan meni iso vaiva.

Kaikkein kamalinta kielenopiskelua lukiossa oli ruotsi. Oppikirjana oli kielioppikirjan lisäksi umpikuiva Anders Collinin Ruotsinkielen käännöstehtäviä. Se oli käytössä koko lukion ajan. Se sisälsi loputtoman määrän tekstejä Ruotsin muinaisista kuninkaista ja muista yhtä kiinnostavista aiheista. Niitä käännettiin suomesta ruotsiin ja ruotsista suomeen. Tekstiä paljon, ei ainuttakaan kuvaa.

Puhumaan siinä touhussa ei tarvinnut oppia. Se taito piti hankkia koulun ulkopuolelta. Minä olin lukion kesälomat töissä Ruotsissa.

Opettaja pahoitteli, että joutuu käyttämään Colinin kirjaa. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, sillä Collin istui ylioppilastutkintolautakunnassa ja laati kokeet kirjansa sisältöjen mukaan.

Ruotsin kielen suullisen osaamisen ero tuli näkyviin lukion reissulla ystävyyskaupunkiin. Kympin tyypit pysyivät syrjässä kontakteista kielioppia ja lauserakenteita miettien. Kuutosen sälleillä tuli nopeasti sutinaa paikalliskaunotarten kanssa. Tärkein taisi välittyä kielivirheitä huolimatta.