Paikallaan pysymisestä

On tämäkin omituista. Kohta siirrytään kesäaikaan, ja minä onneton en ole koko talvena poistunut Helsingistä. Tällaista se on, kun on koko nuoruutensa ja virkavuotensa reissannut. Kun sitten eläkkeellä vapautuu velvollisuuksista, ei huvita lähteä mihinkään.

Tukholmaan on ollut tarkoitus lähteä. Edellisestä käynnistä taitaa olla jo viitisen vuotta. Nuoruuteni kotikaupunki vetää vieläkin puoleensa tällaista nostalgikkoa. Kutsuja on kyllä tullut. Tuttavia on siellä tallella. Laivalla matkustaminen on kyllä vähän epämukavaa, enkä lentokoneeseen halua enää koskaan astaua.

Toinen vakaa aikomus on ollut lähteä Tampereelle. Sinne sentään pääsee monella eri kulkuneuvolla, kun Toyota Yarikseni viettää tavalliseen tapaansa talviunta vakuutuksesta ja akusta irtautuneena.

Tampereellakaan en ole vuosikausiin käynyt – en sen koommin kun luovuin Längelmäveden kesäkodistani. Junalla olen muutaman kerran läpi ajanut matkalla Vaasaan. Lehdistä olen saanut käsityksen, että Tampereella on ollut jonkinlaisia rakennusprojekteja, kuten raitiovaunuja ja aseman seudun rakennuksia. Toivottavasti eivät ole pilanneet vanhaa romanttista tunnelmaa!

Tampereelle olisi oikein ollut oikeaa asiaakin - teatterikäyntejä. Tampereen Teatterissa olisi Anastasia-musikaali ja Työväen teatterissa Jeanne d’Arcin housut. Molemmissa on tuttuja tekijöitä. Facebookissa ovat minulle henkilökohtaisia kutsuja esittäneet. Pääsylippuja järjestyisi kyllä.

Eipä vaan ole tullut lähdetyksi. Aina on ollut muka kiireellisempiä puuhia, kuten lehden lukemista ja kaupassa käyntejä. Mitenkähän tämän uskottavasti selitän innokkaille nuorille teatterin tekijöille, kun seuraavan kerran tavataan.

Kovin kaukana ei enää ole aika, jolloin lupaan poistua Helsingistä. Siinä meneekin sitten vähintään kolme kuukautta yhteen putkeen, niin kuin aina jo kymmeniä vuosia. Längelmäveden kesäkoti on enää muisto vain, ja nyt Kymenlaakson kesäkotikin jää pois. Tulevan kesän suunta on Päijät-Häme, sinne Savon puolelle Päijännetä.

Kutina

-Kun kutiaa, niin raapimista ei voita mikään. (Cum prurit, nihil scalpendo verberat)

Joku vanha viisas tuonkin on lausunut, olisiko ollut Cicero. Tai ehkä Horatius, en muista. Mutta tuo viisas ei tainnut tulla ajatelleeksi, että kutina voi olla sellaisessa kohdassa, johon ei pääse raapimaan. Kuten minulla, keskellä selkää.

Vaikka kuinka kurkotan kädellä, yläkautta tai alakautta, oikealta tai vasemmalta, en ulotu. Lähelle pääsen, mutta en aivan perille siihen kutisevaan kohtaan.

Huonosti on ihmisvartalo suunniteltu. Miksi pitää olla sellainen anatomia, ettei käsien liikerata ulotu vartalon jokaiseen kohtaan? Ehkä joku akrobaatti ulottuisi. Etsimättä muistuu mieleen tuttu musiikinopettaja, joka aamuyön juhlatunnelmissa väänsi vartalonsa sellaiseen asentoon, että ulottui isovarpaalla koskettamaan nenäänsä.

Tästä ällistyttävästä tempusta kirjoitinkin täällä kerran ((click)). Samassa yhteydessä kirjoitin myös kirjailija Nikolai Gogolin ihmeellisestä nenästä. Hän pystyi alahuulella koskettamaan nenänpäätään. (Näitä temppuja en malttanut olla itsekin kokeilematta, mutta salaa, kenenkään näkemättä.) Samassa tekstissä mainitsin myös omasta kutiavasta nenästäni. Helppohoitoinen vaiva tähän nykyiseen verrattuna!

Kun sormet eivät yllä, yritin viivoittimella. Yritin kihnuttaa oven karmiin. Yritin puukauhalla. Hetkeksi tepsivät. Kävin kellarissa etsimässä selänraaputinta, jollaisen muistan joskus lahjaksi saaneeni. En löytänyt. Vessaharja voisi olla hyvä. Jos vaiva ei lopu, huomenna lähden markettiin ostamaan.

 

 

Röhnö

Keskellä iltapäivän kauneusuniani huomasin pohtivani, että taidan olla nykyisin nahjus. Jää lähtemättä, vaikka olisi kiinnostava meno, jää tekemättä, kun pitäisi toimia, jää sanomatta, vaikka olisi kirpeää huomautettavaa.

Nahjus. Saamaton. Vetämätön. Laiska. Veltto. Mukavuudenhaluinen. Vetelä. Lorvailija. Jahkailija. Vetelehtijä. Lepsu. Röhnö.

Ennen näin ei ollut. Ammatti teki tehokkaaksi ja aikaansaavaksi, vaikka se ei mikään pöhinäekonomistien uraputkiammatti ollutkaan. Nykyisestä lyhennettyä työviikkoa koskevasta poliittisesta keskustelustakin huomaa, että pitkä työpäivä on joillekin moraalikysymys.

                                          (Mihaily Munkacsy - 1869)

Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni itsestäni tuon suuntaisen luonnehdinnan lapsen suusta 1980-luvun alkupuolella. Viisivuotias sukulaistyttö oli vappuna yökylässä. Oli sovittu, että aamulla lähdetään ostamaan ilmapallo ja katselemaan kaupungin meininkejä. Kun minä vaan makasin sohvalla, tomera pikkutyttö tuli komentamaan: - Nouse siitä, röhnö!

Vuosisatoja on tolkutettu, että ahkera palkan saa, laiska töitään luettelee. Siinä on ns. luterilaisen työmoraalin ydinsanoma. Samoin snellmanilaisen suomalaisuusmääritelmän opettavainen ydin. Huonostihan kävi heinäsirkallekin, joka kesän vain soitteli metisellä mättähällä simakukkien seassa. Olisi kannattanut ruveta muurahaiseksi.

Satunnaisia vappuröhnöttelyjä lukuun ottamatta nahjustelu alkoi hitaasti kehittyä nykyiseen kukoistukseensa eläkkeelle pääsystä. Kai tämä on jo pysyvä osa minuutta. Pikkuisen kuitenkin piilevä luterilaisuusmoraali hetkittäin kolkuttelee, kun kaveri tai vaikkapa blogituttava kertoo ylivilkkaasta toimeliaisuudestaan.

Vaikka menneiden haikailu on yksi pääharrastuksistani, tätä on syytä kaikin keinoin välttää. Mutta vaikeaa se on.

Onkohan kukaan nahjuudesta parantunut? Kysyn vain!