Muutos vai vastarinta?

Istuin iltaa kahden tutun opettajan kanssa. Tuli sellainen vaikutelma, että onneksi minun ei tarvitse käydä nykykoulua, ei oppilaana eikä opettajana.

Opettajan työ tuntuu nykyisin olevan melkoista byrokratiaa. Suuri osa ajasta kuluu erilaisiin raportoimistehtäviin. Suunnitelmien ja niiden toteutumisten kirjaaminen ja kaikenaikainen yhteydenpito kuuluu olevan pääasia, ei opetus.

Voin vain kuvitella, millaista vääntämistä opettajan työ on oppilaiden puhelimien aiheuttamaa tarkkaavaisuusvajetta vastaan. Teinit ovat kiinni puhelimissaan ja viesteissään. Miten siinä opettaja onnistuu kääntämään huomion itseensä ja asiaansa! Opettajan valtuudet komentaa ovat puutteelliset, ja oikeuksista tietoisten vanhempien kanssa kriisiytymistä on syytä välttää.

Seuralaiseni eivät vastusta opetusteknologiaa, kunhan se palvelee luontevasti opetusta. Mutta pikkuhiljaa teknologian käytöstä on tullut itsetarkoitus. Toinen seuralaisistani, yläkoulun musiikinopettaja, harmitteli, että hän on joutunut vähentämään laulua ja soittoa tunneillaan, koska opetussuunnitelmaan oli kirjattava modernin teknologian aiheuttamina vaatimuksina erilaisia äänityksen ja miksauksen osuuksia. Ja rehtori aktiivisesti tarkkailee, että luokkaan hankittuja kalliita koneita ja vehkeitä myös käytetään ja käyttämisestä tehdään raportteja.

Äidinkieltä ja kirjallisuutta lukiossa opettava seuralaiseni kauhisteli oppiaineensa tulevaisuutta tekoälyn luomassa oppimisympäristössä. Miten opetetaan kirjoittamista, kun tekoäly kirjoittaa silmänräpäyksessä esseet ja tutkielmat kaikista mahdollisista aiheista. Kirjojen lukeminenkin on hiipumassa.

Minun aikanani luokassa oli piirtoheitin, video ja televisio sekä nauhuri. Kielten opettajilla oli kielistudio. Luokat olivat seinällisiä huoneita, eivät avoimia oppimisympäristöjä. Äidinkielen luokassa oli kahden seinän mittainen kirjahylly. Opettaja puhui, opettaja käski, opettajaa enimmäkseen toteltiin.

En mitenkään yli-ihannoi entistä koulua, kyllä siinä korjaamisen varaa oli. Nyt kuitenkin joka puolelta kuuluu viestejä koulun ongelmista. Onkohan korjattu sellaistakin, mikä ei ollut rikki?

                          (Teija Sopanen elokuvassa Niskavuoren naiset, ohj. Valentin Vaala 1958)
 

Suositut

Näin divarissa tutun kuvan. Tuota katselin huoneeni seinällä monta vuotta.

Beatles-jättijuliste ilmestyi Suosikki-lehden marraskuun numerossa 1964. Lakanoiksi niitä sanottiin.

Nyt jälkeenpäin voi ihmetellä, miksi beatlespokia paheksuttiin ”pitkätukkaisiksi” heti alusta alkaen. Ei tuo nykynäkökulmasta ansainnut sellaista.

Vanhemmat määrittelivät poikien  hiusten pituuden toisella tavalla. Sotasukupolvi ei sallinut tyttömäisyyttä yhtään. Ei korvan päälle, ei otsalle. Hiukset leikattiin niskasta ja sivuilta sileiksi ja kammattiin otsalta taakse. Beatles oli sukupolvikapinan tuntomerkki ulkonäöltäänkin.

Olisi minulla ollut tarvetta ripustaa seinälle muitakin Suosikin lakanoita, mutta kaapit ja hyllyt estivät. Ystävälläni Katilla oli sama Beatles ja lisäksi Renegades. Ellulla oli Danny – valkoisessa puvussa, hiuksissa minivogue ja paita auki napaan asti.

Kesän vietin sukulaistalossa maalla. Huoneeni oli ahdas yläkerran komero, johon ei mahtunut lakanoita seinälle. Kirjepaperilehtiön kannesta otin Brigitte Bardot´n kuvan ja ripustin se nastalla seinälle. Siinäkin oli tukka pörrössä ja paita aika syvälle auki.

Sinä kesänä kävin Danny-showssa Keuruulla Hartun lavalla. Mieleen jäi valkoinen puku, hirmuinen vauhti, valoshow, go-go-tytöt minipöksyissä ja luultavasti ilman urheiluliivejä paidan alla.

Minun Beatles-kuvani vaihtui uuteen vasta 1967, kun tuli All you need is love ja hippityyli.  Silloin pitkätukkaisuus oli oikea sana, samoin pitkäpartaisuus.

Sukupolvikapina syveni. Minulla tukka kasvoi hyvin mutta parta harmillisen huonosti.

Suosikki oli monipuolinen lehti. Siellä oli 100 kärjessä –levymyyntilista. Sieltä löysin kirjeenvaihtotovereita. Siellä Jammu-setä vastaili teininuorison intiimeihin kysymyksiin. Siellä toimi levyjen arvostelijana eräs pitkätukkainen ja partainen musiikkimies, joka vuosikymmeniä myöhemmin yllättäen ilmestyi tämän blogin lukijalistalle.  

 

 

Suosikki tuotti lakanoita muuhunkin kuin kaupunkien poppariporukoiden makuun. Kun kävin Etelä-Pohjanmaalla serkkuja tapamassa, huomasin harmikseni, että sielläkin ripustetaan Suosikin lakanoita seinälle.

 

 

Nirppanokka

Muutama rivi lehdessä (HS 1.2.23) paljastaa sen valitettavan tosiasian, että minä en kuulu joukkoon.  En mihinkään joukkoon – en ylös, en alas enkä keskelle.

Nyt se on tieteellisesti todettu ja dokumentoitu valtalehden tiedepalstalla, koko sosiaalinen hierarkia yhdessä kappaleessa. Koronarokotusten vuoksi eräs poliittisesti painottunut taho nimitteli minua ”tiedeuskovaiseksi”, joten ei minulla tässäkään ole mahdollisuutta tiedettä vastaan vängätä. 

Kulttuurisen hierarkian ylätasolta löydän onneksi edes yhden mieluisan: taidemuseot. Ooppera on vaikeampi. Olen kyllä käynyt, lähinnä muiden yllyttämänä, sillä lähipiirissäni on ammattimuusikoita ja Fb-kavereihini kuuluva oopperaohjaaja lähettelee vähän väliä kutsuja. Mutta ei ooppera omalta valinnalta tunnu.

Ostereita en ole maistanut – eipä silti, ei niitä ole tarjottukaan. Vastenmieliseltä ajatus. Viininmaistelijana kaltaiseni tuohisuu on toivoton. Hyvä jos valko- ja punaviinin tunnistan.

Alatasolta ei löydy yhtään minua koskevaa. Scifin muutaman klassikon olen joskus lukenut, mutta se ei ole minun lajini. Varmaankin tässä on osin turhastakin ennakkoluulosta kysymys. Tekono, keilailu ja kananugetit eivät ole koskaan hipaisseetkaan.

Keskitaso ei kosketa sen enempää. Joogaan en kärsimättömyyteni alistuisi, luulen. Avokado ei ole takavuosien muotiruoan, avokadopastan, jälkeen saanut merkittävää sijaa ruokavaliossani.

Toisaalta on minua nirppanokkaiseksi ”elitistiksi” epäilty, syynä kai mieltymykseni kirjallisuuden ja elokuvan klassikkoteosten suuntaan. Jonkinlainen korkeakulttuurin kaanon on ilmeisesti olemassa:

”Korkeakulttuuri voidaan yhdistää älykkyyden, kärsivällisyyden ja monimutkaisuuden arvostamisen kaltaisiin persoonallisuuden piirteisiin, joiden tiedetään olevan melko vahvasti geneettisesti periytyviä. Jos on tällaisia persoonallisuuspiirteitä, voi olla alttiimpi sille, että alkaa pitää monimutkaisemmasta taiteesta”.

Toisaalta pitää olla sijainniltaan ja sosiaaliselta asemaltaan sopiva, jotta korkeakulttuuria edes olisi tarjolla.

Itse luokittelen itseni melko kaikkiruokaiseksi. Minulle maittavat hyvin myös ns. alemmat taiteet. Vanhat Suomi-filmit ja iskelmät, jopa rillumarei, ovat parhaimmillaan oikein herkullista. Ylenpalttista ylevyyttä sen sijaan vierastan.

Ihan kaikkiruokainen en ole. Tositelevisio on pysynyt vieraana. Science fiction ja horror ei innosta, vaikka alan klassikot ovat tuttuja.

Kuvassa todisteaineistoa, että hyllystäni löytyy muutakin lukemista kuin pelkkiä pölyisiä klassikoita.

Kuvan kirjat:

1  Koski Markku: Alemmat taiteet (Odessa 1985)

2  Ekholm Kaj & Haasio Ari: 100 parasta dekkaria (Things to come 1998)

3  Nyman Jake: Kovan päivän ilta (Ajatus-kirjat 2000)

4  BTJ Kirjastopalvelu: Dekkarisankarit – Kuka kukin on (Gummerus 2006)

5  Bagh Peter von: Rikoksen hehku – Suuret rikoselokuvat (Otava 1997)

6  Bagh Peter von: Kaipuun punainen liekki – Suuret rakkauselokuvat (Otava 1991)

7  Nyman Jake: Onnenpäivät (Fanzine 1989)

8  Bagh & Koski & Aarnio: Olavi Virta – legenda jo eläessään (WSOY 2010)

9  Koski Marku & Lindsten Leo: Armin vuodet (Love Kirjat 1982)

Elokuva: Lohikoski Armand: Hei rillumarei (1954) // Esa Pakarinen