Tuttua ja vierasta

Kaksi uutta kirjaa

Leena Jäppilä: Puitse – esseitä 

Anniina Holmberg: Riivattu ja siunattu – Kalle Holmbergin elämä ja teot

Molempien aihe tuttu kuin mikä. Kai se niin on, että tuttuus lisää lukemisen nautittavuutta. Tietää heti, mistä puhutaan. Ei tarvitse seikkailla tuntemattomilla ulapoilla.

Nuoren Holmbergin tuotanto tuli minulle pääosin tutuksi. Ensikohtaaminen taisi tulla radiokabareista ja joidenkin Love Records -levyjen välityksellä ja Jyväskylän Kesän näytelmässä Saaren vangit. Esitysten jälkeen esiintyjäporukka istui iltaa Ylä- Ruthilla tai Sohvin krouvissa.

Turun Seitsemän veljestä oli kaikkien aikojen suurimpia teatterielämyksiäni – näin sen kahdesti. Nyt oli ilo lukea sen syntyvaiheista.

Oopperat sen sijaan vähälle. Savonlinnassa näin vain Ratsumiehen, en muita. Holmbergin myöhemmät vaiheet – ortodoksinen uskonto, raitistuminen  - kaikkineen ovat jääneet vähemmälle huomiolle kuin nuoruuden hurjat saavutukset.

Krooninen pettymyksen tunne valtaa heti mielen, kun puheeksi tulee Lapualaisooppera. Olin silloin 15-vuotias koulupoika Jyväskylässä. En ymmärtänyt, että siinä katoaa ulottuviltani sukupolvikokemuksen huipputapaus.

Kateellisena olen kuunnellut paikalla olleiden säihkysilmäisiä muisteloita. Ne ovat kantaneen tuoreina läpi vuosikymmenten. Pienenä lohdutuksena näin Lapualaisoopperan 50-vuotisuusinnan alkuperäisellä paikalla vuonna 2016, Vanhan ylioppilastalon salissa. Kirjoitin siitä täällä (click).

Leena Jäppilän esseet puhuvat monesta tutusta kirjallisuus- ja elokuva-aiheesta, mm. Hermann Hessen Arosudesta, Ingmar Bergmanin Mansikkapaikasta, Thomas Mannin Tohtori Faustuksesta, Mika Waltarin Sinuhesta ja Albert Camus´n Rutosta.

Heti kun tekijä siirtyy hyvin tuntemiinsa japanilaisiin aiheisiin, Kawabataan ja Kurosawaan, lukemiseen tulee pieni lisävaiva. Minulle nuo ovat vieraampia ja viittaukset japanilaisen kulttuurin omintakeisin ilmiöihin jäävät osin ymmärtämättä.

Opiskeluvuosina minulle hyvinkin tutuksi tullut tekijä on harvinaisen monipuolinen kirjoittaja. Tämän esseekokoelman lisäksi hän on 2020-luvulla julkaissut runokokoelman (Teistä kaikista tämä), musiikkitutkielman Bachista (Pieni kantaattikirja ja kirjallisuusesseitä Bo Carpelanista (Tuulessa, tuulessa). Näin omaäänistä tuotantoa voin hyvin suositella isommallekin lukijakunnalle.

 

Hällä väliä

On kahdenlaisia ihmisiä:

1    Niitä, jotka saavat asiat valmiiksi.

2

Minä yritän kuulua tuohon jälkimmäiseen, mutta helppoa se ei ole. Kun on työuransa tehnyt ammatissa, jossa pikkutarkkuus on työn keskeinen sisältö, eläkkeellä pitäisi pystyä hellittämään.

Väliäkö sillä, ovatko pilkut aina paikallaan.

Kehityskulku uuteen asenteeseen on edennyt valikoivasti. Kirjojen ja papereiden järjestys hyllyissä ja mapeissa ei ole vieläkään joustanut. Etsittävä kirja tai puuttuva paperi löytyy kyllä nopeasti.

Sen sijaan pölynimurin käyttöä on ollut helppo harventaa ja ikkunoiden peseminen sai jäädä ensi kesään. Sisäinen hutilukseni sallii, että sukat jäävät sängyn alle odottamaan pesukonetta tai pestyt paidat ja kalsarit odottavat kaappiin viskaamista tuolilla. Siitä ne on helpompi löytää käyttöön.

Pedanttisuus ammatissa oli hyve mutta siviilipuolella se taitaa olla pahe, ainakin välillä. Sen liioittelusta on hyvä varjella itseään. Koville se ottaa. Jos se ei luontevasti toteudu, hutilukseksi pitää ryhtyä taahallaan. Tekstiin saa jäädä kieli- ja näppäilyvirheitä. Väliäkö jollakin pilkulla tai yhdyssanalla! Maltti kuitenkin pitää säilyttää, ettei mene maine.

Ei kai mikään ole niin nokonuukaa, etteikö vähän voi hutiloida. Kymmenen minuuttia voi  myöhästyä sovitusta tapaamisesta. Yhden ostoksen voi unohtaa kaupassa käydessään. Yhdellä päivällä voi ylittää deadlinen. Laskun voi maksaa yhden päivän myöhässä. Kerran lopetin tipattoman tammikuun viisi minuuttia ennen määräaikaa. Kerran mietittiin kaverin kanssa,  pistäisimmekö paidat juoponnappiin, mutta sitä ei kantti kestänyt. Ehkä ensi kerralla eripariset sukat.

 

Maailman vaikein

Olen hämmästellen seurannut, kuinka vaikea asia translaki on eduskunnalle ollut. Tähän sopii vanha ja kulunut itkeä vai nauraa –fraasi. Kyllä, molemmat.

Olen vuosien ajan nähnyt läheltä, kuinka kipeä asia yhteiskunnan suvaitsemattomuus on.Tunnen kaksi henkilöä, joita juuri tämä laki koskee, toinen entisessä työyhteisössäni, toinen lähisuvussani.

On vaikea ymmärtää, että vielä nykyaikanakin konservatiivinen ja uskonnollinen elämänkatsomus lukitsee ajattelun heti kun mennään ihmisen herkimmälle alueelle, seksuaalisuuteen. Tuomitsemisvietti pääsee heti hallitsemattomasti valloilleen.

Olen huomannut, että sukupuolen korjaaminen muutetaan näillä tuomitsevilla tahoilla usein jonkinlaiseksi vitsiksi, muiden alapäävitsien joukkoon, halventavassa tarkoituksessa. Mies naisena, nainen miehenä on vanha takuuvarma komedia-aines.

Mutta niille, joita tämä henkilökohtaisesti koskee, tämä ei ole mitään komediaa. Se on totista totta, epätasa-arvon ja sorron väline. Siinä ei ole kyse armeijan välttelystä ja naisten pukuhuoneeseen livahtavista tirkistelijöistä, niin kuin eräät puolueet epäilevät.

Nyt on eduskunnassa taas kerran nähty outo näytelmä. Jotkut keräävät ääniä tuleviin vaaleihin, keinona kaikenkarvainen vehkeily, taktikointi, huomion herättäminen ja idioottimaiset tekosyyt. Sellaiset tiedetään tehokkaiksi – gallupit näyttävät, että sellaisiin turvautuvat puolueet menestyvät.

Aihe on ikivanha. Silmiin osui juuri lehtileike vuodelta 1966. Samasta aihekokonaisuudesta siinäkin on kyse.

Hufvudstadsbladet julkaisi nimilistan, vetoomuksen. Nimilista on kiinnostava, melkein kaikki tuttuja nimiä ikäiselleni. Kirjailijoita, taiteilijoita. tieteentekijöitä, siltä taholta yleensä uutta luovaa ajattelua voi odottaa. Tässä listassa joukossa on yllättäen yksi kirkonmieskin, tuleva arkkipiispa.

Eräs yksityiskohta vielä näyttää ilmeiseltä. Taitaa olla pitkälti samaa tuomitsijoiden joukkoa, jolta ei riitä ymmärrystä #metoo-liikkeen esiin nostamalle ongelmalle. – Enää ei uskalla edes flirttailla naisille  -asenne on osa isoa pakettia, ikiaikaista maailman vaikeinta asiaa.

KUVAT:                       

1.   Billy Wilder:  Piukat paikat -1959 / Jack Lemmon & Tony Curtis

2  Sergio Leone Huuliharppukostaja -1968 / Claudia Cardinale & Jason Robards