keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Miten kakku viipaloidaan?

Prometheus-leirin loppujuhlassa kerran kauan sitten emäntä kantoi keittiöstä hienon täytekakun ja vei sen opettajien pöytään. Sitten hän palasi keittiöön ja toi kohta seuraavan tarjottimen, joka oli täynnä korppuja. Se meni oppilaiden pöytään. Ja sama uudestaan monta kertaa, kaikkiin oppilaiden pöytiin.

Kukaan ei sanonut mitään. Mutta pidätelty tyrmistys oli ilmeinen. Opettajien pöydässä sen sijaan käytiin iloisesti kakun kimppuun. Kaikki näytti olevan niin kuin pitikin.

*  *  *

Miten tasapuolinen jako tehdään? Miten kakku jaetaan oikeudenmukaisesti? Siinä on se ikuinen kysymys, johon monet viisaat filosofit ovat hakeneet vastausta. Teorioita on, maailmanmittaiset käytännön sovellukset vain puuttuvat.

Lukion elämänkatsomustiedon kursseilla tämä on yksi keskeisistä aihepiireistä.

Pienessä mittakaavassa kelvollinen ohje menee näin. Yksi leikkaa kakun niin moneen osaan kuin pöydässä on istujia. Sitten kaikki ottavat viipaleen. Leikkaaja itse saa sen viipaleen, joka jää jäljelle, kun kaikki muut ovat ottaneet omansa.


Entä jos asiaan liittyy eriarvoisuusnäkökohtia?
Tasanko pitää aina kaiken mennä? Ehkä joku voisi saada vähän (paljon?) suuremman palan, jos hän on ahkerampi kuin muut? Entä laiskat lurjukset - eikö kanttipala riittäisi?

Jo vanhat tarut osasivat havainnollistaa ongelmaa. Tuttu tarina Aisopokselta sanoittaa sen näin: (monet muutkin ovat kirjoittaneet samasta aiheesta, mm. La Fontaine)  Suomeksi sen runoili Uuno Kailas.

                                                           (Aisopos)

 


Entä ne Prometheus-leirin kakku ja korput?

Tilanne korjaantui ilman protesteja ja vallankumousta hetken kuluttua. Täytekakkuja löytyi yllättäen lisää.

Eipä tarvinnut teorian kautta selvittää, mistä epäoikeudenmukaisuuden kokemus syntyy. Eikä tarvinnut teorian kautta selvittää, miten ongelman voi halutessaan korjata.

Mutta äskettäin koetulle jatkokysymykselle on tässä hyvä paikka. Miten jaetaan oikeudenmukaisesti joulukalkkuna? Siitä kun ei saa tasakokoisia paloja millään eivätkä eri kohdista leikatut palat ole yhtä herkullisia? Lopputulos ei ole tasa-arvoinen, vaikka kuinka tarkasti mittaisi.


 

 

sunnuntai 25. joulukuuta 2022

Itsetunnossa puutteita?

                                         (Andre Dargelas -1860)
 

-Tytöille olisi hyväksi käydä tyttökoulua, pojille yhteiskoulua.

Kuuntelin vierestä, kun kaksi viisasta rouvaa keskusteli kahvihuoneessa. Perusteluna mainittiin joitakin tuttuja naisia, jotka olivat käyneet tyttökoulun ja joilla oli poikkeuksellisen hyvin kehittynyt itsetunto. Ei ollut koulussa tarvinnut vetäytyä hiljaiseksi poikien dominoinnin tieltä.

Pojille taas yhteiskoulu olisi hyväksi, jotta ajatteluun tulisi edes pikkuisen pehmeämpiä vaikutteita pätemisen, kilpailun, urheilun ja muun kukkoilun rinnalle.

En oikein osannut sanoa mitään keskusteluun. Tunsin kuitenkin, että tässä näkemyksessä taitaa olla pikkuisen perää. Mutta ei ihan kokonaan perää. Ongelmiakin siinä on, luulen.

Tyttökouluista en osaa sanoa, vaikka kouluaikojeni Jyväskylässä tunsin aika monta Tipulan oppilasta. Sain kuitenkin käsityksen, ettei itsetunto-ongelma sielläkään vieras ole. Tyttöjen keskinäiset lojaalisuusmuutokset paras ystävä -suhteissa eivät taida olla itsetunnolle helppoja.

Sattuneesta syystä tunnen paremmin poikien puolen. Tunnistan kyllä dominoinnin ja erilaatuiset kukkoilut. Mutta se koskee vain osaa porukasta. Sielläkin on dominoinnin tieltä vetäytyjät, joilla on pehmeämmät vaikutteet jo valmiina mutta itsetunnossa puutteita.

Urheilijat pärjäävät tappelussa ja menestyvät tyttöjen pyydystämisessä. Kukkoilijat tulevat tästä joukosta, osittain myös muussa elämässä menestyjät, vaikka koulumenestys ei aina olekaan kehuttavaa.

Kirjailija Riku Korhonen on esseessään kuvannut onnistuneesti koulukokemuksiaan tästä näkökulmasta (Image 10 / 2018). Myös J.D. Salingerin päähenkilö romaanissa Sieppari ruispellossa tuskailee saman asian kanssa. 




 

maanantai 19. joulukuuta 2022

Hiukan erikoinen

 

Huononpuoleinen elokuvaviikonloppu televisiossa. Piti siis turvautua dokumentteihin.

Dokumentteja Yle-Areenassa riittää. Ingmar Bergmania neljä osaa, Marilyn Monroe, Claes Anderson. Mihin joutuisinkaan ilman Areenaa? Kaupallisille kanavilleko? Ei kiitos.

Kaksi puoluetta kuitenkin ajaa vaaliteemakseen Ylen rahoituksen rankkaa karsimista (kas kun en nyt muista, mitkä kaksi puoluetta).

Syyt ovat selvät. Yksityinen bisnes pyörisi tuottavammin ilman Yleä. Eikä tulisi enää myötämielisiä ohjelmia ilmastonmuutoksista, ihmisoikeuksista ja EU:sta ja sen sellaisista suvakkipropagandaa.

Minä nyt vaan satun olemaan sillä tavalla hiukan erikoinen ihminen, että arvostan Ylen kulttuuri- ja taideohjelmia. Ne ovat kirjallisuuden ohella paras keino virittää ajatuksiaan puhkaisemaan itsestäänselvyyksiä ja hataria totuuksia.

Laatua saa halvalla. Muilta kanavilta ei saa.


Nytkin intouduin dokumentin jälkeen ottaman hyllystä Claes Anderssonin kirjat. Nämä voisi nyt lukea yhtenä kokonaisuutena ja hakea kirjastosta puuttuvat. Siinäpä hieno projekti tulevaksi viikonlopuksi.

================

P.S. Olen viime aikoina herätellyt pari vuotta kestäneestä koomasta toista blogiani. "Kenkä väärässä jalassa". Jospa se vielä lähtisi uuteen lentoon.

Se on niukkasanaisempi, hetken oivalluksia kirjaava, ärtyneitä ajatuksiakin noteeraava. Toivotan Töölöntorin blogin lukijat tervetulleiksi vilkaisemaan sinnekin. Linkki sinne on  tässä (click).

                       

                                                (Claes Andersson, suom. Jyrki Kiiskinen  //  Det är kallt, det brinner  //  WSOY 2003)