Huononpuoleinen elokuvaviikonloppu televisiossa. Piti siis turvautua dokumentteihin.
Dokumentteja Yle-Areenassa riittää. Ingmar Bergmania neljä osaa, Marilyn Monroe, Claes Anderson. Mihin joutuisinkaan ilman Areenaa? Kaupallisille kanavilleko? Ei kiitos.
Kaksi puoluetta kuitenkin ajaa vaaliteemakseen Ylen rahoituksen rankkaa karsimista (kas kun en nyt muista, mitkä kaksi puoluetta).
Syyt ovat selvät. Yksityinen bisnes pyörisi tuottavammin ilman Yleä. Eikä tulisi enää myötämielisiä ohjelmia ilmastonmuutoksista, ihmisoikeuksista ja EU:sta ja sen sellaisista suvakkipropagandaa.
Minä nyt vaan satun olemaan sillä tavalla hiukan erikoinen ihminen, että arvostan Ylen kulttuuri- ja taideohjelmia. Ne ovat kirjallisuuden ohella paras keino virittää ajatuksiaan puhkaisemaan itsestäänselvyyksiä ja hataria totuuksia.
Laatua saa halvalla. Muilta kanavilta ei saa.
Nytkin intouduin dokumentin jälkeen ottaman hyllystä Claes Anderssonin kirjat. Nämä voisi nyt lukea yhtenä kokonaisuutena ja hakea kirjastosta puuttuvat. Siinäpä hieno projekti tulevaksi viikonlopuksi.
================
P.S. Olen viime aikoina herätellyt pari vuotta kestäneestä koomasta toista blogiani. "Kenkä väärässä jalassa". Jospa se vielä lähtisi uuteen lentoon.
Se on niukkasanaisempi, hetken oivalluksia kirjaava, ärtyneitä ajatuksiakin noteeraava. Toivotan Töölöntorin blogin lukijat tervetulleiksi vilkaisemaan sinnekin. Linkki sinne on tässä (click).
(Claes Andersson, suom. Jyrki Kiiskinen // Det är kallt, det brinner // WSOY 2003)