Väärinkäyttäjä

Tarvitsin muutaman paksun kirjan.

Onhan niitä hyllyissä – sopii valita. Paksuin olisi vanha perheraamattu, paksuus melkein parikymmentä senttiä. Se on kuitenkin vanhuuttaan hauras, joten en valitse sitä.

Valituiksi tulivat seuraavat:

Ylikangas Heikki, Tie Tampereelle (569 sivua)

Salokannel Juhani (toim.), Kirjojen kirja (686 sivua)

Schneider Steven (toim.), 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään (959 sivua).

Yhteensä näiden kolmen paksuus on 14 cm. Se riittää. Neljättä paksua ei tarvita.

Tuo elokuvakirja vähän arveluttaa, sillä se on pehmeäkantinen. Muut kaksi ovat tukevarakenteisia ja sopivia tarkoitukseen.

Kannan painavat kirjat keittiöön ja pinoan ikkunan eteen lattialle. Nousen seisomaan kirjapinon päälle.  Siitä ulotun kurkottamaan ikkunan yläpuolella olevaan verhotankoon. Vaihdan kesäisen verhomallin pois ja laitan tilalle jouluisen.

Tämä on jokajouluinen perinne. Joskus talven mittaan sama toistuu mutta päinvastaiseen suuntaan. Jouluvalmistelut ovat nyt tämän huushollin osalta valmiit. Vielä jos muistaisin ostaa kaupassa käydessäni piparkakkuja.

Vähän häpeillen kannan kirjat takaisin hyllyyn. Tämä tuntuu aina kirjojen väärinkäytöltä, mutta mitäpä korviketta sille keksisin, kun en tästä nykyistä pidemmäksikään taida enää kasvaa.

Kirjat ovat viisaan ja toimeliaan miehen parhaat ystävät. Hänen kirjastonsa on hänelle nautinnon, itsensäunohtamisen ja mietiskelyn tyyssija, lyhyesti: hänen ajatustensa pyhättö. (Cicero)

 

 

Kun luovuutta löytyy

Muistatte varmaan Pikku-Matin, jonka autosta puhkesi kumi? Vika korjattiin purukumilla.

Konsti osoitti ennakkoluulotonta luovuutta. Lopputulos oli kaikesta päätellen hyvä ja ongelma poistui lopullisesti. Ei kai siitä muuten olisi laulua tehty. – Minä jäin kyllä miettimään, olisiko sinitarra ajanut saman asian.

Sukkahousut ja jeesusteippi ovat myös kuuluisia ongelmanratkaisuvälineitä  jos vaikka minkälaisen vian korjaamiseen. Pikku-Matin autonrenkaaseen sukkahousut eivät ymmärtääkseni olisi auttaneet. Jeesusteippi ehkä.

Niksimestarit ja purukumit ja sukkahousut tulivat mieleen viime viikonloppuna, kun kaverini Bitti-Pekka korjasi printterini ja neuvoi niksin, miten minun tulee toimia, ettei vika palaa.

Printterini ei nimittäin ole kesän jälkeen suostunut printtaamaan yhtään mitään. Kun kesän jälkeen palasin maalta ja pistin mustekasetit koneeseen, se ilmoitti, että koneessa ei ole mustekasetteja ja antoi linkin, josta niitä voi tilata.

Mutta oli siellä kasetit, aivan uudet sitä paitsi. Jostain kumman syystä kone ei niitä huomannut. Yli kaksi kuukautta yritin ottaa kasetteja ulos ja sisään, mutta ei auttanut. Siksi hälytin Bitti-Pekan apuun.

Pekka tuli ja vei koneen mennessään. Pari päivää hän tutki asiaa ja sitten keksi niksin.

Nyt minulla on toimiva printteri ja niksi tiedossa. Niksi on aika helppo: osta seuraavalla keralla mustekasetti numero 305, älä 304. (Vai olikohan se päinvastoin? Johonkin lapulle minä sen kirjoitin, mutta en nyt löydä lappua.)

Pienestä se on kiinni.

Pienestä se oli aikoinaan kiinni työpaikallakin. Monistuskoneella oli tapana jotenkin kummallisesti tukkeutua. Kreikkalaisella vahtimestarillamme oli yllättävä taito. Napakka nyrkinisku koneen vasempaan kylkeen vähän keskilinjan alapuolelle, ja taas toimi. Hän kyllä neuvoi konstin meille muille, mutta ei kone siitä kuntoon tullut. Se piti olla nimenomaan vahtimestarin nyrkki.

-   -   -

On minulla itsellänikin ollut luovaa niksiosaamista joskus nuorempana. Kerran kauan sitten ostin siniset farkut. Niissä oli liian pitkät lahkeet. Jotain piti keksiä. Ongelma oli siinä, että kaksikymppisellä opiskelijapojalla ei tietenkään ollut neulaa eikä lankaa.

Onneksi oli nitoja. Siis sellainen vehje, jolla papereita napsautetaan nurkasta nipuksi.

Siispä farkunlahkeen taitos sisäpuolelle ja nitojalla kiinni. Nastan selkämys jäi piiloon sisäpuolelle. Ulkopuolelle tulleet kärjet jäivät lähes näkymättömiin pörröisen kankaan sekaan. Hyvä tuli ja pitkään kesti. Joskus paljon myöhemmin tuli joku, joka omisti neulan ja lankaa ja halusi korjata kiinnityksen traditionaalisen mallin mukaiseksi. Ei selvästikään arvostanut luovaa ongelmanratkaisukykyäni. Huvittui kyllä.

Olen kyllä pitkän kokemuksen perusteella vakuuttunut, että kaikenlaiset viat voidaan korjata kotikonstein. Helppoa se on, jos vaan luovuutta löytyy.

 

Löysin vaikka en etsinyt

Toukokuussa 2021 kirjoitin täällä, että minulla on luettavana iso nippu vanhoja rakkauskirjeitä. Niitä kirjoittivat toisilleen 19 - 20-vuotias herra ja 16 - 17-vuotias neiti. Ajankohta oli 1946 - 47.

Nyt kirjoitan jatkoa tuolle tekstille. Blogin lukijan kannattaa ehkä tässä kohdassa vilkaista vanhasta kirjoituksestani, mistä kirjenipusta on kysymys. Sinne pääsee tästä linkistä:  ( click)

Perintönä haltuuni tuli kirjeiden lisäksi iso kasa kirjoja. Olen niitä pikkuhiljaa lueskellut. Monissa kirjoissa on tekijän omistuskirjoitus. Joidenkin kirjojen etulehdellä on nuorenparin toisilleen osoittamia syntymäpäiväonnitteluja, joululahjamerkintöjä tai muita muistoja.

Yksi etulehden merkintä on tässä. Päivämäärä vuonna 1947 oli nuorenparin seurusteluaikaa. Tunnistan herran käsialan. Neidin syntymäpäivä on lähellä. Kirja on klassikko 1780-luvulta,  Rousseaun Bekännelser  (suom. Tunnustuksia).

Käsialan ymmärtämisen helpottamiseksi kirjoitan sen tähän:

”Me oomme kaksi kulkijaa / mi yhtyy ylämäissä, / siis anna kätes yli tien, / niin mennään käsi käissä.”

Minun silmiini nuo neidille 18-vuotispäiväksi lähetetyn lahjan etusivulle kirjoitetut sanat näyttäytyvät kosinnalta – jos eivät ehkä aivan suorasanaisilta niin kosinnan esiasteelta vähintäänkin.

Sen suuntaisia aikeita heillä on täytynyt olla jo ilmassa. Henkilöhistoria kertoo, että tuosta syntymäpäivästä kihlautumiseen oli viitisen kuukautta. Yhdentoista kuukauden kuluttua papin aamenet oli jo sanottu.

Minua alkoivat kiinnostaa nuo sitaatin sanat. Mistä ne ovat peräisin? Ovatko ne nuoren herran itse sepittämiä? Kyllä hänessä runoilijantaitoa oli, julkaisi myöhemmin muutaman kokoelmankin. Vai ovatko jostakin lainattuja? Sitaattimerkit viittaisivat jälkimmäiseen.

Kunnes paljon myöhemmin sattumalta sitaatti osui silmiin, runokirjoja selaillessa.

Larin-Kyösti  on nuo sanat sepittänyt runossaan Kulkijaneitonen, kokoelmassa Kulkijan lauluja (1899).  

 

Niin se muisti pettää. Kyllä minä Larin-Kyöstin (oik. Karl-Gustaf Larson  1873– 1948) olen lukenut, tosin siitä on kauan ja tuotanto on iso. Ehkä on kohtuuton oletus, että opiskeluaikoina luetut säkeet vuosikymmeniä myöhemmin tunnistaisi.

On vähän sellainen tunne, että Larin-Kyösti kuuluu niihin runoilijoihin, jotka nykyaika on vähitellen unohtamassa. Hän oli taitava ja monipuolinen lyyrikko, jonka tuotanto ulottui ankaran historiallisista balladeista kepeisiin rallatuksiin ja pilarunoihin, välillä hieman tuhmiinkin. Vaikutteita voi nähdä mm. Bellmanilta ja Frödingiltä sekä hämäläisistä kansanperinteestä. Nykyaikanakin tunnettuja tekstejä ovat esim. näytelmä Kuisma ja Helinä sekä laulut Heilani on kuin helluntai, Suvisia suruja (”Maantien vartta ma vaellan / ja kaunis on luomakunta, / töllin töyräällä yrtit tuoksuu / ja sataa kukkaislunta”) ja Itkevä huilu (”Tein minä pajusta hilpeän huilun, / mut en ääntä ma siihen saanut; / aattelin: ei ole onneni haltia / soittajan lahjoja mulle jaannut - -”)

Mutta niinpä vaan vanha kunnon Kyösti löytyi merkittäväksi  tekijäksi 75 vuoden takaisessa rakkaustarinassakin.