Rehellisyyden aika

Syksyinen päiväkävely Hietaniemen hautausmaalla. Tuttu paikka, vuosikymmenien kävelyretkien kohde. Löydän tutut haudat ilman karttaakin - kelpaisin melkein oppaaksi. Monta vierasta ja tuttua olen siellä vuosien mittaan kierrättänytkin.

Jotenkin oudosti ja vastoin oletuksia hautausmaakävely rauhoittaa. On hienoa, että tuollainen iso rauhoittumiskeidas on onnistuttu säilyttämään aivan Helsingin ydinkeskustan lähellä. Asemalta sinne kävelee varttitunnissa, jos tietää reitin. Outoa, ettei mikään bisnesjoukkue ole onnistunut kaavoittamaan hienoa rantatonttia hyötykäyttöön ja rakentamaan sinne vaikkapa jäähallin tai ostoskeskuksen.

Minun kulkureittini hakeutuu taiteilijoiden haudoille. Yksi pysähdyspaikoista on Eino Leinon hauta. Siinä on tauluun kirjoitettu runoilijan omat säkeet.

 

Toisenlaisiakin hautasäkeitä kirjallisuus tuntee. Amerikkalainen Edgar Lee Masters kirjoitti 1915 omalaatuisen kokoelman eräänlaisia epitafeja, lyhyitä vapaamittaisia hautakivikirjoituksia. Niistä muodostuu kuva Spoon River -nimisen kuvitteellisen kaupungin elämästä.

Antologian yli 200 nimeltä mainittua henkilöä kertovat lyhyen yhteenvedon oman elämänsä vaiheista. Kirjoitus paljastaa usein jotain sellaista, mikä on aikanaan hienotunteisuussyistä jäänyt sanomatta. Rehellisyyden aika on tullut vasta haudan suojasta.

Tämän kirjan tarjoaman virikkeen valossa Hietaniemen hautausmaalla vaeltaja tulee miettineeksi, olisiko nurmen alla nukkujillakin ollut jotain tärkeää sanottavaa.

 

 

Mukana maku

Muistan vieläkin:  lapsena mieliruokani oli peruna ja soosi. Jälkiruokana maistui rusinakiisseli.

Niillä olisin pärjännyt - muut sapuskat tuntuivat harmillisilta poikkeuksilta normaaliin.

Makutottumustani taidettiin pitää hieman yksitoikkoisena. Muutosvastarintaani yritettiin pontevasti murtaa - huonoin tuloksin. Kamalinta oli kesäkeitto.

Alakoulussa tuli uusi inhokki, lihakeitto. Siinä oli niin sitkeitä lihamöykkyjä, että ne eivät pureksimalla miksikään tulleet. Siksi möykky piti salaa opettajan huomaamatta ottaa suusta ja piilottaa taskuun. Märkiä kun olivat, housun etumukseen ilmestyi epäilyttävän näköinen kosteusvaurio.

Koulun ruoka ei muutenkaan innostanut. Joka toinen päivä oli jotain velliä. Vasta oppikoulussa tuli tuttu herkku, perunat ja soosi, uudistettuna siten, että soosissa oli suolakurkun paloja.

Vanhemmat inhosivat sipulia, sitä ei saanut laittaa mihinkään. Mummo yritti kiertää kieltoa ja laittoi soosipannun kahvan kohdalle itselleen pikkuisen sipulisilppua. Siitä hän osasi annostella soosin sipulikohdan itselleen ja sipulittoman muille. Hajua hän ei kuitenkaan saanut pysymään oman nenänsä nautinta-alueella.

Minä tutustuin sipuliin vasta murrosiässä. Kirkkopuiston nakkikioskilla pyydettiin lihapiirakkaan paljon sipulia, kun piti piilottaa hengityksestä poikaporukassa nautittujen mallasjuomien haju ennen kotiin menoa. Heti addiktoiduin. Siitä pitäen olen halunnut sipulia joka paikkaan, kaikkia lajeja, paljon.

Voimakkaat maut ovat tulleet lapsuuden mauttoman yksitoikkoisuuden tilalle. Kaupungissa on paljon jännittävää ja kohtuuhintaista tarjontaa. Varsinkin itämaiset maut viehättävät. Olen ollut vuosikymmeniä vahvasti kasvisruokaan painottava, kala kuitenkin kelpaa.

Kodin maustehyllykin on äskettäin taas täydennetty asianmukaiseen kuntoon. Nyt voisi taas ruveta katselemaan, löytyisikö keittokirjoista mitään ennen kokeilematonta. Mukana maku!

Tulisesta mausta tuntuvat pitävän muutkin. Kesäasunnolla jäi maakellarin hyllylle talveksi sinappia. Outo kulkija oli löytänyt ja ryhtynyt herkuttelemaan. Ei kuitenkaan kulkija huomannut, että olisi tuubissa ollut kierrekorkki. Mutta ehkä näin pääsi tarkemmin nauttimaan herkut viimeistä pisaraa myöten.

 

 

 

Kuin oikeat miehet

Muistavatkohan muut yhtä huonosti kuin minä, mitä ovat vuosien mittaan blogeihinsa kirjoitelleet? Muistavatkohan edes kirjailijat omien kirjojensa yksityiskohdat? Vai käykö niin kuin minulle, että lukee vanhaa tekstiään ja ihmettelee, että ihan oikeastiko se olen minä, joka tämän on kirjoittanut ja vieläpä muiden luettavaksi nettiin lähettänyt?

Olen kesän jälkeen lukenut omia blogitekstejäni. Niitä on paljon, yli 1200. Moni tuntui kovin vieraalta. Jonkin verran oli noloja höpötyksiä, onneksi ei kovin paljon. En sensuroinut niitä, vaikka mieli teki. Suurin osa tuntui neutraalin kelvollisilta. Parhaista tunsin ylpeyttä - kas, osaanhan minä, epäilyksistä huolimatta!

Olen kirjoittanut aina, lapsesta asti. Keskikoulussa ja lukiossa kirjoitin kavereille palkkiota vastaan kotiaineita ja esitelmiä. Yliopistossa kirjallisuustieteen opiskelijana esseiden ja tutkielmien kirjoittaminen oli opiskelun ydin. Ammatissani kirjoittaminen oli kaikenaikaista. Olen myös pitänyt päiväkirjaa.

Poikaporukoissa pelattiin jalkapalloa ja rassattiin mopoja, mutta minulta se meni ohi. Elämän suunnan ratkaisevaksi päiväksi osoittautui se elokuun päivä joskus 60-luvun puolivälissä, kun poikien kanssa oli tarkoitus lähteä johonkin Petäjäveden metsään katsomaan Jyväskylän suurajojen pikataipaletta.

Minulle kuitenkin tuli ns. pakollinen este. Pikataipaleen aikoihin olin kahden teiniteatterin runotytön kanssa Tuomiojärven rannalla lukemassa runoja.

Sille tielle jäin.

On sitä joskus vähän irvistelty - homojen hommaksikin mainittu. Toisaalta kai kadehdittukin, kun oli nättejä tyttöjä seuralaisina eikä tarvinnut niitä epätoivoisesti yrittää kapakoista pyydystää.

Haittapuolena voi tietysti mainita, että en oppinut rassaamaan moottoreita, niin kuin oikeat miehet. Olen edelleen täysi tahvo auton korjaamisessa. Äskettäin luin omasta blogistani, kuinka kommenteissa ilkuttiin, kun tein intiimin paljastuksen, että huushollissani ei ole yhtään ruuvimeisseliä. (Ilkkujille voin nyt paljastaa, että puute on korjattu. Viime kesänä toin kesäasuntoni verstaasta kaupunkiin kolme meisseliä, tosin aika ruosteisia. - Nyt on uusi pulma, kun en millään keksi, mitä niillä ruuvailisin. Huushollissani ei taida olla yhtään ruuvia.)

Kirjoittaminen on mukavaa, kun se sujuu. Se ei ole mukavaa, kun se takkuaa, kuten nyt koko syksyn.

Runo:  Bo Carpelan:  Jos kirjoittamasi suo sinulle iloa (suom. Kaj Westerberg) / Gramina 2010) Kuva: Gustave Callebotte - 1888.