Oikein- ja väärinkäyttöä

En mennyt mihinkään, vaikka oli vappuaatto. Katselin vain ulos ikkunasta.

Kaikenlaiset väenpaljoudet ovat kauhistus. Ruuhkan sekaan en suostu - siellä voisi iskeä paniikki tai korona. Ruuhkan reunalla voisin kyllä katsella, mutta siitä voisi vahingossa tempautua sekaan. Esplanadilla ei nyt vappuna ole väljää, niin kuin Marcus Collinin maalauksessa (1938).

Sama pätee jopa elokuviin, teattereihin ja konsertteihin. Ostan aina laitapaikan, mieluiten takaa. Täyden rivin keskeltä ei pääsisi muita häiritsemättä pois, jos tulisi tarve vaikkapa vessaan.

Uuno Kailaan runo on kummallinen. Mikä aiheuttaa tuollaisen onnen? Runoilija ei elämässään hahmottunut onnellisuuden julistajana.

Havis Amanda on viehättävä patsas, mutta sitä pitäisi päästä katsomaan rauhassa, ei minkään teekkarihulinan tai jääkiekkoreuhan  seassa. Se on arvokkaan taideteoksen väärinkäyttöä.

Minäpä olen päässyt aivan kosketusetäisyydelle Mantan patsaasta, vaikka en teekkari tai jääkiekkofani olekaan.

Mantan ympärille rakennettiin kahdeksan vuotta sitten yhdeksi kesäksi hotellihuone. Minä kävin siellä ja kirjoitin siitä tänne kuvaraportin ("Rietasta ja ruokotonta", 28. elokuuta 2014). Se oli yksihuoneinen hotelli, huoneessa parisänky ja Mantan kurvikas patsas sängyn keskellä. En minä yövieraaksi hotellihuoneeseen päässyt, huonevarauksia kesän mittaisessa performanssissa oli liikaa. Mutta pääsin päiväkäynnille turistivirran mukana. Katselkaapa kuvat ja raportti täältä: (click).

Se oli taideteoksen oikeinkäyttöä.

Rikollista

Katse on kääntymässä kesään. Jos sää on suotuisa, muutto maalle tapahtuu viimeistään toukokuun puolivälissä. Valmistautuminen alkaa perinteisesti kirjahyllyjen katselmuksella. Mitä otan mukaan kesälukemiseksi?

Viime kesän teema oli kotimaisten naisten kirjoittama lyriikka. Valinta osui nappiin. Kesäkirjojen on syytä olla sellaisia, että niitä voi lukea pienissä erissä, vaikkapa sivu kerrallaan.

Nyt olen vähän katsellut dekkareita sillä silmällä. Siinä on kuitenkin sellainen pulma, että en tunne uudempaa rikoskirjallisuutta juuri ollenkaan. Klassikot toki tunnen, mutta dekkarille ei taida olla hyväksi, jos tiedän murhaajan jo aloittaessani.

Tosin on siinäkin puolensa. Muistan nuorena lukeneeni ensin kirjaa niin pitkälle, että murha tapahtuu, sitten hypänneeni loppusivuille katsomaan, kuka on syyllinen, ja sen jälkeen palanneeni katsomaan, kuinka tutkimus etenee ja kuinka kirjailija hämää lukijaa vääriin epäilyihin.

Nyt kuitenkin hyppään hyllyssä yli ´kuka sen teki´ -dekkarit ja etsin psykologisia ja yhteiskunnallisia rikoskirjoja. Beckit ja Wallanderit olen aikoinaan lukenut, niissä on hyvä ote. Erityisesti kiehtoisi palata pitkästä aikaa Harjunpää-sarjaan. Siinä jos missä on humanistinen ote. Kaikista näistä kolmesta on tehty myös uudempia televisiosarjoja ja elokuvia, jotka valitettavasti ovat hukanneet kirjojen parhaat piirteet. Komisario Palmu ja Raid olivat niitä harvoja, joille elokuva teki hyvää.

Yletöntä väkivaltaa vierastan, samoin huume- ja mafiakuvauksia. Kaikkein kamalin oli, kun kerran joku suositteli rikoskirjaa, jossa kuvattiin yksityiskohtaisesti naispuolisen rikostutkijan tekemiä ruumiinavauksia.

Nykypoliisit ovat sarjafilmeissä usein kummallisen ongelmallista joukkoa, neuroottisia, masentuneita, alkoholiongelmaisia, sosiaalisesti kömpelöitä. Ilahduttavalta tuntuu löytää tähän poikkeuksia, viimeksi "Hyvityksen aika", Redemption  (Yle areena).

Minulle poliisit ovat muistoissa mukavia miehiä - yhtään naispoliisia en ole tuntenut. Kuvassa on monta tuttua, yksi sukulainenkin. Kuva on 1950-luvun puolivälistä erään keskisuomalaisen poliisiaseman henkilökunnasta. Pääsin muutaman kerran poliisiauton kyytiinkin, se oli komeaa menoa. Vuorelan Onni ajoi (kuvassa eturivissä toinen oikealta). Vielä komeampaa olisi ollut, jos pii-paa olisi ollut päällä, mutta siihen Onni ei suostunut.

Myöhemmät kosketukset ammattikuntaan ovat jääneet vähäisiksi - koskaan en ole saanut edes ylinopeussakkoa. En siis tiedä, ovatko oikeastikin neuroottisia ja sosiaalisesti kömpelöitä.

 

 

Vakaa aikomus

Katujen liukkaus näyttää kaikonneen. Ei siis ole enää uskottavia perusteita vältellä lähtemistä kävelylle. Nyt se on viitsimisestä kiinni.

Viitsiminen ei ole viime aikoina ollut toimintani päällimmäisiä painopisteitä - enkä tarkoita nyt pelkkiä kävelyitä. Olen ottanut ns. rennosti koko pandemian ajan. Otin kyllä rennosti jo ennen pandemiaakin, joten en uskonut, että siinä olisi ollut parantamisen varaa, mutta oli siinä.

Takavuosina olin kyllä yltiöpäisen innokas kaupunkikävelijä. Siitä on todisteita täällä blogissakin. Epäilijät vilkaiskoot tuossa vieressä oikeassa laidassa olevan listan "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" kohtaa "Kävelykierros Helsingissä (115)". Siellä on kuvaraportteja kierroksistani, joilla löysin yhtä ja toista kiinnostavaa.

Nyt keväällä en uutta kävelykierrosten sarjaa suunnittele, sillä kohta on edessä muutto maalle kesäksi. Ehkä syksyllä sitten.

Kunto on päässyt heikentymään. Kuten aiemmin kirjoitin, yritin kuntopyöräilyä, mutta se on niin umpitylsää touhua, että se jäi vähiin. Tilalle otin keskiyön aerobicin, kuten täällä  laajemmin selostin. Se on siedettävän mukavaa. Kun olen tästä harrastuksesta muutamalle kaverille maininnut, olen kohdannut epäluuloja ja pilailuja. Ei selvästikään ole miehille mainetta parantavaa touhua.

En minä aerobiciä muiden nähden taitaisi kehdatakaan. Yksin sitä kuuluu tehdä kuvaruudun naisryhmältä  mallia ottaen, varsinkin kun pitää vaikeimmissa askelrytmeissä ja lantionvispaamisissa lintsata. Kuntosalin ryhmä tuntuisi mahdottomalta.

Katselin syksyllä kentän laidalla, kun maahanmuuttajan näköiset miehet pelasivat jalkapalloa. Se näytti mukavalta puuhalta - jos osaisi käsitellä palloa ja jaksaisi juosta tuntikausia. Tuli hetkellinen harmin häivähdys siitä, miksi en lapsena / nuorena osallistunut peleihin. Koskaan en ole tehnyt maalia minkäänlaisessa pelissä. (Maalittoman elämän itsetuntoa parantavasta vaikutuksesta kirjoitin myös aiemmin tutkielman, löytyy  täältä .

Monien mielestä ryhmässä liikkuminen ja urheileminen on iloa tuottavaa ja motivaatiota lisäävää. Voi olla. Kuvassa (netistä löytynyt, ei tekijätietoja) Sääksmäen notkupojat -niminen urheiluseura näyttää mallia. Yritin katsoa, onko siinä ketään blogista tuttua, mutta ei näyttäisi.

Kesällä minulla on vakaa aikomus parantaa kuntoa kesäkodin puutarha- ja liiteritöissä sekä perinteisillä yökävelyillä.

(Taitaa muuten blogin laskuri saavuttaa tämän kirjoituksen myötä aika ison tasaluvun. Kiitän lukijoita mielenkiinnosta!)