Tavaran laatu

Sattuukohan tämmöisiä muille? Olenkohan ainoa professori hajamieli?

Näin se yksi hilpeyttä herättänyt tapaus meni.

Viimeisenä kesänä ennen kulkutautia mökille tuli vieraita. Maljoja nosteltiin ja kuulumisia kerrottiin. Äijät lähtivät metsästä vihta-aineksia hakemaan, naiset touhusivat tarjoilujen kanssa. Minä menin saunaa lämmittämään.

Jossain vaiheessa illan hämärtäessä joku tuli saunalle katsomaan, mikä on kun savua ei nouse piipusta. Joko kohta päästään kylpemään.

Siinä minä istuin kiukaan edessä jakkaralla lukemassa lehteä. Kiukaassa ei ollut tulta.

Minä olin ihan unohtanut tulen sytyttämisen. Puita oli pesässä ja tikkuaski esillä. Olin ottanut lehtikasasta sanomalehden repiäkseni siitä sytykettä mutta olinkin huomannut lehdessä kiinnostaa luettavaa. Siinä sitten  huomaamatta aika kului ja arkiset askareet unohtuivat.

Kylä vierailla nauru maittoi ja pilapuheet sinkoilivat. Oli kuulemma tyypillistä minua.

Tämä tapaus nousi muistiin historian hämärästä, kun äsken pengoin leikekokoelmaani. Sieltä sattui löytymään pieni lappu, jonka repäisin talteen juuri siitä lehdestä, jota kiukaan edessä selailin.

Olen aina ollut pääsemättömissä vanhojen tekstien kanssa - niin lehtien kuin kirjojenkin. Ne ovat kiehtovaa luettavaa.

Olin etsimässä leikelaatikostani aivan muuta. Sanomalehdestä (uudesta!) olin lukenut uutisen viihdekonkari Aarre Elon kuolemasta. Muistin, että minulla on häneen liittyvää materiaalia laatikossani, sillä olin työni puolesta aika usein tekemisissä hänen kanssaan 1980-luvulta alkaen. Hain laatikosta runoa, jonka hän riimitteli ja esitti merkkipäivänäni. Rajaan runosta osan piiloon, koska siinä tulisi näkyviin nimiä ja henkilöitä, jotka eivät varmaankaan haluaisi nimeään julkisuuteen. Näkyviin jäävästä osasta ilmenee kyllä Arskan mainio riimittelytaito.

Tuntuu kuin televisioviihdekin oli ennen parempaa. Tai en minä tiedä, kun en nykyistä tarjontaa oikeastaan  tunne. Vaikutelmaksi on jäänyt, että pääosa on sketsejä joissa erilaiset pöljäkkeet toistavat viikosta toiseen samoja hokemia tai muutamat kirjailijat letkauttelevat kaksimielisyyksiä.

Ennen oli sentään Jatkoaika. Jotenkin vaikeasti määriteltävällä tavalla se jäi muistiin uudenlaisena, raikkaana ja pikkuisen röyhkeänä ohjelmana, jota jopa minä, lukion loppuvaihetta elänyt ylikriittinen kapinallinen suostuin jäämään kotiin katsomaan lauantai-iltaisin.

Sitäkin ohjelmaa teki Arska Elo.

 

Onneksi ei kovin usein

                                                                         (Kuva: Stefan Koidel)

Aina ne samat ikävät unet palaavat. Onneksi eivät kovin usein, sillä niistä jää paha maku koko päiväksi. Kummallisesti kuitenkin juuri ne jäävät muistiin, toisin kuin hyvät unet, jotka unohtuvat heti, vaikka kuinka päättää heräämisen hetkellä painaa muistiin.

1. Ylioppilaskirjoitukset

Ruotsin- / englannin- / saksankielistä tekstiä pitäisi kääntää suomeksi, mutta kieli on aivan vieras, kaikki on unohtunut. Kynäkin on hukassa. Elämänura on kiinni juuri tästä kokeesta.

2. Teatteriesitys

Teatteriesitys on menossa. Odotan hädissäni näyttämön takana vuoroani astua näyttämölle. Unohdus on käynyt, mikä näytelmä? Mikä on roolini? Olenko ollenkaan tätä harjoitellut? Kädessäni on plari, josta yritän löytää minulle merkittyjä vuorosanoja. Saan merkin, että nyt pitää mennä.

3. Putoaminen

Kiikun jossain reunalla, vähän kuin James Stewart Vertigon alussa kerrostalon räystäänreunalla. Voimat vähenevät, ote luistaa...

4. Sotku

Hieno salonki, paljon juhlaväkeä. Huomaan, että kengästäni jää joka askeleella haiseva jälki mattoon. Olen varmaankin astunut kadulla koirankakkaan. Yritän hämätä, etten se minä ole, mutta sotku vaan pahenee joka askeleella.

5. Vessa

Istun rauhassa vessanpytyllä. Yhtäkkiä huomaan, että olenkin hienossa salongissa juhlavieraiden seassa. Yritän hämätä, että ihan vaan tässä nojatuolissa istuskelen.

6. Alastomuus

Hieno salonki, paljon juhlaväkeä. Yhtäkkiä huomaan olevani ilman vaatteita. Onneksi kukaan ei tunnu huomaavan tai välittävän.

7. Pakeneminen

Huumehörhö ajaa takaa. Juoksen karkuun minkä pääsen mutta askel on hidas, jotenkin kummallisen leijuva, vähän kuin astronautin kuukävelyssä.

Pitäisi varmaankin lukea Freudia, jotta saisin kiinni unieni tulkinnasta. Kirja näyttää hyllyssä olevan, etuaukeaman merkinnän mukaan olen sen ostanut vuonna 1976. Lukematta on kuitenkin jäänyt, en ainakaan muista - ei ole oikein oman alan juttuja. Lieneekö nykytieteen näkemyksessä luotettavakaan?

 

Liian vaikea

Tietokone alkoi oikutella. Sitähän tässä olen pitkään pelännytkin. Vanha kone, kohta kymmenen vuotta.

Ensin se ilmoitti, että Windows ei vastaa ja pisti ruudulle kokosivun ohjetekstin, josta ei päässyt eteenpäin muuten kuin enterillä. Laitoin virustorjunnan käyntiin mutta ei se mitään löytänyt. Sitten Word kaatui moneen kertaan yhdestä ainoasta näppäyksestä. Netti alkoi oikutella. Facebookissa näkyivät tekstit mutta eivät kuvat.

Paniikin paikka tuollainen olisi, jos minulla ei olisi tablettia ja älykännykkää. Niillä selvisin sen illan (tai yöksi sitä kutsuvat ne, joilla on sovinnaisempi vuorokausirytmi kuin minulla).

Aamulla (tai alkuiltapäiväksi sitä kutsuisivat ne, joilla jne.) kokeilin vielä uudestaan mutta lepotauko ei ollut parantanut vikaa. Kyllä tabletti netin korvaa mutta kirjoittaminen sillä on epämukavaa. Siihen tarvitsen kunnollisen pöytäkoneen. Läppäriä en ole katsonut tarpeelliseksi hankkia.

Ei auttanut muu kuin soittaa Bitti-Pekalle.

Bitti-Pekka on pitänyt minut asiallisissa PC-varusteissa ja -ohjelmissa vuodesta 1987 alkaen, jolloin hän pyytämättä toi minulle Hyundai-merkkisen tietokoneen ja matriisi-printterin ja Teko-nimisen tekstinkäsittelyohjelman. Ajattelin, että nyt Pekka tuo taas kerran tullessaan minulle uuden koneen. Niitä hänellä on aina varalla kotonaan.

Vaan eipä tuonut. Toi pelkän ruuvimeisselin taskussaan, sillä hän muisti, että ei minulla sellaista työkalua ole.

Pekka tuli ja käynnisti koneen. Huonolta näytti. Jotain outoja systeemeitä hän pisti näytölle pyörimään ja katseli mittareita. Vähän viekkaan näköisenä hän kääntyi ja kysyi, mitä minä olin tekemässä silloin kun koneessa nyrjähti. Ilme oli sillä tavalla epäluuloinen, että olinko vähintään pornoa katselemassa.

Kun Pekan systeemi oli pyörinyt sataan prosenttiin, hän sammutti koneen ja avasi taas ja sanoi, että nyt pitäisi toimia.

Ja näin tapahtui. Ei häivääkään ongelmaa. Kysyin, mikä siinä oli vikana. Ihan kohteliaasti hän ohitti kysymyksen ja sanoi, että voi olla sulle vähän liian vaikea juttu selittää.

Niin varmaan. Sitä vaan jäin miettimään, että ei kai se ihan mahdottoman vaikea kuitenkaan ole, kun muutamassa minuutissa korjaantui eikä edes sitä ruuvimeisseliä tarvittu.

Muistista nousi toinen nopea ja taitava teknisen vian korjaaja. 1960-luvun alussa kulmakunnan ensimmäinen televisio oli naapurissamme Heikkilällä. Sinne me naapuruston lapset kokoonnuimme harva se päivä televisiota katsomaan. Television kuva kuitenkin välillä alkoi pyöriä kieppiä tai sotkeutui kokonaan. Siihen Hilkka-rouvalla oli keino. Napakka nyrkinisku television vasempaan kylkeen, ja johan taas Rin-tin-tin tai Kiviset ja Soraset tai Beaver  näkyi häiriöttä.

Kuvassa ollaan tämän blogin ja edellä kuvatun häiriötilan syntysijoilla. Teknisten vimpaimien vastapainoksi kannattaa huomata, että on siellä merkkejä inhimillisemmästäkin elämänmenosta, kuten punaiset villasukat siinä mustalla sohvalla.