Nostalgian kaipuu

Helsingin Sanomien välissä tuli tänään (su 20.12.21) Aku Ankka -lehti. Sen kerrottiin olevan joululahja lehden tilaajille.

En muista ikiaikoihin törmänneeni uusiin Akkareihin - tuskinpa kertaakaan tällä vuosituhannella. Lapsena olen kyllä lukenut. Olen sitä sukupolvea, joka niitä luki. Aikuisena olen lukenut Carl Barks -kokoelmia ja muita klassikkouusintoja menneiltä vuosikymmeniltä. Kuvassa nippu kirjahyllystäni. Lisää löytyy kesäkodistani.

Niinpä uteliaisuus pisti lukemaan uutuuden heti, ennen sanomalehteä. Ei se ihan kokonaan uusi ollut, sillä aloituksena oli Barks-klassikko vuodelta 1959. Muut olivat uusia - eivätkä ihan huonoja nekään. Kokonaisuus oli parempi kuin arvasinkaan.

Mielikuvani Barksin aikakauden jälkeisistä lehdistä on aika epäilevä. Jossain vaiheessa 90-luvulla tutustuin uuden mestariksi luokitellun Don Rosan tuotantoon mutta en innostunut. Muiden piirtäjien tuotanto näytti vielä vaatimattomammalta. Oikea henki puuttui. Klassikot ovat ylittämättömiä. Tässäkin lajissa.

Suhtautumiseni Disney-kulttuuriin on aika kompleksinen. Maailmankuva on mitä on, täyttä americanoa. Toisaalta lehti ja klassikkoelokuvat ovat mitä suurimmassa määrin sukupolvikokemus. Niiden mukana kasvettiin lapsesta aikuiseksi.

Ja sitten on vielä Aku Ankan suomen kieli.

Siihen on satsattu Suomessa paljon, ja se on huomattu. Vuonna 2001 Helsingin yliopiston suomen kielen laitos (minun opiskeluvuosieni kotipesä) palkitsi Aku Ankan toimituksen lehden luovasta ja persoonallisesta kielenkäytöstä. Tiedän, että palkinnosta päättäminen ei ollut ihan helppo juttu. Amerikkalaistaustainen sarjakuvalehti oli aika epäsovinnainen kohde suomenkielisen akatemialaitoksen palkinnolle. Mutta myönnän minäkin, palkinto osui kohdalleen. - Myöhemmin myös Suomen Mensa on palkinnut lehden "älykkäästä kielenkäytöstä".

Kovin epäpyhä yhdistelmä: lapsille tarjotaan samassa paketissa heppoista kaupallista amerikkalaista viihdettä tasokkaalla suomen kielellä.

Hesarin joululahjassakin oli kaupallinen juoni. Lehden olisi nyt saanut tilata erikoishintaan. Tähän koukkun en tartu. Pysyttelen siellä Barks-tuotannossa. Kunhan Saision uutuuskirjalta ehdin, taidan lukaista nämä hyllyni aarteet. Nostalgiassa on säteilyä.

Olen tästä aiheesta kirjoittanut ennenkin. Kerran löytyi jopa Roope-kaiman rahasäiliö Töölöntorilta. Nämä kirjoitukset löytyvät, kun klikkaat tästä vierestä oikealta puolelta alempaa otsikon "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" alta kohtaa Disney (12).

 

 

 

Ratkaisevaa on näkökulma

Tove Janssonin kirjoja pitäisi lukea useammin.

Erityisen hyödyllistä Muumien lukeminen olisi tärkeilyyn ja itsetehostukseen taipuvaisille setämiehille, siis sellaisille kuin minä ja muutama muu. Saisimme lempeää tukea taipumuksellemme. Saisimme rohkeutta olla itsemme näköisiä.

Laiskuus, mukavuudenhalu, epäkäytännöllisyys...  Ominaisuuksia, joita kuuluisi piilotella. Mutta eiväthän Muumitkaan piilottele.

"Näyttää paljon siistimmältä,
kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti."

Jo koulussa opimme periaatteen. Velvollisuudet ensin. Tehtävät pitää aloittaa vaikeimmasta. Ensin pitää syödä kaikki perunat, vasta sitten saa kastiketta. Ensin työ, sitten lepo.

Muumifilosofiassa järjestys on toisenlainen.

"Muumitalossa oli aamiaiseksi pannukakku,  suuri, keltainen pannukakku vaapukkahillon kera.  Sitä paitsi oli eilistä puuroa, mutta koska kukaan ei sitä halunnut, se päätettiin säästää huomiseksi."

Kuten reaalimaailmassa, Muumeillakin voi joissakin yksityiskohdissa olla pientä pulmaa naisväen ja miesten välillä. Hieman epäselväksi jää, kumpi lopuksi jää voimaan.

"Äiti oli sanonut, ettei hän uskonut huonon elämän olevan edes hauskaa,
mutta isä ei ollut siitä niinkään varma."

Epäkäytännöllisyys voi kyllä olla harmillista, mutta kaikkeen tottuu iän myötä.  Ratkaisu löytyy usein kyvystä delegoida vaikeat työt taitavammille ja ahkerammille. Muistathan lopuksi kehua, että sinähän taitava olet. Siitä jää vaivan palkaksi hyvä mieli.

Kaiken voi nähdä toisin. Ratkaisevaa on näkökulma. Sen kun oppisi!

 

 

Lipponen

Älkää säikähtäkö!  Otsikko ei tarkoita Paavoa. Se tarkoittaa Pekkaa.

Ei Paavolla ja Pekalla paljon yhteistä olisikaan, mutta jotain sentään. Hienoja titteleitä. Toinen on (entinen) pääministeri, puhemies ja kunniatohtori. Toinen on prinssieversti ja Rantasalmen sulttaani.

Minulla on nippu Pekka Lipposen seikkailuista kertovia kioskikirjoja 1950 -  60-luvulta. Uhkarohkeasti luin nyt yhden. Edellisestä kerrasta on puolisen vuosisataa. Nousi mieleen muistoja.

Päähenkilö on merkillisen ristiriitainen tyyppi - voisi luonnehtia vastakohtaisilla termeillä: suomalaisjuntti ja maailmanmies. Pekka seikkailee ja joutuu vaaroihin milloin missäkin päin maailmaa tehdessään "ahväärejä". Nykymaailman normien näkökulmasta hän olisi ongelmaäijä. Rehvastelevassa savolaispuheissa on rasismia, hän on kovasti nuorten naisten perään ja läpsäyttelee sorjia neitosia peffalle. Näkäräiset ja isot pihvit maistuvat. Neuvokkuus ja oveluus pelastavat monesta pulasta, vaikka kielitaitoa sopiikin epäillä puutteelliseksi.

Kirjanippuni on peräisin maalaistalosta läntisessä Keski-Suomessa, jossa vietin muutamia kesäviikkoja iäkkään sukulaispariskunnan hoivissa useana kesänä 1960-luvun alussa. Olin silloin vähän toisella kymmenellä. Kirjat löytyivät ullakolta ja lukupaikaksi vakiintui hyvä piilopaikka aitanvintillä. johon sain siirretyksi leveän patjan. Siinä selälläni luin Lipposia kaikki sadepäivät. Lukukaveriksi sain naapuritalosta samanikäisen Ellun.

Ellua voisi näin jälkikäteen ajatellen pitää ensimmäisenä tyttöystävänäni - tosin ei siinä merkityksessä kuin  seuraavia tyttöystäviä muutamaa vuotta myöhemmin puberteetin pamahdettua päälle. Lipposten lukemiseen Ellu kuitenkin liittyy niin vahvasti, että en vieläkään osaa lukea kirjaa ilman ajatusta vieressä aitanparvella makaavaa Ellua.

Uskonnollisuuteen taipuvainen emäntä taisi olla vähän epäluuloinen, mitä aitanvintillä puuhailemme. Ihan aiheetonta epäluulo ei ollut, sillä pientä vipinääkin oli. Jotain lääkärileikkiä taisi uimareissuilla olla.

Uimassa kävimme etäämmällä olevan metsälammen rannalla. Vaatteiden vaihtopaikaksi meille neuvottiin pajupöheikön takana oleva pieni näkösuoja. Emännän ajatus varmaankin oli se, että sinne näkösuojaan menisimme vuorotellen suojaan toistemme katseilta, mutta me tulkitsimme luovasti ja menimme sinne yhtä aikaa.

Siellä kai muistan ensimmäisen kerran katsoneeni mieskatseen. Tajusin, että tuohon kohtaan Ellulle kasvaa tissit. Vielä ei ollut. Mielikuvani meni jotenkin siihen suuntaan, että muilta osin Ellu pysyy aivan saman näköisenä kuin nytkin mutta tissit kasvavat valtavat kuin joillakin emännillä, joita olin nähnyt nuorempana äitini kanssa saunassa. - Pilallehan siinä menee Ellu jos niin huonosti käy.

Ei ollut minussa herännyt Lipposen meininki. Eipä oikein herännyt myöhemminkään. Ellun kasvamisesta en tiedä, sillä en ole kuullut hänestä niiden vuosien jälkeen.