Sitten keksin. Olisikohan päivän odotetuilla uutistapahtumilla USAn presidentinvaihdoksesta jotain osuutta tällaisiin mietteisiin?
Torin nurkalla kaupasta palatessa tuli tuttu mies vastaan. En minä olisi häntä tuntenut, sillä maski peitti naaman. Mutta hän tunsi minut, vaikka minullakin oli maski. Kai minussa on muitakin tunnistettavia piirteitä kuin ne maskin piilottamat. Pyöreät silmälasinpokat, pitkähkö vaalea tukka.
Siinä me pakkasessa puhuttiin aika hetki maskiemme läpi niin kuin Villin Lännen pankkirosvot. Tavallisissa oloissa olisin pyytänyt sisälle, mutta nyt se ei käy.
Hän pääsi hiljattain eläkkeelle, minä olen siinä jo veteraani. Hän on uudesta elämänmuodostaan hirmuisen innostunut. Kaikki on mennyt uusiksi, eläkeläisaskaretta on vaikka kuinka paljon eikä siinä pandemia haittaa ollenkaan.
Koulutukseltaan hän on fennougristi ja kansanrunouden tutkija, alkujaan niitä vanhan kunnon prof. Matti Kuusen alalle kasvattamia.
Sen alan ihmisillä on yleensä sana hallussaan niin kuin muinaisilla runonlaulajilla. Monenlaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa olen kuullut hänen suvereenista suunsoittoaan, joka koostuu jos vaikka mistä perinteellisistä loitsuista, pilapuheista ja sananlaskuista tai niiden omintakeisista muunnelmista tai travestioista. Kielellisen aarteiston hän tuntuu osaavan kokonaisuudessaan ulkoa.
Nämä tällaiset henkilöt pärjäisivät hyvin niissä viihteeksi kutsutuissa television ohjelmissa, joissa kirjailijoita ja muita on koottu pöydän taakse vierekkäin letkauttelemaan.
Nyt hän ensin kehua retosteli urheiluharrastuksellaan, joka on päässyt vauhtiin vapaa-ajan lisäännyttyä. Kävelykilometrejä kertyy vaikka kuinka paljon ja kiloja katoaa lenkkipoluille. Lisäksi painonnostoa ja soutua omassa autotallissa. Ja laulua ja haitarinsoittoa. Kansantanssi valitettavasti on nyt karanteenissa. Tieteellinen työkään ei ole unohtunut, uusi artikkeli on suunnitteilla, ehkä aikanaan Virittäjä-lehteen tulossa.
Tuollainen ylitarmokkuus ärsyttää, vai ehkä peräti masentaa, kun oma tarmokkuus on tyhjäkäynnillä. Kysymyksiin kuulumisistani ja puuhistani vastailin jotain ylimalkaista, etten kovin pahasti joutuisi valehtelemaan.
Lenkkeilystä hän kysyi erityisen painokkaasti. Selitin, että se on vähän huonoa ollut, kun ei huvita mennä metsään. Mieluummin kävelisin keskikaupungilla, mutta siellä on kaikki kiinni. Ja kamalaa pakkastakin ollut, pitäisi varmaan hankkia pitkät kalsarit. Ja liukasta. Ja lenkkarit huonot ja liukuesteiden piikit kuluneet.
- Aina sika syitä löytää: maa kova, kärsä kipeä.
(Kuva: Vincent van Gogh: Kengär - 1887)
Kun viettää vapaaehtoista karanteenielämää jo kymmenettä kuukautta, alkaa välillä kaivata vaihtelua. Kuten vaikkapa kapakkailtaa kavereiden kanssa tai ihan oikeaa käyntiä teatterissa, museossa tai elokuvissa. Tai junamatkaa Pohjanmaan pääkaupunkiin. Kaikki sellaiset loppuivat maaliskuussa.
Yökerhoista ei niin ole väliä, eikä urheilukilpailusta. Edelleenkin pärjään ilman.
Ikkunasta ulos katselun rinnalla on kyllä monenlaista mukavaa oheispuuhastelua. Runsaat kirjahyllyni tarjoavat vaikka kuinka paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia dvd-elokuvia. Niiden rinnalle olen löytänyt melkoisen määrän laadukkaita sarjafilmejä. Kaikki nämä Aika on meidän, Tyttö joka huusi sutta, Kesä 85, Rakasta mua ja monet muut ovat olleet oikein miellyttävää katsottavaa. Nyt alkamassa ovat Atlantic Crossing, Sisäilmaa ja Lyijykynätehtaan tyttö. Aloitusjaksot ovat oikein lupaavia niissäkin. Onneksi meillä on YLE, ettei joudu katsomaan mainoskanavien hömppää.
Olen yrittänyt etsiä kirjallisuudesta teoksia, joiden sisältö sointuisi yhteen tällaisen ainutlaatuisen kokemuksen ja mielentilan kanssa, joka syntyy, kun joutuu elämään pitkään pysähtyneessä tilassa, jossa ikkunasta ulos katselu on paras ja ainoa linkki reaaliseen ulkomaailmaan.
Sellaista kirjaa on ollut vaikea löytää. Nämä karanteeniklassikot, kuten Boccaccion Decamerone ja Camus´n Rutto, eivät tällaista hiljaisen pysähtyneisyyden kokemusta kuvaa.
Lopulta oikea kirja löytyi, yllättäen omasta kirjahyllystä, tosin vähän syrjäisemmästä sijainnista, alahyllyltä nojatuolin takaa.
Se on tietenkin "Lehmän päiväkirja" (Ur en kos dagbok / Beppe Wolgers & Olof Landstöm - 1973).
Siinä se on! Ihan kuin minä olisin omia tuntemuksiani - soveltuvin osin - kuvannut.
