Ihan kuin minä

Kun viettää vapaaehtoista karanteenielämää jo kymmenettä kuukautta, alkaa välillä kaivata vaihtelua. Kuten vaikkapa kapakkailtaa kavereiden kanssa tai ihan oikeaa käyntiä teatterissa, museossa tai elokuvissa. Tai junamatkaa Pohjanmaan pääkaupunkiin. Kaikki sellaiset loppuivat maaliskuussa.

Yökerhoista ei niin ole väliä, eikä urheilukilpailusta. Edelleenkin pärjään ilman.

Ikkunasta ulos katselun rinnalla on kyllä monenlaista mukavaa oheispuuhastelua. Runsaat kirjahyllyni tarjoavat vaikka kuinka paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia dvd-elokuvia. Niiden rinnalle olen löytänyt melkoisen määrän laadukkaita sarjafilmejä. Kaikki nämä Aika on meidän, Tyttö joka huusi sutta, Kesä 85, Rakasta mua ja monet muut ovat olleet oikein miellyttävää katsottavaa. Nyt alkamassa ovat Atlantic Crossing, Sisäilmaa ja Lyijykynätehtaan tyttö. Aloitusjaksot ovat oikein lupaavia niissäkin. Onneksi meillä on YLE, ettei joudu katsomaan mainoskanavien hömppää.

Olen yrittänyt etsiä kirjallisuudesta teoksia, joiden sisältö sointuisi yhteen tällaisen ainutlaatuisen kokemuksen ja mielentilan kanssa, joka syntyy, kun joutuu elämään pitkään pysähtyneessä tilassa, jossa ikkunasta ulos katselu on paras ja ainoa linkki reaaliseen ulkomaailmaan.

Sellaista kirjaa on ollut vaikea löytää. Nämä karanteeniklassikot, kuten Boccaccion Decamerone ja Camus´n Rutto, eivät tällaista hiljaisen pysähtyneisyyden kokemusta kuvaa.

Lopulta oikea kirja löytyi, yllättäen omasta kirjahyllystä, tosin vähän syrjäisemmästä sijainnista, alahyllyltä nojatuolin takaa.

Se on tietenkin "Lehmän päiväkirja" (Ur en kos dagbok / Beppe Wolgers & Olof Landstöm - 1973).

Siinä se on! Ihan kuin minä olisin omia tuntemuksiani - soveltuvin osin - kuvannut.

Outoja asioita

Iski nuha, aivastutti.  Kyllä sellaisesta säikähtää näinä aikoina.

Kunnon kansalaisena hankkiuduin heti korona-testiin. Se järjestyi nopeasti. Pirssillä ajoin testauspaikalle. Taksissa oli pleksilasi kuskin ja takapenkin välissä, vain pieni luukku, josta rahastus hoidettiin.

Tämä oli jo toinen kerta, kun kävin testissä. Yhtä inhottava kuin edellinenkin, mutta nyt osasin paremmin varautua.

Tulos tuli nopeasti, mutta odottelu oli stressaavaa. Helpotus oli suuri. Sitä piti juhlistaa.

Mutta mikä se sitten oli jos ei korona? En ollut käynyt missään, en tavannut ketään. Eivät kai ne tautipöpöt postiluukusta sisään tunge. Voisiko olla jotain allergiaa?

Mieleen tuli pöly. Kämppää ei ehkä ole aivan perusteellisesti siivottu, nurkissa on villakoiria. Kun melkein aina on kirja kesken, sinä päivänä ei tietenkään ehdi siivota.

Siispä siivoamaan, tavallista perusteellisemmin. Sohvan takaa, pianon takaa, sängyn alta.

                                                                              Elanto 4/1954 Finna.fi

Seuraavana aamuna ei ollut enää nuhaa eikä aivastuksia. Mies oli elämänsä kunnossa.

Tästä innostuneena suursiivous jatkui. Kirjahyllystä kirjat parvekkeelle hyllyllinen kerrallaan. Kostealla rievulla joka kirja erikseen käsittelyyn. Hyllyjä on kyllä niin paljon, että siinä menee monta viikkoa. Kolme hyllyä valmiina, hyvä alku.

Ja sitten paha takaisku. Tänä aamuna oli taas nuha ja aivastutti.

Outoja asioita.

Pirua seinille?

Pitkän vuoden päättyessä peiliin katsoessa miettii, että ei kai se minun kuvani sieltä kurki. En säteile.  Hymykuopat ovat pysyneet piilossa ja huolirypyt lisääntyneet. 

Olisihan tässä paljon positiivistakin näkyvissä. Rokotukset ovat alkaneet. Hömppäleiri nimeltä Valkoinen talo Amerikassa taitaa sittenkin olla hajaantumassa. Kesäkin on tulossa. Riehaannuin tässä jo kuvittelemaan, että vappu olisi jo vapaa rajoituksista. Entä pikkuvappu - tuo entisen sihteerini neiti B:n riehakas perinnejuhla huhtikuun alussa? Liian optimistista?

On ollut hieman pitkästyttävää, kun päivän paras virike on ollut katsella ulos ikkunasta. Ketään ei ole käynyt. Minä en ole käynyt missään. Vuodenvaihdettakin vietän ihan kotioloissa. Varmaankin ensimmäinen kerta ikinä.

Entä sitten kun tämä piina on ohi? Kumpi on vahvempi, muistamisen halu vai unohtamisen halu? Palaako kaikki entinen hulluus ikään kuin mitään ei olisi ollutkaan?

Olen tietävinäni vastauksen mutta en ole varma.

Toivotan blogin lukijoille entistä parempaa uutta vuotta.