Notkeus

Huoli näyttää olevan suuri. Olen itse hieman jäävi arvioimaan, onko se aiheeton.

Nuorisosarja on selvästi ottanut asiakseen tarkkailla touhujani. Epäilyn ydin näyttää olevan siinä, makailenko päivät pitkät sohvalla lukemassa tai lojun laiskanlinnassa katsomassa elokuvia. Sitä uhkakuvaa kohtaan on nyt ryhdytty tarmokkaisiin vastatoimiin.

Minulle tuotiin kuvassa näkyvät urheiluvälineet.

Ajatus on varmasti kulkenut sitä rataa, että näinä ikimuistoisina korona-aikoina en saa mitään liikuntaa, kun en uskalla lähteä ulos kämpästä. En enää edes luuhaa kaupungilla niin kuin tavallisina aikoina. En edes käy kaupassa, sillä ruokakassi tuodaan oven taakse.

Nyt siis reuhdon tällaisten outojen vehkeiden kanssa ja lisäksi vääntelen kroppaani epämukaviin asentoihin netissä mellastavan notkean näköisen naishenkilön komentojen tahdissa. Siinä touhussa kasvaa aito pelko, ettei tule mitään revähdyksiä, kramppeja tai nyrjähdyksiä.

Pelko ei ole aiheeton. Revähdyksiä voi tulla hyvin yllättävissä tilanteissa - minulla on omaa kokemusta. Nuorena opiskelijana kävin puhetekniikan ja äänenmuodostuksen kurssia. Siinä oli hyvin laajaliikkeisiä ja suurieleisiä harjoituksia, ja eikös vaan minulta keskellä klassikkorepliikkiä revähti alaselkä ja lonkka. Suuret eleet loppuivat siihen. Pari kuukautta klenkkasin hyvin kivuliain askelin. Muistan vieläkin ne mietteliääksi pysähtyneet ilmeet ja katseet, kun kaverit kysyivät, missä ihmeen touhussa minä olen noin pahasti vammautunut. Vastasin, että kävin puhetekniikan kurssin. Siinä ei tullut sitä oivaltavaa nyökkäysilmettä, että ai jaa, no ilmankos...

Tämä pelko on nyt palannut, mutta yritän pitää sen hallinnassa. Ehkä ruumiillinen kunto ja notkeus lisääntyy ihan terveellisellä tavalla. Unohtaa ei kuitenkaan sovi henkistä notkeutta. Ruumiin ja sielun on hyvä pysyä tasapainossa.

Mikäpä olisi ruumiilliselle rasitukselle parempi kaveri kuin runous. Siihen tarkoitukseen etsin aiheeseen liittyvää aineistoa. Sitä löytyi.

Näyterunoa siis lausun ruumiillisen rasituksen rinnalla. Runon jonkinasteinen ylevämielisyys ja pateettisuus on varmaankin kelvollinen osoitus henkisen notkeuden korkeasta tasosta?

Eivät sammaloidu

Katselin One World - Together at Home -virtuaalikonserttia, jonka suuri määrä maailmantähtiä Lady Gagan johdolla toteutti maailman viruskatastrofin auttamiseksi. Minut veti katsojaksi tieto, että esiintyjien joukossa on muutama vanha mestari, mm. Paul McCartney ja Rolling Stones.

Näiden rokkivaarien esiintymisistä on tullut tavaksi käyttää kulunutta fraasia, että vielä jaksavat sedät heilua. Mutta nyt eivät paljon heiluneet.  Rollareista Mick sentään vähän heilui, mutta Keith istui. Charlie rummutti tyhjää ilmaa. Eivät olleet edes samassa tilassa vaan kukin ties missä oman kameransa edessä. Mutta esitys oli hyvä, tuttu kappale You can´t always get what you want.

Viime kesänä Rollarit ja heidän ensimmäinen Suomessa käyntinsä tuli puheeksi erään mökkivieraan kanssa. Tällä vasta eläköityneellä arvovaltaisella naishenkilöllä Rolling Stonesiin liittyi nuoruusvuosien katkerin pettymys, sellainen joka jäytää sielua läpi vuosikymmenten.

Näin se meni. Rolling Stones oli uransa huikeassa nousukiidossa 1965, ja he olivat tulossa Suomeen, Yyteriin, juhannusaattona. Sinne piti päästä!

Mutta pääsemättä jäi. Nuori jyväskyläläisneiti oli suunnitellut liftaavansa Poriin. Mutta idea tyssäsi vanhempien vastustukseen. Mikään ei auttanut. Riita ja tappelu siitä tuli. Vanhemmat eivät päästäneet, vaikka nuorella neidillä oli ikää jo 15 vuotta.

Sen sijaan ajettiin mökille koko perhe juhannusta viettämään. Käristettiin makkaraa, poltettiin rannassa kokko. Arvatkaa miltä tuntui istua nuotiolla Leppälahdessa, kun tiesi, että samaan aikaan Yyterissä esiintyy ihana Mick.

Eivätkä riidat siihen loppuneet. Kohta alkoivat uudet tuulet puhaltaa pukeutumismuodissa. Nuori neiti hommasi minihameen.

Mutta ei kelvannut sekään kalkkiksille. Hieno hame sai jyrkän tuomion. Sellaisia eivät käytä muut kuin Herransa hyljänneet naiset. Meidän tytär ei käytä. - Asia oli kerralla loppuun käsitelty.

Minäkin muistan tuon juhannuksen, mutta en ollut lähdössä Yyteriin. Minä olin enemmän Beatles-miehiä. Mutta kyllä Stonesitkin iso juttu olivat. Katsokaa vaikka Suosikki-lehden myyntitilastoa juuri tuolta juhannuskuukaudelta. Siellä se on kolmantena. Ja katsokaa saman lehden lakanan kokoista julistetta samoilta ajoilta. Minulla on näitä 60-luvun Suosikkeja lakanoineen tallella kesäasunnon aitanvintillä iso pino. Valokuvasin julisteet talteen, jos vaikka sattuisi hiiri ne siellä rikki nakertamaan.

Ajatella, että siitä juhannuksesta tulee 55 vuotta. Aika paljon, täytyy myöntää. Mutta yhä Mickillä & kumppaneilla svengaa. Kyllä tämä porukka vielä maailmankiertueelle lähtee, näin uskon ja toivon. Helsingissäkin uusittu Olympiastadion taas täyteen!

Pääsin minäkin sitten muutama vuosi myöhemmin Stonesien konserttiin Råsundan jalkapallostadionilla Tukholmassa. Siellä minihameiset tytöt kirkuivat niin ettei soittoa juuri kuullut.

Uhkarohkeaa

Kuten hyvin tiedetään, kaikki helpot ongelmat on jo ratkaistu.

Minulla oli jäljellä kaksi henkilökohtaisesti vaikeaa. Toisen niistä ratkaisin jo uhkarohkeutta osoittavalla tavalla. Toisen ratkaisee hallitus huomenna - ennakkotietojen mukaan myös uhkarohkeutta osoittavalla tavalla.

Minulle tuli asiaa markettiin, sellaista asiaa, jolle en voi lähettää junioriasianaisiani. Asian teki hankalaksi pelkuriluonteeni, joka ei tunne vaaran viehätystä. Uskallanko nousta bussiin ja ajaa Kannelmäen isoon markettiin?

Niinpä seisoin Ununu-talon viereisellä bussipysäkillä ja olin syvästi kahden vaiheilla. Päätin ratkaista asian sillä perusteella, kuinka paljon bussissa 41 on matkustajia. Jos vähän, nousen kyytiin, jos paljon, en nouse.

  

Parikymmentä oli. Pääsin penkille, jonka ympärillä oli tyhjää. Pidin toppatakin hupun päällä ja naaman silmiä myöten kauluksen alla.

                                                 (Kuva: Herbert Badham 1933)

Busseissa perinteisesti käytössä ollut vaitiolovelvollisuus on viime vuosina löystynyt, kun maahanmuuttajakuskien määrä on lisääntynyt. Nytkin Ruskeasuon varikon pysäkillä kuski vaihtui. Sisään astunut tumma nuori mies huikkasi iloisen tervehdyksen, ja me matkustajat ihan oikeasti vastasimme siihen.

Ilmiö on ollut jo pidempään havaittavissa. Voi sanoa, että menossa on tieteenfilosofiasta tuttu paradigman muutos siirrettynä suomalaiseen arkikäyttäytymiseen. Muutoksen vaikutuksesta monet kantasuomalaiset kuskitkin ovat ruvenneet rennoiksi ja nyökkäilevät ja sanovat -tos. Jopa minä huppuni suojassa havaitsin ynähtäväni. - Vieraiden kulttuureiden salakavalaa ujuttautumista, sanoisivat ne poliittiset tahot, jotka joutuvat kohtaamaan pelkonsa kaikkea vierasta kohtaan.

Matka sujui rattoisasti ja kohta oltiin Kannelmäessä. Ensin poikkesin Alkossa ostamassa olkalaukkuun kaksi pulloa Championia. Kassa ei kysynyt henkkaria, Olisi pitänyt kysyä, ei kai hän mitenkään voinut tunnistaa, olenko keskenkasvuinen teinipoika, sillä edelleen oli huppu päässä ja kaulukset pystyssä.

Sitten hoidin varsinaisen asiani kodinkoneosastolla. Paketti oli niin suuri, ettei sen kanssa voinut bussiin mennä, piti ottaa pihasta pirssi. Taas oli tummaihoinen kuski. Puhelias, suorastaan lörpöttelevä, ja erittäin auttavainen. Kantoi perillä pakettini sisälle aulaan hissin ovelle asti.

Nyt sitten jännitän kaksi viikkoa, tarttuiko virus. En usko, kukaan ei tullut lähelle, kukaan ei aivastanut, mihinkään en koskenut paljain käsin. Menin kokovartalosuihkuun heti kun kotiin pääsin.

Entä se toinen uhkarohkea päätös, se hallituksen?

Avaavatko he uhkarohkeasti Uudenmaan piiritystilan? Jos avaavat, pääsen ajamaan uuteen kesäkotiini, joka sijaitsee juuri ja juuri Uudenmaan rajan väärällä puolella, Kymenlaakson puolella. Jos eivät avaa, täällä istun ja mietin mielessäni Uuno Kailaan runoa "Raja railona aukeaa".