Sen
tiesi jo etukäteen. Samat tarinat kerrottaisiin taas.
Niin
käy aina kun käyn tapaamassa iäkkäitä serkkujani. Siellä on seinällä muotokuva
vuosia sitten pois nukkuneesta Vaasan-mummosta. Sen muotokuvan alla aina
ruvetaan muistelemaan hassuja tapauksia, joita mummolle sattui.
Ja
sattuihan mummolle. Hän oli Pohjanmaan ruotsinkielisiä ja siksi hänellä oli
hieman hoono soomi, mutta kovasti hän
yritti suomea puhua. Aina eivät sanat kuitenkaan osuneet aivan kohdalleen.
Mummo
oli ruokakaupassa kysynyt sellaisia luumuja, joissa ei ole kiveksiä. Apteekista hän oli mennyt ostamaan pimppikiveä (ruots. pimpsten, suom. hohkakivi). Jossakin hän oli
valitellut vuotavaa nenäänsä, kun ilmassa on niin paljon siitinpölyä.
Hyväntahtoisesti
me päätä pudistellen nauroimme mummon kömmähdyksille. Voi sitä mummoa. Että
pitikin sattua aina tällaisia noloja.
Ei
siinä mitään, hauskoja tapauksiahan nämä. Ainoa vika niissä on, että samat
jutut kerrotaan aina kun siellä käyn. Usein en ole käynyt, välissä on ollut
vuosienkin taukoja. Viimeksi viime kesänä. Ensimmäisen kerran varmaan jo
lapsena 1960-luvulla. Silloin mummo oli itse paikalla niitä sattumuksiaan
kertomassa.
Kuvassa
lisää kielellisiä epätarkkuuksia. Toistoa tämäkin, ei kuitenkaan mummoon
liittyvää.
Kai
me kaikki toistelemme samoja tarinoita. Naapurissani asuva vanharouva alkaa
aina kahvikupin ääressä valokuva-albumien kera kertoa tarinoita lapsuutensa
Terijoelta. Ex-sihteerini neiti B. kertoo hurjimmat moottoripyöräseikkailunsa
pitkin Eurooppaa.
Minä
ja lukiokaverini P. olemme tässä oikein hyviä myös. Kerran kesässä tavatessamme
me kesäyön hämärässä saunan jälkeen virvokkeiden kera avaamme tietokoneelta
vanhat kouluaikaiset valokuvamme ja muistelemme menneitä. Vanhat opettajamme,
luokkakaverimme, parhaat kolttosemme, tyttöseikkailumme, kaikki ne samat aina,
yhtäkään unohtamatta. Aina välillä jonkun uuden vanhan tapauksenkin muistaen,
sillä kaikenlaista tapauksia niihin vuosiin mahtui paljon.
Toistoa,
toistoa. Tässä blogissakin olen huomannut monta toistoa, kun olen talven
mittaan omia vanhoja kirjoituksiani lukenut. Tähän on antanut aiheen se, että
olen lukijatilastoista huomannut muutamankin lukijan käyvän läpi
systemaattisesti vanhoja kirjoituksiani. Aina kun joku on avannut luettavakseen
vanhan kirjoituksen, näen listasta sen otsikon. Jos jään ihmettelemään, että
mitähän minä tuon nimisessä jutussa olen kirjoittanut, avaan sen ja katson.
Kaikenlaista yllättävääkin on löytynyt, myös toistoa.
Onkohan
se niin, että elämässä sattuu kaiken kaikkiaan niin vähän muistelemisen
arvoisia tapauksia, ettei niistä riitä uutta muisteltavaa pitkäksi aikaa? Vai
onko muisti niin armelias, että se jättää suurimman osan unohduksiin?