Aina samat jutut

Sen tiesi jo etukäteen. Samat tarinat kerrottaisiin taas.

Niin käy aina kun käyn tapaamassa iäkkäitä serkkujani. Siellä on seinällä muotokuva vuosia sitten pois nukkuneesta Vaasan-mummosta. Sen muotokuvan alla aina ruvetaan muistelemaan hassuja tapauksia, joita mummolle sattui.

Ja sattuihan mummolle. Hän oli Pohjanmaan ruotsinkielisiä ja siksi hänellä oli hieman hoono soomi, mutta kovasti hän yritti suomea puhua. Aina eivät sanat kuitenkaan osuneet aivan kohdalleen.

Mummo oli ruokakaupassa kysynyt sellaisia luumuja, joissa ei ole kiveksiä. Apteekista hän oli mennyt ostamaan pimppikiveä (ruots. pimpsten, suom. hohkakivi). Jossakin hän oli valitellut vuotavaa nenäänsä, kun ilmassa on niin paljon siitinpölyä.

Hyväntahtoisesti me päätä pudistellen nauroimme mummon kömmähdyksille. Voi sitä mummoa. Että pitikin sattua aina tällaisia noloja.

Ei siinä mitään, hauskoja tapauksiahan nämä. Ainoa vika niissä on, että samat jutut kerrotaan aina kun siellä käyn. Usein en ole käynyt, välissä on ollut vuosienkin taukoja. Viimeksi viime kesänä. Ensimmäisen kerran varmaan jo lapsena 1960-luvulla. Silloin mummo oli itse paikalla niitä sattumuksiaan kertomassa.

Kuvassa lisää kielellisiä epätarkkuuksia. Toistoa tämäkin, ei kuitenkaan mummoon liittyvää.

Kai me kaikki toistelemme samoja tarinoita. Naapurissani asuva vanharouva alkaa aina kahvikupin ääressä valokuva-albumien kera kertoa tarinoita lapsuutensa Terijoelta. Ex-sihteerini neiti B. kertoo hurjimmat moottoripyöräseikkailunsa pitkin Eurooppaa.

Minä ja lukiokaverini P. olemme tässä oikein hyviä myös. Kerran kesässä tavatessamme me kesäyön hämärässä saunan jälkeen virvokkeiden kera avaamme tietokoneelta vanhat kouluaikaiset valokuvamme ja muistelemme menneitä. Vanhat opettajamme, luokkakaverimme, parhaat kolttosemme, tyttöseikkailumme, kaikki ne samat aina, yhtäkään unohtamatta. Aina välillä jonkun uuden vanhan tapauksenkin muistaen, sillä kaikenlaista tapauksia niihin vuosiin mahtui paljon.

Toistoa, toistoa. Tässä blogissakin olen huomannut monta toistoa, kun olen talven mittaan omia vanhoja kirjoituksiani lukenut. Tähän on antanut aiheen se, että olen lukijatilastoista huomannut muutamankin lukijan käyvän läpi systemaattisesti vanhoja kirjoituksiani. Aina kun joku on avannut luettavakseen vanhan kirjoituksen, näen listasta sen otsikon. Jos jään ihmettelemään, että mitähän minä tuon nimisessä jutussa olen kirjoittanut, avaan sen ja katson. Kaikenlaista yllättävääkin on löytynyt, myös toistoa.

Onkohan se niin, että elämässä sattuu kaiken kaikkiaan niin vähän muistelemisen arvoisia tapauksia, ettei niistä riitä uutta muisteltavaa pitkäksi aikaa? Vai onko muisti niin armelias, että se jättää suurimman osan unohduksiin?