Aina samat jutut

Sen tiesi jo etukäteen. Samat tarinat kerrottaisiin taas.

Niin käy aina kun käyn tapaamassa iäkkäitä serkkujani. Siellä on seinällä muotokuva vuosia sitten pois nukkuneesta Vaasan-mummosta. Sen muotokuvan alla aina ruvetaan muistelemaan hassuja tapauksia, joita mummolle sattui.

Ja sattuihan mummolle. Hän oli Pohjanmaan ruotsinkielisiä ja siksi hänellä oli hieman hoono soomi, mutta kovasti hän yritti suomea puhua. Aina eivät sanat kuitenkaan osuneet aivan kohdalleen.

Mummo oli ruokakaupassa kysynyt sellaisia luumuja, joissa ei ole kiveksiä. Apteekista hän oli mennyt ostamaan pimppikiveä (ruots. pimpsten, suom. hohkakivi). Jossakin hän oli valitellut vuotavaa nenäänsä, kun ilmassa on niin paljon siitinpölyä.

Hyväntahtoisesti me päätä pudistellen nauroimme mummon kömmähdyksille. Voi sitä mummoa. Että pitikin sattua aina tällaisia noloja.

Ei siinä mitään, hauskoja tapauksiahan nämä. Ainoa vika niissä on, että samat jutut kerrotaan aina kun siellä käyn. Usein en ole käynyt, välissä on ollut vuosienkin taukoja. Viimeksi viime kesänä. Ensimmäisen kerran varmaan jo lapsena 1960-luvulla. Silloin mummo oli itse paikalla niitä sattumuksiaan kertomassa.

Kuvassa lisää kielellisiä epätarkkuuksia. Toistoa tämäkin, ei kuitenkaan mummoon liittyvää.

Kai me kaikki toistelemme samoja tarinoita. Naapurissani asuva vanharouva alkaa aina kahvikupin ääressä valokuva-albumien kera kertoa tarinoita lapsuutensa Terijoelta. Ex-sihteerini neiti B. kertoo hurjimmat moottoripyöräseikkailunsa pitkin Eurooppaa.

Minä ja lukiokaverini P. olemme tässä oikein hyviä myös. Kerran kesässä tavatessamme me kesäyön hämärässä saunan jälkeen virvokkeiden kera avaamme tietokoneelta vanhat kouluaikaiset valokuvamme ja muistelemme menneitä. Vanhat opettajamme, luokkakaverimme, parhaat kolttosemme, tyttöseikkailumme, kaikki ne samat aina, yhtäkään unohtamatta. Aina välillä jonkun uuden vanhan tapauksenkin muistaen, sillä kaikenlaista tapauksia niihin vuosiin mahtui paljon.

Toistoa, toistoa. Tässä blogissakin olen huomannut monta toistoa, kun olen talven mittaan omia vanhoja kirjoituksiani lukenut. Tähän on antanut aiheen se, että olen lukijatilastoista huomannut muutamankin lukijan käyvän läpi systemaattisesti vanhoja kirjoituksiani. Aina kun joku on avannut luettavakseen vanhan kirjoituksen, näen listasta sen otsikon. Jos jään ihmettelemään, että mitähän minä tuon nimisessä jutussa olen kirjoittanut, avaan sen ja katson. Kaikenlaista yllättävääkin on löytynyt, myös toistoa.

Onkohan se niin, että elämässä sattuu kaiken kaikkiaan niin vähän muistelemisen arvoisia tapauksia, ettei niistä riitä uutta muisteltavaa pitkäksi aikaa? Vai onko muisti niin armelias, että se jättää suurimman osan unohduksiin?

Salaa tyytyväinen

Tuntuu se vähän oudolta, mutta ehkä siihen tottuu. Hesarikin siitä tänään kirjoitti.

On siinä yksilötasoinen myönteinen puolensa, niin kuin Annamari Sipilä häpeillen tunnusti. Vaikka on kollektiivinen huoli tulevasta, me introvertit osaamme salaa olla tyytyväisiä yhdestä asiasta.

Eristäytymisestä.

Ei tarvitse lähteä mihinkään, ei tarvitse ryhtyä mihinkään, ei ole sosiaalisia tapaamisia, ei kokouksia, ei kapakkareissuja, ei pakkoa mennä mihinkään. Ei edes lounaalle, kun ruoka tarjotaan kotona nenän eteen. Pelkona tietysti on, että tällaisesta asenteesta tulee vielä rangaistus, hyvin paha rangaistus.

Mitä introvertti sitten puuhaa kotonaan?

Hän katsoo elokuvia. Hän on ruvennut urakoimaan sarjoja. Kaikki uutuudet on vilkaistava. Tänään Karppi ja Tsunami.

Hän lukee kirjoja sohvalla selällään villasukat jalassa. Kirjoja on hyllyt täynnä, eivät kesken lopu. Hän lukee lehdet. Hesari ensin, takasivusta aloittaen, sitten Hbl. Oletuksena on, että näistä selviää aika nopeasti ja pääsee siirtymään vanhoihin lehtiin. Hyllyssä odottaa nippu 1960-luvun Suosikkeja ja nippu Suomen kuvalehtiä vuodelta 1939. Hieman epäpyhä yhdistelmä, mutta ei se mitään. Ei ole hyvä lukkiutua vain yhteen tyylilajiin.

Hesari kuitenkin yllätti sekä eilen että tänään, kuten viime aikoina silloin tällöin ennenkin. Niistä ei selvinnytkään selailemalla, sillä molemmista löytyi aivan kunnollisia laajoja artikkeleita. Tällä en tarkoita Hesarin kummallista maneeria puffata eräitä omituisia poliitikkoja.

Lauantaina HS antoi reilusti tilaa merkittävälle ruotsalaiselle kirjallisuusaiheelle, Alex Schulmanin uudelle kirjalle Bränn alla mina brev (Polta nämä kirjeet). Siinä kuvataan repivää mustasukkaisuusdraamaa, jonka osapuolia olivat kirjoittajan isovanhemmat Sven ja Karin Stolpe sekä Olof Lagercrantz, kaikki tunnettuja ja arvostettuja nimiä Ruotsin kirjallisuuden huipulta.

Aihe on kiinnostava, sillä tunnen hyvin kaikkien kolmen tuotantoa. Lagercrantzin olen jopa tavannut pari kertaa ja päässyt keskustelemaan hänen kanssaan, sillä hän vietti kesänsä Suomessa, Inkoon saaristossa sijaitsevassa kesäkodissaan. Sain jopa omistuskirjoitukset kirjoihini.

Mutta tällainen kolmiodraama oli uutta tietoa, joka avaa uutta näköalaa teoksiin. Tähän kirjaan on syytä perehtyä tarkemmin. Nyt saavat Suosikit ja Kuvalehdet hetkeksi väistyä.

Onneksi ei tarvitse lähteä mihinkään. On aikaa.

Pelkkää harmia

Kahvi kylmää, pulla kuivaa. On elämä mennyt surkeaksi.

En ymmärrä, mikä kahvinkeittimelle on tullut. Se ei lämmitä kahvia tarpeeksi. Kädenlämpöinen on moneen paikkaan hyvä ja suositeltava, mutta ei kahviin.

Mutta toisaalta - on siinäkin puolensa, kun tarkemmin ajattelee. Kuumaa kahvia pitää aluksi aika hetki jäähdytellä, puhallella ja lusikalla sekoitella, ettei suu pala. Varsinkin ylähuulen keskiosa on vaarassa. Eikö sittenkin ole yksi ja sama, kumpi toteutuu. Kahvi, joka ei alun pitäenkään ole ollut kuuma vai kuumasta viileämmäksi jäähdytetty kahvi.

Kuivaan pullaan on kai pakko tottua. Juniorisarja ehtii käydä kaupassa korkeintaan kaksi kertaa viikossa, ja siinä ajassa kaikki pullat kuivuvat. Ihan sama vaikka söisi Marie-keksejä. Ne ovat minulle jotain käsittämätöntä. Miksi joku ostaa umpikuivia jauhotiivistelmiä? Eivät maistu millekään, mauttomia. Ei niistä tule kuin pahalle päälle.

Suomalaiseen julkisen tarjoilun ikiaikaiseen perinteeseen kuuluu kyllä kuiva pulla. Kuvassa yksi kokemus viime kesältä erään museon kahvilasta pohjoisella Pirkanmaalta. Jätän paikan nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta, sillä se ei ollut muinaisia leivonnaisia esittelevä museo vaan siellä oli aivan muuta kiinnostavaa katsottavaa. Ettei menisi mitättömän pullan takia museon maine.

Eilinen aamupuuro oli kyllä mikrossa lämmitettynä tavanomaisen kuumaa ja pakastemustikat kylmiä. Mutta ei hyvin mennyt sekään. Ensin luulin, että mustikoiden seassa oli hiekanjyvä. Mutta kohta alkoi selvitä, että hampaasta oli irronnut pieni siru vanhaa paikkaa.

Sellainen harmittaa vaikka vaurio onkin vähäinen. Ei oikeastaan haittaa yhtään. Nyt jäin miettimään, pitäisikö lähettää hammaslääkärille viesti ja kysyä, voiko vaurion korjaamisen jättää myöhemmäksi, viruskriisin jälkeiseen aikaan, ettei nyt tarvitsisi moisen takia lähteä Kannelmäkeen.

Sähkövehkeiden kauppaan en nyt lähde ostamaan uutta kahvinkeitintä. Tyydyn toistaiseksi siihen kädenlämpöiseen kahviin. Pullaa en enempää juniorin kauppalistaan kirjoita. Keksejä en ala syömään, sillä niistä minua on varoiteltu:  älä syö transrasvaa. Kuva näyttää, mihin tänään siirryin. Kelpaa kahvi näinkin.