Pätevä syy

Tänä talvena minulla on kerrankin pätevä syy sille, miksi en ole lähtenyt hiihtämään. Monena aikaisempana talvena olen joutunut keksimään asialle tekosyyn, kuten että minulla poloisella on liian kiire / puutteelliset välineet / oirehtiva flunssa. Muuten kyllä olisin lähtenyt...

Nyt ei ole lunta. Katsokaa vaikka tuoretta kuvaa Töölöntorista. Hiihdäpä siinä! Tätä epäluuloisinkaan minut tunteva ilkimys ei voi kiistää. Sää pelastaa minut paljastumasta laiskuriksi.

Edellä kuvattu tosikertomus kuvastaa minussa harvoin ilmenevää Pollyanna-periaatetta, jossa pyritään löytämään ikävästäkin asiasta positiivisia puolia. Se ikävä puoli on nimeltään ilmastonmuutos.

En ollenkaan ihmettele nuorisossa kasvavaa ilmastoahdistusta. Kun siihen liittyy monenlaista pelottavaa muutosta, kuten hyönteisten ja pörriäisten katoaminen, myrskyt ja tulvat ja metsäpalot ja muut, ahdistukselle on aihetta. Kun tähän vielä liittyy kasvavan poliittisen äärioikeiston julmistelu asioiden korjaamista vastaan, peli tuntuu menetetyltä, paitsi että nuorisossa näyttää taas nousevan tervettä aktivismia.

Tänä yönä myrskyää. Tämänkertainen rajuilma on nimeltään Dennis-myrsky. Edellisestä ei ole viikkoakaan. On helmikuun puoliväli. Ulos ei voi mennä. Onneksi kävin eilen kaupassa, vaikka eilenkin satoi. Kastuin vain kohtuullisesti, sillä ruokakauppa on aivan kulman takana ja juomakauppa melkein vieressä. Autoa en tarvitse, eikä sitä minulla olisikaan, sillä se on ollut jo pitkään talviteloilla Vantaalla kaverin tallissa.

Kun ulos ei ole voinut mennä edes kävelemään, olen pysynyt visusti sisällä. Päivän lukunautinto on ollut sykähdyttävän feministinen sarjakuva-albumi nimeltä Einsteinin vaimo (Liv Strömquist / Sammakko 2018). Erityisen sykähdyttävä siinä on sarja nimeltä Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Siinä saavat uudenlaista näkökulmaa sellaisen merkkimiehet kuin Albert Einstein, Pablo Picasso, Karl Marx, Edvard Munch, Percy Bysshe Shelley ja muutama muu.

Näytteenä oleva sivu on tästä viimeksi mainitusta järkyttävästä poikaystävästä, Shelleystä, kuuluisasta englantilaisesta runoilijasta. Ennakoivaa Pollyanna-asennetta toivoen odotan huomiseksikin sadepäivää, jotta minulla olisi pätevä syy pysyä sisällä ja lukea saman tekijän sarjakuva-albumi nimeltä Prinssi Charlesin tunne.

Valheen viemää

Kiinnostava ristiriita:

Kun poliitikko valehtelee suorassa lähetyksessä, se ei aiheuta erityisempää ihmettelyä. Kuuluu asiaan.

Kun toinen poliitikko käyttää valheesta alatyylistä nimitystä, siitä nousee meteli.

Minun ajatukseni menevät toisin. Valehtelu tässä on ongelma, ei sitä totuudellisesti luonnehtiva sana. Vai keksisikö joku vielä osuvamman sanan?  Ei se asia vaan sille annettava nimi!

Oscar Wilde kirjoitti aiheesta oikeita havaintoja:

  

"Minun kokemukseni elämästä on se, että kun joku valehtelee, hänen sanansa vahvistetaan joka puolella todeksi. Kun joku puhuu totta, hän jää kovin yksinäiseen ja piinalliseen asemaan, eikä kukaan usko sanaakaan siitä mitä hän sanoo." (The Importance of Being Earnest 1895, suom. Sulhaseni Ernest / suom. Kersti Juva,  tunnetaan myös suom. nimellä Tärkeintä on olla aito)

Wilde irvistelee poliittiselle "rehellisyydelle" monessakin yhteydessä. Ilmeisesti siis asia on ollut tuttu ennen nykypäivääkin, tokkopa kuitenkaan yhtä vaikutusvaltaisesti. Dialogissa Valehtelun rappio (The Decay of Lying - 1898) / suom. Martti Anhava) vanha kunnon ilkimys osaa asettaa sanansa niin kohdalleen, että se pätee täydellisesti nykypäivän mediassa.

" - -  Kuinka toinen puhti on tosi valehtelijassa, hänen huiman oikopäisissä väitteissään, hänen ylväässä edesvastuuttomuudessaan, hänen terveen luontaisessa halveksunnassaan kaikkea mahdollista todistelua kohtaan."

HS julkaisi lauantaiesseessään (08.02.20) kirjallisuustoimittajan aika väsähtäneen makuisen esittelyn hienosta kirjasta. Sen innoittamana ei moni taida kirjaan tarttua, vaikka kannattaisi. Se johdattaa lukijan ymmärtämään terävällä tavalla vanhoja tuttuja kirjoja. Wilden Ernest-näytelmänkin se nostaa suorastaan parhaaksi brittiläiseksi komediaksi Shakespearen Loppiaisaaton jälkeen.

Tällainen jos mikä innostaa lukijan elvyttämään tuttavuutensa näihin vuosikymmenien takaisiin lukukokemuksiinsa. Ja moniin muihin, kuten kansikuvan nimilistasta näkyy.

Tammikuun sammal

1. Kierrettiin ja katseltiin kaverin kanssa uutta kesäkotiani. Oli tammikuun lopun suloinen usva, maa paljas. Räystäiltä putoili hiljakseen pisaroita. Rannassa vesi liplatteli. Harmitti, että vene oli ylösalaisin pressun alla.

Kaveri huomasi, että rantamökin huopakatto pitäisi puhdistaa. Sammalta kasvaa. Minä vähän pistin hanttiin.  - Lieneekö haitallista? Niin kauniskin, sääli sellaista ruveta raapimaan. Kaveri vähän hymähteli. - Katsotaan sitten kesällä.

2. Kierrettiin remonttifirman miehen kanssa uuden kesäkotini takapihalla, metsän puolella. Katsottiin paikkaa montulle, johon kaivetaan jäteveden puhdistuspönttö. Uusi laki sellaista vaatii.

Siinä takapihalla on sammaloituneita kiviä ja kantoja, kauniita kuin mitkä. Huolestuin.         - Voidaanko kaivaa monttu niiden viereen niin ettei sammal mene rikki? Lupasi.

Tuli kesäisen idyllin kaipuu. Lähellä se on. Siihen sammalmättäiden ääreen ehkä kesällä kannan lukutuolini. 

3.  Helsingissä toinen kaveri ihmetteli, että viitsin vielä ottaa vaivakseni entisen työpaikkani historiikin toimitustyön. Hän itse on jo pitkään ollut joutomies. Suositteli minullekin. - No, sinä kai ajattelet, että vierivä kivi ei sammaloidu?

Meinasin potkaista. - Mitä vikaa sammaleessa? Kaunistaisi varmaan minuakin.

4. Ostin divarista kirjan. Se ei ole runokirja, mutta perehdyn siihen silti.