Me huligaanit

Koistinen meinasi että otetaan taksi, mutta minä sanoin että ei kun kävellään. Äkkiä me tästä Karhupuiston kulmalta Töölöön tallustamme, muutama kilometri. Leuto kevätyö eikä pahasti horjutakaan. Radan yli niin että heilahtaa Linnunlaulun siltaa pitkin.

Kun varsinaisia urheilijanuorukaisia emme ole kumpainenkaan, piti välillä pysähtyä huilaaman. Koistiselta aukesi kengännauha. Sitä piti istua solmimaan. Hän huomasi kerrostalokorttelin pihalla lasten leikkipaikan ja oikaisi sinne penkille.

Halutko keinua? hän ehdotti ja lupasi antaa vauhtia.

En minä oikein kehdannut, vaikka mieli teki. Aina olen ollut arka tekemään yllättäviä juttuja. Olen katsellut himoiten laivan pallomerta tai markkinoiden pomppulinnaa mutta en ole mennyt. Mitä ihmiset ajattelisivat? Kerrostalon pihakeinua ehkä onnistuisin kokeilemaan niin, ettei kukaan näe, mutta silti. Rikkoisin vielä keinun, ketju katkeaisi tai jotain.

Koistinen meni keinuun itse ja otti hurjan vauhdin. Ketju kesti vaikka vingahteli.

Silloin jostakin talon parvekkeelta kuului äkäinen huuto, että häipykää sieltä. Meille tuli kiire. Koistisen kengännauha jäi solmimatta. Vasta kirjailijatalon puistossa uskalsimme uudestaan pysähtyä.

Koistinen oli kokemastaan vauhdin hurmasta tohkeissaan, rehvasteleva. Luulen, että tätäkin yöseikkailua muistelemme vielä monta kertaa. Minua kyllä harmitti, etten taaskaan uskaltanut. Kalle Holmbergin ohje olisi taas ollut noudattamisen arvoinen: "Pitäisi aina olla jonkin verran arvaamaton."

Ruotsalainen tämän sanoo sananlaskussaan osuvasti: "Snälla barn väntar - och blir utan."

(Kuva: Vladimir Lubargy)

Kiittämätön vieras

Kyläpaikassa eteen työnnettiin tippaleipä, vaikka vappu oli jo ohi. Ei kysytty, haluanko, siihen se vaan tuotiin, muuta ei kai ollut. Toisaalta en kai olisi kehdannut kieltäytyäkään, vaikka olisi kysytty.

Kamalaa syötävää sellainen on. Tätä en tietenkään sanonut ääneen. Ilmeenkin yritin pitää veikeänä, vaikka kuinka muruset varisivat syliin.

Kukahan tippaleivän on keksinyt? Siinä on täytynyt olla jotenkin vinksahtanut huumorintaju osallisena, ei muuten sellaista voi suunnitella. Ei varmaankaan kukaan kulttuurihenkilö tai sellaisen rouva, niin kuin runebergintortun. Se on tyylikäs ja maukas, jopa minä pidän, vaikka en minkään sortin makeiden leivonnaisten ystävä olekaan. Kauhistuksia ovat kaikki vaahtoa viiksiin tursuavat laskiaispullat ja höttöiset täytekakut ja kääretortut. Tiramisu on kyllä paras.

Munkkipossukin on menettänyt vetovoimansa. Aina kun käyn kahvilassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa, hän tuo pöytään kaksi munkkipossua vaikka hyvin tietää, että minä en syö. Varsin tyytyväisen näköisenä hän sitten syö itse ne molemmat.

Lapsena oli toisin. Äiti leipoi joskus munkkeja, ei possuja vaan pallon muotoiseksi tarkoitettuja. Valmiina ne olivat kuitenkin jotenkin mustekalan muotoisia. Suoraan uunista otettuina ne olivat oikein hyviä, tosin hillo oli polttavan kuumaa. Se piti huomaamatta kaapia pois ja heittää roskiin.

Hillo taisi olla ongelma jo leivottaessa. Äiti leipoi taikinan lätyksi, pisti lusikallisen hilloa keskelle ja kääri lätyn palloksi hillon ympärille. Se tieto puuttui, millä ihmeen konstilla hillo olisi saatu tungetuksi kuuman pallon sisään vasta paistamisen jälkeen?

Parhaan muistamani leivonnaisen olen saanut niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Romaniassa joskus 60 - 70-luvun taitteessa. Nimeä en muista, mutta se oli hämmentävän hyvän makuinen tumma leivos. Mitään lähimainkaan samaa ei ole muualla tullut vastaan. Lapsena paras oli Rothin käpykakku, mutta enää nekään eivät ole entisellään. Nuorena helsinkiläisenä muistan pitäneeni omenaleivoksesta. Niitä myytiin Mannerheimintiellä Stadionin kohdalla Sipoon kirkkoa vastapäätä sijainneessa leipomomyymälässä, olikohan se Primulan. Tai ehkä Fazerin? Muisti pettää.

Vielä siihen vierailuun. Sima sentään oli kelvollista, sillä rusinoita ei ollut. Ainakaan niitä ei osunut minun kuppiini. Sitten ruvettiin katsomaan televisiota. Sieltä tuli viihdeohjelman finaali. Sitä piti katsoa, koska kilpailussa oli mukana yhteinen tuttavamme, nuori näyttelijätär.

Kamalaa mekastusta ja typerää pelleily-yrittämistä. Sellaista en suostuisi ollenkaan katsomaan, paitsi kylässä. Mutta tätäkään en tietenkään sanonut ääneen. Katsoessa mietin, miten kommentoin näkemääni, kun seuraavan kerran kohtaan sen nuoren viihdetähden.

Uutta oppimassa

Henkilökohtaisen sanavaraston laajentaminen on aina tarpeen, totta kai. Kun kirjoittaa paljon, on syytä kehittää ilmaisukykyään. Eikä se puheessakaan pahitteeksi ole.

Niinpä minäkin pistin projektin käyntiin. Vuosien mittaan kavereiden kanssa käydyissä kapakkapöydän kehityskeskusteluissa olen tullut tuskallisen tietoiseksi semantiikan alaan kuuluvan kielikykyni puutteista. On sanastollisia osa-alueita, joissa en pärjää ollenkaan. Kielenkäytön ammattilaiselle se on noloa.

Tilanteen korjaamiseksi olen vappua edeltävänä viikonloppuna käynyt läpi kuvassa näkyvät alan oppiteokset. Heikosti hallitsemani sanastollinen aihepiiri tulee näissä teoksissa asiantuntevasti esitellyksi.

Yhtä aihepiiriä kuitenkin edelleen vierastan. Se on erotiikan ja seksin sanaston runsas käyttö kirouksina ja herjauksina. Keskeinen osa oppikirjojen tarjonnasta on juuri sitä.

En vieläkään pääse yli siitä, miksi kieli valitsee seksuaalisuuden ja lemmiskelyn sanaston käytettäväksi juuri sillä tavalla, että se näyttäytyy rumana ja halveksittavana, usein suorastaan inhottavana. Jokin tässä tuntuu kääntyneen totaaliseksi väärin ymmärrykseksi.

Jopa eroottisesti umpiankeaksi näyttäytyvä uskonto osaa kohdittain upean erotiikan. Lukekaapa Raamatusta luku nimeltä Korkea veisu. Ei ole pitkä luku mutta sitäkin kauniimpi ja verevämpi! Tai miten kauniisti ilmaisi Waltari Sinuhessa moneen kertaan: "... meni ja iloitsi naisen kanssa."  Miten ihmeessä suomalainen rehevä kielenkäyttö tekee aiheen kokonaan likaiseksi ja iljettäväksi?

Tätä osaa laajentuneesta sanavarastostani en ota käyttöön. Muilta osin ehkä tai kyllä.

Ajankohta on tietoisesti valittu, sillä vappu on sopivin mahdollinen hetki kokeilla käytännössä taitonsa edistymistä.

Kun siis tänään vappuaattona lähden taas vanha vappuviuhka kädessä hillumaan Helsingin yöhön, aikomukseni on suruttomasti esitellä monipuolistunutta sanastollista kompetenssiani niin tutuille kuin tuntemattomille seuralaisille. On jännittävä nähdä, kuinka tulevat hämmästymään!

Toivotan lukijoillekin iloista vappumeininkiä!