Kiittämätön vieras

Kyläpaikassa eteen työnnettiin tippaleipä, vaikka vappu oli jo ohi. Ei kysytty, haluanko, siihen se vaan tuotiin, muuta ei kai ollut. Toisaalta en kai olisi kehdannut kieltäytyäkään, vaikka olisi kysytty.

Kamalaa syötävää sellainen on. Tätä en tietenkään sanonut ääneen. Ilmeenkin yritin pitää veikeänä, vaikka kuinka muruset varisivat syliin.

Kukahan tippaleivän on keksinyt? Siinä on täytynyt olla jotenkin vinksahtanut huumorintaju osallisena, ei muuten sellaista voi suunnitella. Ei varmaankaan kukaan kulttuurihenkilö tai sellaisen rouva, niin kuin runebergintortun. Se on tyylikäs ja maukas, jopa minä pidän, vaikka en minkään sortin makeiden leivonnaisten ystävä olekaan. Kauhistuksia ovat kaikki vaahtoa viiksiin tursuavat laskiaispullat ja höttöiset täytekakut ja kääretortut. Tiramisu on kyllä paras.

Munkkipossukin on menettänyt vetovoimansa. Aina kun käyn kahvilassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa, hän tuo pöytään kaksi munkkipossua vaikka hyvin tietää, että minä en syö. Varsin tyytyväisen näköisenä hän sitten syö itse ne molemmat.

Lapsena oli toisin. Äiti leipoi joskus munkkeja, ei possuja vaan pallon muotoiseksi tarkoitettuja. Valmiina ne olivat kuitenkin jotenkin mustekalan muotoisia. Suoraan uunista otettuina ne olivat oikein hyviä, tosin hillo oli polttavan kuumaa. Se piti huomaamatta kaapia pois ja heittää roskiin.

Hillo taisi olla ongelma jo leivottaessa. Äiti leipoi taikinan lätyksi, pisti lusikallisen hilloa keskelle ja kääri lätyn palloksi hillon ympärille. Se tieto puuttui, millä ihmeen konstilla hillo olisi saatu tungetuksi kuuman pallon sisään vasta paistamisen jälkeen?

Parhaan muistamani leivonnaisen olen saanut niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Romaniassa joskus 60 - 70-luvun taitteessa. Nimeä en muista, mutta se oli hämmentävän hyvän makuinen tumma leivos. Mitään lähimainkaan samaa ei ole muualla tullut vastaan. Lapsena paras oli Rothin käpykakku, mutta enää nekään eivät ole entisellään. Nuorena helsinkiläisenä muistan pitäneeni omenaleivoksesta. Niitä myytiin Mannerheimintiellä Stadionin kohdalla Sipoon kirkkoa vastapäätä sijainneessa leipomomyymälässä, olikohan se Primulan. Tai ehkä Fazerin? Muisti pettää.

Vielä siihen vierailuun. Sima sentään oli kelvollista, sillä rusinoita ei ollut. Ainakaan niitä ei osunut minun kuppiini. Sitten ruvettiin katsomaan televisiota. Sieltä tuli viihdeohjelman finaali. Sitä piti katsoa, koska kilpailussa oli mukana yhteinen tuttavamme, nuori näyttelijätär.

Kamalaa mekastusta ja typerää pelleily-yrittämistä. Sellaista en suostuisi ollenkaan katsomaan, paitsi kylässä. Mutta tätäkään en tietenkään sanonut ääneen. Katsoessa mietin, miten kommentoin näkemääni, kun seuraavan kerran kohtaan sen nuoren viihdetähden.

Uutta oppimassa

Henkilökohtaisen sanavaraston laajentaminen on aina tarpeen, totta kai. Kun kirjoittaa paljon, on syytä kehittää ilmaisukykyään. Eikä se puheessakaan pahitteeksi ole.

Niinpä minäkin pistin projektin käyntiin. Vuosien mittaan kavereiden kanssa käydyissä kapakkapöydän kehityskeskusteluissa olen tullut tuskallisen tietoiseksi semantiikan alaan kuuluvan kielikykyni puutteista. On sanastollisia osa-alueita, joissa en pärjää ollenkaan. Kielenkäytön ammattilaiselle se on noloa.

Tilanteen korjaamiseksi olen vappua edeltävänä viikonloppuna käynyt läpi kuvassa näkyvät alan oppiteokset. Heikosti hallitsemani sanastollinen aihepiiri tulee näissä teoksissa asiantuntevasti esitellyksi.

Yhtä aihepiiriä kuitenkin edelleen vierastan. Se on erotiikan ja seksin sanaston runsas käyttö kirouksina ja herjauksina. Keskeinen osa oppikirjojen tarjonnasta on juuri sitä.

En vieläkään pääse yli siitä, miksi kieli valitsee seksuaalisuuden ja lemmiskelyn sanaston käytettäväksi juuri sillä tavalla, että se näyttäytyy rumana ja halveksittavana, usein suorastaan inhottavana. Jokin tässä tuntuu kääntyneen totaaliseksi väärin ymmärrykseksi.

Jopa eroottisesti umpiankeaksi näyttäytyvä uskonto osaa kohdittain upean erotiikan. Lukekaapa Raamatusta luku nimeltä Korkea veisu. Ei ole pitkä luku mutta sitäkin kauniimpi ja verevämpi! Tai miten kauniisti ilmaisi Waltari Sinuhessa moneen kertaan: "... meni ja iloitsi naisen kanssa."  Miten ihmeessä suomalainen rehevä kielenkäyttö tekee aiheen kokonaan likaiseksi ja iljettäväksi?

Tätä osaa laajentuneesta sanavarastostani en ota käyttöön. Muilta osin ehkä tai kyllä.

Ajankohta on tietoisesti valittu, sillä vappu on sopivin mahdollinen hetki kokeilla käytännössä taitonsa edistymistä.

Kun siis tänään vappuaattona lähden taas vanha vappuviuhka kädessä hillumaan Helsingin yöhön, aikomukseni on suruttomasti esitellä monipuolistunutta sanastollista kompetenssiani niin tutuille kuin tuntemattomille seuralaisille. On jännittävä nähdä, kuinka tulevat hämmästymään!

Toivotan lukijoillekin iloista vappumeininkiä!

Kuin silloin ennen

Otsikko on harhaanjohtava. Mikään ei ole niin kuin silloin ennen. Ei edes Eeva.

Jos jonkun niin juuri Eevan soisin olevan ennallaan, mutta ei. En olisi tuntenut häntä, jos hän olisi kadulla vastaan kävellyt. Onneksi tapaaminen oli sovittu Stockmannin kellon alle, siihen helsinkiläisten perinteiseen tapaamispaikkaan. Siinä tunnistaminen onnistui. Ei edes tarvittu niitä elokuvista tuttuja keinoja tunnistamisen varmistamiseksi (neilikka napinläpeen, knalli päähän, The Times kainaloon).

Eeva kyllä sanoi tunnistaneensa minut jo kaukaa kadun toiselta puolelta. En muka ollut muuttunut ollenkaan. Minä esitin olevani tuollaisesta vähän loukkaantunut, sillä olin toivonut hänen kehuvan minua entistäkin komeammaksi. Mutta ei kehunut. Parran sanoi harmaantuneen. Vyötärölle kertyneitä kiloja hän ei varmaankaan huomannut, kun ei mitään sanonut.

Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut kuukautta vaille 49 vuotta. Ehtii siinä ajassa harmaantua. Olimme silloin 19- ja 17-vuotiaita. Siinä oli ihmettelemistä, että oudosti vei tie lukiovuosien läheiset ystävät erilleen, ettei 49 vuodessa ole ollut minkäänlaista kontaktia tai tietoa toisen vaiheista. Minun muistoissani hän on ollut kaikki nämä vuodet Jyväskylän tyttölyseon eli "Tipulan" oppilas ja Teiniteatterin runotyttö. Kunnes sitten äskettäin tuli yllättävä facebook-kaveripyyntö. Siitä kirjoitin kuvan kera täällä.

Kellon alta tie vei kadun yli Kalevankatua ylämäkeen ravintola Kosmokseen. Sinne minä vanhasta muistista aina vien tärkeimmät vieraani. Siellä on keskusteluille suotuisa akustiikka ilman häiritsevää meteliä.

Mutta ei ole Kosmoskaan niin kuin ennen. Kulta-aikaan se oli taiteilijakapakka vailla vertaa. Siellä kävivät kaikki. Tutuiksi tultiin, kalja kuohui, tupakansavu oli sakeaa. Siellä viihdyttiin. Minä olen jopa suorittanut  professori L:lle kotimaisen kirjallisuuden suullisen tentin siellä kulmalooshissa.

Nyt Kosmos on paremman puoleinen ruokaravintola, alkuperäisen miljöönsä kyllä ansiokkaasti säilyttänyt. Keskustelulle suotuisa akustiikka on ennallaan. Mutta taiteilijat ovat poissa, kaljakuohu ja tupakansavu ovat poissa.

Siellä istuimme Eevan kanssa muutaman tunnin. Muistelimme menneitä mutta menneet johtivat tietysti vähän väliä nykyhetkeen.

On jotenkin hämmentävää huomata, miten pitkäaikainen ulkomailla asuminen ilman tiiviitä kontakteja Suomeen etäännyttää Suomen asioista. Näin on tapahtunut Eevalle. Eduskuntavaalien jälkeisenä päivänä kävi ilmi, että hänellä ei ole mitään käsitystä Suomen poliittisista oloista tai niihin liittyvistä henkilöistä. Eikä Suomen julkisuudesta ylipäätään, ei edes lukiovuosien omasta kaveriporukastamme viihdejulkisuuden tai politiikan tähtikaartiin nousseista henkilöistä.

Kosmoksesta kävelimme rautatieasemalle. Kehäradan juna vei Eevan lentokentälle ja sieltä lentokone kauas pois. Erotessa mietimme, meneekö seuraavaan kertaan taas 49 vuotta.